maanantai 25. tammikuuta 2016

Kirjoita tai kuole #1 - Amatöörit rakastavat taiteen pilalle

Jos kukaan ei kirjoittaisi, ei tätäkään blogia olisi. Kirjailijat kuitenkin onneksi pakertavat työnsä parissa, runoilijat potevat luomisen tuskaa ja kustannustoimittajat saavat kuulovaurioita deadlinejen paukkuessa. He eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka suoltavat tekstiä paperille. Tavallisetkin ihmiset kirjoittavat - ja kylläpä he kirjoittavatkin!

Moni suomalainen harrastaa kirjoittamista joko itse tai kirjoituspiirissä. Harrastus saattaa olla enemmän tai vähemmän tavoitteellinen, mutta tyypillistä sille on, että kirjoittaja itse käy päivätyössä ja luovan kirjoittamisensa ohella tekee vähän kaikenlaista muutakin. Kenties hän käy puutarhanhoitomessuilla ja maalaa vesiväreillä naivistisia maisemia.



Harrastelijaa tarkoittavaan amatööriin johtava amare (lat.) tarkoittaa yksinkertaisesti 'rakastaa'. Moni harrastajakirjoittaja rakastaa taidetta. He jumaloivat Eino Leinoa ja ääni väristen lukevat omia pastissejaan runoilloissa. He kuvittelevat tekevänsä palveluksen kulttuurin markkina-arvon romahduksesta kärsivälle maallemme. Kissan viikset.

Todelliset taiteilijat ovat loppumassa maastamme. Viime vuosikymmenten mahtavat kirjailijat kuolevat ja jättävät jäljelle hattaraa kirjoittelevat chick lit -tyttöset, jotka eivät varmaan ole koskaan kuulleetkaan Hemingwaysta tai Päätalosta. Heidän suurin esikuvansa on Candace Bushnell tai vastaava "kirjailija" järjettömän huonoine kirjoittajantaitoineen ja paperisen kliseisine hahmoineen.

Kaikki harrastajakirjoittajat eivät ole huonoja. On kykyjä, jotka ovat vasta putkahtamassa esiin, tai kirjoittajia, jotka yksinkertaisesti elävät väärässä paikassa väärään aikaan. Jos kustantamo ei kuitenkaan julkaise yhtäkään niistä kymmenestä todella mahtavasta teoksesta, jotka harrastajakirjoittaja on sinne lähettänyt, kertoo se jotain tekstin laadusta.

Monet kirjoittajat yliarvioivat kykynsä. Satuin kerran lukemaan eräältä Internet-palstalta, kuinka eräs herra oli keksinyt mielestään mullistavan idean, jota kukaan muu ei ole koskaan ennen tajunnut hyödyntää (plot twist: sellaisia ei ole). Hän kuitenkin pelkäsi lähettää sitä kustantamoon ideavarkauden pelossa. Harhaisiin ihmisiin ja varsinkin harhaisiin kirjoittajiin sitä suhtautuu jotenkin säälien - vähän kuin lapseen, joka kuvittelee olevansa uusi Michelangelo piirrettyään koiran, jota ei kymmenennelläkään silmäyksellä erottaisi virtahevosta.

Pahimpia ovat kuitenkin ne, jotka päättävät vain jatkaa kammottavan taiteensa esiintuontia omakustantamalla tarkistamattomat, kirjoitusvirheitä ja kömpelöitä lauserakenteita vilisevät tekstinsä. Tämä pätee myös "pienkustantajiin", jotka julkaisevat pääasiassa omia kirjojaan. Omakustanteiden lukeminen on silkkaa tuskaa. Älkää kokeilko kotona - se voi johtaa viikkokausien Dostojevski-maratoniin (seurauksena mitä varmimmin slaagi), jota seuraa Iijokeen hukkuminen.

Minä en vihaa omakustantajia. En vihaa harrastajakirjoittajia. Vihaan vain tätä kirjallisuuden rappiota nyky-Suomessa. Jos ihmiset lukisivat enemmän, jos kirjallisuudesta vain tulisi sellainen asia, josta puhutaan kahvipöydissä viikonlopun jälkeen, olisivat asiat paljon paremmin. Tulevaisuus vailla kirjoja hirvittää. Siellä, missä unohdetaan kirjat, unohdetaan pian myös ihmiset.

