perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kirjoita tai kuole #3 - Kirjoituskurssi helvetistä

Tämä on erittäin henkilökohtainen postaus vailla mitään objektiivisuutta. Ajattelin aluksi tehdä tästä ihan oman artikkelinsa, mutta sitten tajusin, että sisälläni vellova sonta on hyvä purkaa muka "herättämään keskustelua".

Kävin kirjoituskurssilla. Se on ehkä hämmentävintä, mitä elämässäni olen koskaan tehnyt. En pitänyt siitä lainkaan. Meillä ei ollut opetusta, ohjaaja vain antoi tehtävät käteen jä käski kirjoittaa. Jostain kumman syystä huomasin luovuuteni kuitenkin lisääntyneen kurssin aikana, vaikka noin ankean ympäristön luulisi synnyttävän vain kurjaa, tekotaiteellista ja hengenhädässä väsättyä lurittelua. Kurssin tehtävänannot kyllä tuottivat vain sitä, mutta olen ah-niin-ylpeä, että selvisin sen räjähtämättä toisille osallistujille "oi sua kaipaan" -tyylisestä lällyilystä. Ohjaajan mielestä "siinä oli kyllä hienoa runoutta".

(Ja oikeasti, olen ihan normaali ihminen noin muuten (mitä nyt tavallista ylimielisempi ja itserakkaampi), mutta jos joku kirjoittaa surkeasti ja luulee olevansa huippuhyvä, minusta tulee alkukantaisesti ääntelevä raivopäinen apina. Sosialisaationi on ilmeisesti silti onnistunut, sillä onnistuin olemaan loukkaamatta ketään - kertaakaan.)

Kirjoituskursseissa on jotain aivan hirveää. Ne vääristelevät totuutta ja uskottelevat täysin taidottomille kirjoittajille, että heissä on sitä jotain. Totuus: ei ole. Jos olet 50-vuotias ja kirjoittanut vaikkapa viisi romaanikäsikirjoitusta, jotka kustantamot - jopa ne surkeimmat - ovat hylänneet, miksi kuvittelet, että kuudes jostain taivaan oikusta julkaistaisiin ja siitä tulisi bestseller?

Huolimatta hienoista lauseistasi ja elliptisestä rytmistäsi, jossa käytät loistavia abjektisia tehokeinoja, olet ihan paska. Ei hätää, elämäsi ei ole suinkaan ohi. Ota itseäsi niskasta kiinni ja tee asialle jotain. Suomeksi: lopeta haaveilu ja kouluttaudu lähihoitajaksi.



Henkilökohtainen tunnustukseni ja ehkä ainoa asia, jota ei voi laskea ansiokseni tuon infernaalisen kidutuksen aikana on hankalaksi heittäytyminen. Kun tuli vuoro lukea tekstejä ääneen, selektiivinen mutismini sai yliotteen ja kieltäydyin puhumasta kenenkään kanssa. Ohjaaja sanoi, että on ihan okei olla ujo. Niin on, mutta ei ole okei olla kusipää, sen jopa minä ymmärrän. Työnsin sitten vihkoni sanaa sanomatta vieressä istuvan syliin. Kun hän alkoi lukea tekstiä ääneen, osasin taas yllättäen puhua. "Älä saatana lue sitä ääneen!" Olen kauhean itsekriittinen toisten kirjoittajien seurassa, vaikka tiedän itse olevani hyvä ellen jopa todella hyvä. Pyysin kyllä anteeksi impulsiivisuuttani.

Nauttisitte varmaankin pienestä näytteestä. Valitsin tarkoituksella runot, joista ei tule (toivottavasti!) cringe-efektiä. Kirjoitin kyllä sellaisiakin.

Hyvin persoonallisesti nimetty Haiku 1 kuuluu näin:

Pakotettu on
Runoni muotoon huonoon
Olen ponneton

Snicket-faneja miellyttänee tämä värssy (Haiku 3). Kuulostaa muuten vähän ydinreaktorin nimeltä.

Vaaksavaara on
Oppilaitos verraton
Mielestä Neron.

Kokeilimme myös sanojen nappailua kirjoista ja runon kokoamista niistä.

