sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Kirjoita tai kuole #2 - Työnnä mut marginaaliin

Suomalainen nykyrunous elää, vaikka toisin kuvittelisi. Suuri yleisö tuntee Miki Liukkosen (toivottavasti!) ja Antti Holman Kauheimpine runoineen. Entäpä muut? Saila Susiluoto, Harry Salmenniemi, Hilja Mörsäri, Jonimatti Joutsjärvi... Jopa viime vuonna teoksensa julkaisseista runoilijoista varmaan 90% oli minulle ihan tuntemattomia. Näyttää vahvasti siltä, että kotimainen runous on marginaalinen ilmiö. Ne, jotka sitä kuluttavat, kuluttavat täysillä - mutta me perusproosan märehtijät pyörittelemme silmiämme, kun joku mainitsee Silja Järventaustan. Kuka se edes on, joku kansanedustajako?

Piirrä viivaa likasen bussin kylkeen ja delaa
Se on fellaatio-ornamentti, kun vien sen galleriaan

Paperi T:kin sen jo sanoi: mistä vaan saadaan taidetta, jos se asetetaan kontekstiinsa. Kuitenkin on turhaa väittää nykyrunoutta tekotaiteelliseksi (kansankielinen sana kokeelliselle, toim. huom.), sillä se on uskomattoman perinteikästä. Harvassa ovat irtiotot, joissa runoilija kokeilisi jotain aivan uutta lähestymistapaa. Monellakaan runoilijalla ei ole omaa tyyliään, joka estäisi sekoittamasta juuri hänen runojaan jonkun toisen säkeisiin. Edes suuri idolini Liukkonen ei säästy tältä synniltä: hänen runonsa ovat kyllä kauniita ja syvällisiä, mutta kuka tahansa voisi kirjoittaa niitä. Mutta Liukkonen osaa antaa haastatteluja Me Naisiin kuin Saarikoski konsanaan. "Voitan Finlandian" - no, jonain päivänä ehkä.

Monella proosakirjailijalla on täysin oma tyylinsä, josta hänet voi tunnistaa. No, kuinka muka? Kaikkihan me käytämme samoja sanoja puheessamme ja on ilmiselvää, että kirjailijat joko tahallisesti tai tahattomasti alkavat matkia toistensa tapaa kirjoittaa. Syntyy illuusio siitä, että asiat voi ilmaista verbaalisesti vain yhdellä tavalla. Riikka Pulkkinen, Kari Hotakainen ja Riikka Ala-Harja kirjoittavat kaikki selvästi erottuvalla tyylillään. Vaikka muuten inhoankin jokaisen edellämainitun teoksia, ainakin heillä on oma, erottuva äänensä.



Runoudella on samanlainen vaikean taiteenlajin stigma kuin oopperalla ja baletilla. Ihan jees, että niistä kirjoitetaan Hesarissa kerran puolessa vuodessa (paikallislehdessä ei koskaan), mutta kuka siellä oikeasti käy? Loppujen lopuksi on varmaan ihan hyväkin, ettei tällaisten taiteenmuotojen harrastajia ole niin paljon - on parempi pitää hienommat taiteenmuodot puhtaina ja sellaisina, ettei niitä kuka tahansa putkimies mene pitkän päivän päätteeksi katselemaan. (Ole hyvä ja huomaa sarkasmi.)

Vaikka kulttuuri ja viihde erotetaankin, sama taiteenlaji voi olla molempia. Tanssi ja elokuvat hyviä esimerkkejä siitä, että sekä kulttuurieliitti että viihteen ystävät voivat nauttia niistä. Eri teoksista tietty, mutta laji on sama ja se riittää. Runouden ongelmana on kuitenkin se, että se on puhtaasti kulttuuria. Joo-o, on lavarunoutta ja sen sellaista, mutta nekin ovat vahvasti suunnattu niille, jotka muutenkin lukevat runoja. Suomessa olisi nyt paikka viihteelliselle runoudelle vähän Tabermannin tyyliin kirjoittavalle, mediaseksikkäälle lyyrikolle, joka tekisi runokirjan lukemisesta bussipysäkillä yhtä coolin jutun kuin Starbucksin pahvimukista.

Miten runouden saisi sitten marginaalista pois? Lukemalla sitä ja puhumalla siitä esimerkiksi kirjablogeissa. Harva kirjoittaa runoudesta kovin paljoa blogissaan. Olisi varmasti kaikkien etu, että niin kuitenkin tehtäisiin. Runoilijat saisivat yleisönsä ja lukijat mielenkiintoista, tuoretta lyriikkaa.