Tämä kirjoitus aloitti siis sarjan, jossa käsittelen kirjallisuuteen liittyviä ilmiöitä ja annan skalpellinterävän kieleni sivaltaa kaikkea, mihin se osuu. Aiheita saa ehdottaa (itse asiassa suotavaa, koska minulla on tässä pöydällä vain noin viisi luonnosta) ja keskustelua jatkaa.

Lienee paikallaan kertoa, että viikon päästä aloitan luovan kirjoittamisen kurssin. Jos siellä on liian harrastelijamainen ilmapiiri, kirjoitan romaaniani sen sijaan että tekisin yhtään mitään, mitä ohjaaja käskee. Kyllä, olen amatööri - mutta toivottavasti en lopun ikääni.

8 kommenttia :

  1. Juttusi on viihdyttävän ärhäkästi kirjoitettu ja sanan säiläsi on kieltämättä ketterä. Tulen varmasti seuraamaan #kirjoitataikuole -sarjaa.

    Muutama ajatus kuitenkin heräsi teksisi pohjalta. Kun "suuret kirjailijat", kuten mainitsemasi Hemingway tai Päätalo, katoavat ja jäljelle jäävät viihdehötön ihailijat ja kopioijat (nimenomaisesti nostit esille - toki kärjistetysti - naiset, vaikka esimerkiksi mieskirjailijoiden yliedustus valtavirraltaan jo melko väljähtyneessä dekkari- tai mysteerikirjallisuudessa on merkittävä), et jäänyt sen kummemmin erittelemään, mitä tarkalleen ottaen kirjallisuus menettää. Teksteissä, joissa esitetään jonkinlainen väite, ei "kyllähän te kaikki tiedätte" -asenne käy argumentista.

    Kirjallisuushan porskuttaa, ja, tässä on se keskeinen asia, muuttaa muotoaan. Muutoksen suunta on asia erikseen. Jos väittää, että _kirjallisuus_ on kuolemassa, vaikka samalla joka vuosi julkaistaan valtava määrä uusia kirjoja, on väite paradoksaalinen. Sen sijaan on aivan eri asia sanoa, ettei esimerkiksi chick lit ole _hyvää_ kirjallisuutta. Sitten päästäänkin jo subjektiivisuuden asteelle. Jostakusta chick lit voi olla maailman parasta kirjallisuutta, kuten tekstisi esimerkkihenkilöistä, esimerkiksi. Subjektiivisuutta on paha mennä arvottamaan "paremmaksi" tai "huonommaksi". Sen sijaan voidaankin tarttua muotoseikkoihin ja alkaa pohtimaan, onko monimutkainen kirjallisuus parempaa kuin yksinkertainen, onko yhteiskunnallisista asioista kirjoittaminen tärkeämpää kuin yksilöstä ja niin edespäin. Siinä vaiheessa ollaankin jo vuosisataisessa, ilmeisen loputtomassa keskustelussa siitä, mitä kirjallisuudessa saa, pitää tai ei missään nimessä saa esittää. Siihen on luonnehdittu vastaukseksi vaikka ja mitä halki aikojen, ja olen ollut huomaavinani tämän puheenvuoron kaltaisissa kirjakeskusteluissa kaipuuta takaisin "korkeakirjallisuuden" ja muun kirjallisuuden erilliseen jaotteluun (joka siis on esimerkiksi tieteessä käytännössä hylätty ja vanhentunut käsitys). Ehkä kirjallisuustutkinnon peruina en itsekään ole erityisen kärkäs tekemään tällaista jaottelua, ja sen kaiutkin särähtävät korvaan. Yhteenvetona, en allekirjoita kirjallisuuden kuolemanjulistusta. Lisähuomiona yksinkertainen viihdekirjallisuus on ollut etenkin viimeisinä kuluvina vuosisatoina määrällisesti erittäin merkittävä osa kirjallisuutta. Hemingwayn ja Päätalon aikana kirjoitettiin kioskikirjallisuutta siinä missä nykyäänkin. Mikä on siis tarkalleen ottaen muuttunut?