Onko sinulla tunteja tänään?
Sama ilme molempien kasvoilla
Sentit, sentit, Marlborot, Kentit
Myöhään seuraavana iltapäivänä

Aluksi paljas ärtymys peitti sanoman merkityksen
Abram kertoi sen kaksi kertaa
Kun Varsovan gheton seinät
Haluaisitko sinä nähdä sen?

Meni kauppaan, katsoi 
Neljättätoista toimivuutta
He kaikki odottivat jalkakäytävällä
Lievästi puhujan lumoissa


Ja toinen vastaavanlainen:

Jos hän kerran oli ollut niin jalo
miksi hän sitten tunsi olevansa
komeroon suljettu rotta?

"Hyvä! Moskovassa runo, lähikuva", sanoi hän
selatessaan kirjanselkämysten sointuja venäjäksi
"Ei jousi lainkaan ääntä kuulisi."

Tapetaan vuoteessa, mielenosoituksia poveen,
Shar ja Juri pitävät ääntä,
toimisto neuvostolätäkössä.

Vaikeuksia harhatiedon kokoontumishuudossa
Kuka kuulisi sen sattumalta?
Pahoinvoiva ylpeydestä tietojen asteella
Tuletko? Entinen jatkuvasti aloittelemassa.

Totta puhuen rakastan tätä harjoitusta. Sanat liittyvät usein samaan aihepiiriin, ja koska olen aina ollut hyvä assosioimaan (arvatkaa kenen mielipuuhaa on lukea sanakirjojen suomenkielistä riviä nopeasti keksien samalla yhteyksiä sanojen välille?), oli hyvin nautinnollista ensin vain tuijottaa paperia sekunti "mitäs nyt?" -ilmeellä ja huutaa sitten HEUREKA! Jung varmaan rakastaisi minua.

No, joka tapauksessa on hämmästyttävää huomata, kuinka ihan tavallisten sanojen välille syntyy ihmeellisiä latauksia. Tarvitaan muutama sana ja siinä on jo tarina konflikteineen. Vaikka itse sanonkin - ja aika usein muuten sanon - jälkimmäisen runon tunnelma tavoittaa minut toisessa säkeistössä niin kouriintuntuvasti, että suorastaan hämmennyn. Kolmannessa kappaleessa taas saatan havaita ankean mutta sisältäpäin kuohuvan 70-luvun Venäjän. Aivan hukkaan kurssi ei siis mennyt.

Haluaisin muistuttaa, että suurin osa surkimuksista on vain ahkeran harjoittelun tarpeessa. Mikäli haluat olla vähemmän paska kirjoittaja, kirjablogin perustaminen on huippuhyvä idea. Myös runojen kirjoittelu auttaa pahimpaan hätään. Ja jos olet (media)seksikäs, kirjoita esimerkiksi baarissa. Saat paljon huomiota erityisesti viereisessä pöydässä istuvilta, ulkomuotoasi kuolaavilta kirjabloggareilta.

Vaikka Sofi Oksanen kirjoittikin hienon huoneentaulun Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? -kirjaan, minulla on vielä parempi ja yksinkertainen idea. Iltojen ratoksi on ihanaa kirjoa tätä johonkin rättiin ja itkeä, kun neula pistää sormeen. Näin se kuuluu:

Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska.

On se Paperi T viisas mies.

5 kommenttia :

  1. En ehkä lähtisi arvioimaan käsikirjoitusten laatua suoraan verrannollisena siihen, halutaanko niitä julkaista. Jonkinlainen korrelaatio toki lienee olemassa (parempi teksti saa todennäköisemmin kustantajan jne.), mutta olen lukenut niin valtavan määrän huonoa tai keskinkertaista kansiin painettua kirjallisuutta, että ajatus julkaisukynnyksen ylittäneen käsikirjoituksen erityisestä nerokkuudesta tuntuu lähinnä vitsiltä. Kustantamot julkaisevat lähinnä sen perusteella, minkä uskotaan myyvän. Jos teksti kuuluu tiettyyn genreen, muistuttaa jotakin kuuluisaa ja myyvää hittikirjaa ja on miten kuten kasassa, se näyttää olevan sopiva julkaistavaksi. Esimerkiksi historiallinen kotimainen kirjallisuus myy mitä ilmeisemmin hyvin, kuten myös kopiot milloin mistäkin Da Vinci -koodista tai Nälkäpelistä. Toki niitä oikeasti laadukkaita ja omaperäisiä kirjoja julkaistaan siinä sivussa toisinaan, mutta kuka tietää, montako nerokasta teosta on jäänyt pöytälaatikkoon kustantamojen kiristyvän markkinatilanteen vuoksi?