5 kommenttia :

  1. Jos runous on "puhtaasti kulttuuria", josta puuttuu viihdyttävä elementti aivan täysin, miten siihen on suhteutettavissa vaikkapa poplyriikan suosio ja keskeisyys etenkin nuorison elämässä? Esimerkiksi kotimaista musiikkia varmasti kuunnellaan bussipysäkillä ja pidetään yhtä coolina kuin Starbucks.

    On toki totta, että runoutta luetaan vähemmän kuin proosaa. En kuitenkaan näe kirjablogien tietoista ponnistelua vastauksena lyriikan nostamiseen marginaalista. Yleensä bloggarit ovat harrastajia jotka lukevat sitä, mikä heitä eniten kiinnostaa - johon toki vaikuttaa myös se, mitkä teokset saavat eniten mediahuomiota - ja usein monille se tutumpi ja läheisempi asia on proosa. Runous saattaa olla vaikea asia lähestyä kylmiltään, vaikka tietysti riippuu paljon runoilijastakin. Toisaalta kirjablogien hyödyntäminen on ihan hyvä vinkki siihen, mitä kukin voi tehdä jos asia koskettaa, mutta suurempaa kansanliikettä tuskin tulee tapahtumaan. Merkittävämpiä tekijöitä lienevät markkinavoimat ja kirjallisuuskriitikkojen portinvartija-asema.

    Olisi myös kiinnostavaa jatkaa edellisen osan herättämää keskustelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, laulujen sanatkin ovat periaatteessa runoutta. Kaikkein lähimmäksi pääsee varmasti rap-musiikki, jonka sanoitukset ovat usein paljon "syvällisempiä" kuin pop-musiikin. Kirjoitin siis lähinnä kansien välissä olevasta runoudesta enkä niinkään laululyriikasta.

      Moni kuitenkin lukee blogeja, ja niissä kuuluu nimenomaan lukijoiden ääni. Jos kriitikot ovat portinvartijoita, olisi nimenomaan niiden, joilla on valtaa kirjoittaa mistä haluavat, kirjoitettava ei-niin-suosituista aiheista suosittujen lisäksi. Kenelläkään ei ole tosin minkäänlaista velvollisuutta tällaiseen toimintaan.

      Poista
    2. Kyse lienee jälleen siitä, miten ihmiset haluava lyriikkaa nauttia: viihteellisemmässä muodossa, kuten musiikkiin kytkettynä (huomautettakoon tässä vielä, että myös musiikkia ja laululyriikoita on laidasta laitaan, joukossa tietysti myös taiteellisesti erittäinkin kunnianhimoista settiä) vai ehkä haastavammassa muodossa eli tekstinä. Runouteen kuitenkin kuuluu elimellisesti fonetiikka, joten se lienee pääsääntöisesti parhaimmillaan lausuttuna; visuaalispainotteiset ja kollaasinomaiset teokset toki poikkeuksena. Runotekstin lukeminen ei siis välttämättä tunnu lukijalle kaikista helpoimmalta tavalta kohdata lyriikkaa.

      Kuten sanoit, kirjablogeilla on mahdollisuus tuoda esiin myös vähemmän tunnettuja teoksia, ja se onkin blogien suuri ansio. Paljon näkee tosin myös merkittävästi mediahuomiota saaneita teoksia. Vapaaehtoisuus osoittautuu paitsi mahdollisuudeksi, myös esteeksi, sillä tavoitteita on yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Mutta mistäpä sen tietää, ehkä joku tekstisi innoittamana ryhtyy perehtymään laajemmin kotimaiseen runouteen, mikä olisi yksinomaan positiivista.

      Poista
    3. No, toivottavasti!

      Henkilökohtaisesti en tosin pidä lainkaan ääneenlausutusta runoudesta. Kun luen, ennemminkin näen kuin kuulen sanat. Myös runoudessa :D

      Poista
    4. Se lienee makuasia. Toiset taas sanovat, että runojen lausuminen ääneen itsekseen auttaa pääsemään niiden sisälle paremmin.

      Yleensä runoanalyysissa kuitenkin kiinnitetään huomiota niihin tulkinnallisiin seikkoihin, joita syntyy äänteiden käyttötavasta, rytmistä, mitasta, tavujen painosta, pituudesta sekä määrästä ja muista kielelliseen ja äänteiden kautta ilmaistavaan informaatioon liittyvistä asioista. Tällaista analyysia harvemmin tehdään proosan suhteen, sillä runoissa kyseisiin seikkoihin liittyy pääsääntöisesti enemmän tulkinnallista sisältöä.

      Poista

Kommentti piristää aina! :)