    Päänvaivaa aiheutti myös se, että peräänkuulutat kirjallisuuden lukemista. Samassa jutussa esität, kuinka chick litiä lukevat ihmiset luovat kirjallisuutta ja ovat osana kirjallisuusyhteisöjä. Todennäköisesti silloin he myös keskustelevat siitä. Lukevatko he vääränlaista kirjallisuutta, jota ei lasketa? Keskustelevatko he ehkä väärin?

    Toivottavasti luovan kirjoittamisen kurssi osoittautuu mielenkiintoiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos pitkästä kommentistasi!

      On totta, että lipsun subjektiivisuuden puolelle määrittäessäni ns. oikean kirjallisuuden. Kirjallisuus ylipäänsä on nykyisin jotain aivan muuta kuin ennen, mutta itse pidän korkeakirjallisuutena kirjallisuutta, johon on käytetty aikaa ja vaivaa ja joka ei pyri myymään itseään lukijalle helppoudella tai viihdyttävyydellä. (Oho, kuulostipa snobilta!)

      Mitä kirjallisuus sitten menettää suurten tekijöiden kuollessa ja kustantamojen julkaistessa hömppäkirjallisuutta? No, ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta kirjallisuuden tehtävänä on osittain myös sivistää ja tarjota erilaisia näkökulmia maailmaan. Nykyajan viihdekirjallisuus (ainakin suurin osa siitä) on sielutonta ja huonosti kirjoitettua - nimenomaan viihdettä, ei niinkään taide-elämys.

      Vaikka ennen vanhaan oli saatavilla kioskikirjallisuutta, se ei ollut sitä, mitä tavalliset kirjallisuudenkuluttajat ja jopa kriitikot lukivat. Nykyisin Internet videoineen ja televisio ohjelmineen tarjoavat ihmisille tietynlaista keveyttä elämään. Netti on korvannut kioskikirjallisuuden siinä mielessä, että ns. hömppä ei ole sitä kaikkein keveintä viihdettä ja pään nollausta. Sitähän ajattelisi, että kun vihdoin on keksitty jotain korvaavaa roskaromaanien tilalle, korkeakirjallisuus pääsisi todella kukoistamaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan jotenkin ihmeellisesti korkeakirjallisuus (surullisena esimerkkinä runous) on päässyt näivettymään ja kirjallisuuskin on viihteellistynyt.

      Peräänkuuluttaisin enemmän ehkä klassikoiden ja runouden lukemista. On hyvä, että ihmiset pitävät kustantamot hengissä ostamalla dekkareita ja chick litiä, mutta kulttuurin henkiinherättämiseksi olisi hyvä lukea jotain muutakin.

      Huh, tästäkin tuli pitkä kommentti. Annoit kyllä ajattelemisen aihetta, kiitos vielä siitä.

      Poista
    2. Kiinnostavaa, että nostat helppouden ja viihdyttävyyden tavoittelun heikkolaatuisemman kirjallisuuden ominaisuuksiksi. Muun muassa Dickensin monet teokset (kuten lukuisat muutkin viktoriaanisen ajan klassikot) on ensin julkaistu lehdissä viihdyttämään tähtäävinä jatkokertomuksina ja vasta jälkikäteen koottu romaaneiksi. Samoin Sternen Tristram Shandy on julkaistu osissa ja on (kokeellisuutensa lisäksi, toki) täynnä (härskejä) vitsejä ja sukkeluuksia. De Laclosin Vaarallisia suhteita on kunnon 1700-luvun saippuaooppera. Listaa voisi jatkaa kauan. Kaipaan siis edelleen tarkempaa määritelmää viihteellisyyden ongelmista. Helppouskin on helppo kyseenalaistaa. Monet klassikot on samaten helppo lukea vain kertomuksena. Niissä saattaa olla useampia tasoja, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että ainakin yhdelle niiden tasoista on helppo päästä. Samoin helppous-argumentin ongelma on se, että mikäli siitä tehdään itseisarvo sinänsä, on silloin myös kääntöpuoli olemassa: onko kaikki vaikea kirjallisuus sitten automaattisesti arvokasta? Ongelmallinen päätelmä sekin. Samoin ajankäyttöön tai vaivannäköön vetoamisesta voi vetää hyvin absurdeja väitteitä (esim. sen pohdinta, onko viihteellinen teos automaattisesti onnistuneempi kuin vaikkapa klassikko, jos kirjoittaja on työstänyt sitä kauemmin).

      Kuten klassikot todistavat, monitasoinen taide-elämys voi samalla olla paitsi helppo myös viihdyttävä (tällainen kombinaatiohan itse asiassa on postmodernin romaanin ihanne, josta onnistuneena esimerkkinä on käytetty Econ Ruusun nimeä). Tällöin teos tavoittaa suuremman yleisön - saavathan eri asioita etsivät lukijat siitä hakemansa. Helpon kirjallisuuden tuomitsemisessa ei-taiteelliseksi sen helppouden vuoksi on myös vaaransa etenkin tällaisissa tapauksissa, sillä jos teos tuntuu ns. liian helpolta, on voinut käydä myös niin, että väittäjä ei ole havainnut tai ymmärtänyt muita tasoja. Tietysti on sitten myös sellaista kirjallisuutta, joissa ei useita tasoja yksinkertaisesti ole. Se käy kaupaksi siten pelkästään viihdearvonsa vuoksi. Joku saattaa lukea ainoastaan tämänkaltaista kirjallisuutta, mutta sekin on parempi kuin että ei lukisi mitään. Uskon sitä paitsi kirjallisuudessa porttiteoriaan. Oma näkemykseni on, ettei ole mikään häpeä lukea viihdekirjallisuutta ja nauttia siitä. Eikä ole häpeä olla viihdekirjailijoita jäljittelevä harrastelija tai viihdekirjallisuudesta innostuneesti keskusteleva ihminen. (Merkittävä osa kirjablogeistahan peittyisi häpeän aaltoon.) Viihteen tai taiteen sieluttomuus voi olla turvallista tällaisina aikoina joillekin ihmisille. Toiset taas haluavat kirjallisuudeltaan haasteita ja vaikuttavuutta - kykyä vaikuttaa lukijaan, yhteiskuntaan ja maailmaan. Vaikuttavista kirjoista tulee useimmin klassikoita, sillä ne avaavat yhteiskunnallisia keskusteluja tai suuntaavat niitä. Joskus ne avaavat vain henkilön keskustelun itsensä kanssa; kummastakin muotoutuu herkästi taide-elämys.

      (Jatkuu toisessa viestissä; kaikki asia ei mahtunut yhteen.)

      Poista
    3. Jos kioskikirjallisuutta eivät ennen televisio- ja nettiaikaa lukeneet tavalliset kirjallisuudenkuluttajat, ketkä niitä sitten lukivat? Kuka niitä osti niin paljon, että niiden tuottaminen oli niin valtavan kannattavaa? Oma veikkaukseni on, että tavalliset kirjallisuudenkuluttajat. Ehkä jopa kriitikot. Muutenkin "ennen oli paremmin" -argumentin kanssa saa olla varovainen. Historia esimerkiksi sisältää monia esimerkkejä sittemmin maineeseen kohonneista kirjailijoista, jotka saivat tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen. Heitä pidettiin elinaikanaan kirjailijoina, jotka tuottivat vain jotakin mitäänsanomatonta nykykirjallisuutta.

      Kieltäydyn edelleen ja myös jatkossa käyttämästä vakavissani sanaa "korkeakirjallisuus" sen edustaman jäykän, vanhentuneen ja ideologisen kirjallisuuskäsityksen vuoksi. Sama pätee "roskakirjallisuuteen". Samoin juuri yhden taidemuodon kautta itsensä sivistäminen on hieman ongelmallinen vaatimus kaiken taide-elämän hengissäpitämiseksi - siitäkin huolimatta, että kirjallisuudessa on hurja määrä etuja, joita sen mukana saa. Jotkut nimittäin lukevat viihdekirjallisuutta ja menevät teatteriin taide-elämyksiä varten. Tai taidegalleriaan. Tai pelaavat videopelejä. Tai käyvät elokuvissa. Joku toinen käy elokuvissa viihtyäkseen ja saa taide-elämyksensä toisaalta. Joku ei halua kuin viihtyä. Joku toinen taas ei halua kuin taide-elämyksiä. Mitä voitetaan sillä, että halutaan normittaa taidemuodot vain yhdenlaisen kokemuksen lähteiksi - kirjat taide-elämyksiksi, esimerkiksi?

      Samoin. Toivon mukaan keskustelu jatkuu.

      Poista
    4. Puhuin oikeastaan kirjallisuudesta, joka sisältää vain sen yhden tason. Usein juoni on mitäänsanomaton tai kerrassaan kelvoton (Dickens ainakin yritti hieman panostaa) ja kirjan kirjoittaja ei ole edes yrittänyt tavoitella taiteellista arvoa. Elitismilläkin on sijansa, kun tavoitellaan kirjallisuutta, joka kestää aikaa. Laadukasta kirjallisuutta siis.

      En voi tietenkään sanoa olevani laatukriteerien määrittäjä, mutta esimerkiksi korkeakirjalliset lehdet eivät sivulauseessakaan mainitse ns. roskakirjoja - paitsi silloin, kun ne ovat kohonneet jonkinlaiseen kulttiasemaan. Tämäkään ei ole ongelmatonta, sillä miksi esimerkiksi Parnassolla on oikeus laadukkaan ja ei-laadukkaan kirjallisuuden väliseen rajanvetoon? (Koska se nyt vaan on Parnasso, saattaisi joku sanoa. Kyseinen lehti on kuitenkin saavuttanut aikamoisen aseman kirjallisuusihmisten keskuudessa, mitä ihmettelen suuresti.

      Argumentoit liian hyvin, en osaa sanoa tähän enää mitään. Touché ja täystyrmäys!

      Poista
    5. On vaikea kuitenkaan sanoa, mitkä teoksista tulevat loppujen lopuksi kestämään aikaa. Todennäköisemmin varmaankin monitasoinen kuin yksitasoinen kirjallisuus, mutta yksitasoisella kirjallisuudella on kaiketi tilauksensa ilmestymisaikanaan. Joistakin saattaa tulla myös niitä kulttiklassikoita, jotka mainitsit.

      Kukaan ei voi tietää, mikä Dickensin intentio tai panostuksen määrä oli kirjoitusaikana, joten se puoli on aika toissijainen. Se tosin lienee ilmeistä, ettei Dickensin tuotantoa kuitenkaan luotu klassikkoasema mielessä, kuten tuskin muitakaan klassikoiksi nousseita teoksia. Sikäli klassikoiden tavoittelusta puhuminen on hieman ongelmallinen seikka. Joku ajan elitisti ehkä paheksui Dickensin lehtitarinoita, kuka tietää; silti niistä muodostui klassikoita.

      En osaa muutenkaan nähdä elitismiä tarpeellisena laadukkaan kirjallisuuden tuottamisessa. Aina on kunnianhimoisia ihmisiä, jotka kirjoittavat monitasoista kirjallisuutta elitismistä huolimatta. Sen sijaan elitismin vaarana on leimata kaikki yksinkertaiseen vivahtavatkin teokset jotenkin huonommaksi kirjallisuudeksi sen sijaan että tutkittaisiin tällaistakin kirjallisuuden lajia neutraalista näkökulmasta. Elitismi ei sovi kirjallisuudentutkijalle jo objektiivisuussyistä, muut toki saavat harrastaa mitä lystäävät, oli se perusteltua tai ei.

      En tiedä mitä tarkoitat korkeakirjallisilla lehdillä, mutta kirjallisuusjulkaisuja on muitakin kuin Parnasso. Yksi esimerkki on kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain. Avaimessa on käsitelty tutkimusaiheita kirjallisuushistoriasta lastenkirjoihin, Finlandia-voittajista lyriikkaan ja klassikoista slash-fanifiktioon. Akateemisesta näkökulmasta ne kaikki ovat relevantteja tutkimuskohteita. Parnasson profiili on minulle tuttu, mutta koskaan ei sitä ole kirjallisuudenopinnoissani lähteeksi suositeltu, toisin kuin Avainta. Kirjallisuuden määrittely on aika moniulotteinen asia ja sitä tehdään monella tasolla - eri lopputuloksin.

      Poista
  2. Ihan mahtavaa tekstiä, todella hyvin kirjoitettu, ja ihan totta koko juttu!

    matkakohtiklassikoita.blogspot.fi

    VastaaPoista

Kommentti piristää aina! :)