    Pohdin sitäkin, miksi blogikirjoituksessasi on niin keskeistä, että huonot ja kehittyvät harrastekirjoittajat pysyvät ruodussaan. Eikö oppimisen ja osaamisen tunne pidä yllä motivaatiota, jonka edesauttamana ainakin joistakin voisi tulla oikeasti hyviä? Ja nekin, joista ei tule - kaunokirjallisuuden kirjoittamisen kaltaisessa asiassa omien kykyjen yliarvioinnista ei voi olla edes mitään todellista vaaraa kenellekään. Mielestäni negatiivisen vääristynyt kuva on paljon pahempi, sillä sen seurauksena usein motivaatiokin laskee ja harrastus jää kokonaan pois, vaikka toisenlaisella asenteella siitä olisi voinut olla paljonkin iloa. Kaikki eivät sitä paitsi edes halua kirjoittaa sitä seuraavaa bestselleriä, vaan pysyä harrastelijoina ja kehittyä harrastuksessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitan omasta, ehdottoman subjektiivisesta näkökulmastani, ja itse olen sen verran tavoitteellinen, etten tahdo jäädä pelkäksi harrastelijaksi. Tämän vuoksi mielipiteeni asiasta saattavat olla hieman kärkkäitä.

      Olen myös sitä mieltä, että jos joku kirjoittaa mestariteoksen, sille löytyy julkaisija. Miksi esimerkiksi omakustanteista ei tule bestsellereitä? Markkinointia ei voi syyttää, sillä hyvä teos löytää kyllä lukijansa. Kyse voisi ennemminkin olla siitä, että omakustanteet eivät laadullaan häikäise. Tietyllä tapaa kustantamojen toiminta kirjallisuuden portinvartijoina on ihan hyväkin asia.

      Poista
    2. Tavoitteellisuus on tuttua, mutta en osaa nähdä kyseisen piirteen elimellisenä osana vähemmän tavoitteellisten harrastajien halveksuntaa. Kärkkäydestä vielä se huomio, että se on toki viihdyttävä keino esittää asioita, mutta yksinkertaistuksiin on aina helppo väittää vastaan. Kärkäs teksti on keskustelunaloitus, ja sellaisena olenkin #kirjoitataikuole -tagisi lukenut.

      Kustantamoista voi olla aivan mitä mieltä haluaa, mutta totuushan on, että kaikista esikoiskirjailijoiksi pyrkivien käsikirjoituksista julkaisuprosessiin otetaan n. 1 % ja käytännössä 0,5 % lopulta julkaistaan. Seulan tarkoitus varmistaa, että kirja myy. Omakustanteita harvemmin on bestsellereinä juurikin siitä erittäin hyvästä syystä, että ne tavoittavat paljon pienemmän yleisön ja että kustantamot (joilla on huomattavasti kattavampi markkinointikoneisto) eivät omakustanteena ilmestynyttä teosta välttämättä enää halua julkaista ellei se ole aivan sensaatiomaisesti myyvä. Sekin on totta, että kaikki omakustanteet eivät ole laadukkaita ja että niiden julkaisukynnys on matalampi, mutta tämä(kään) seikka tuskin estää jotakuta - vaikkapa henkilöä, joka ei teoksiaan edes ole kustantamoille tarjonnut - tekemästä nerokasta taidetta omakustanteen muodossa.

      Miten muuten tuo kustantamojen rooli kirjallisuuden portinvartijana suhtautuu siihen toisessa tekstissä valittelemaasi tilanteeseen, jossa ihmiset suosivat "kirjailijoita" (esimerkkinäsi Cadence Bushnell)? Miksi "kirjailija" eikä kirjailija ilman lainausmerkkejä, jos he kerran ovat ylittäneet kustannuskynnyksen?

      Poista
    3. Tekstin voi aina tulkita haluamallaan tavalla, ja mikäli #kirjoitataikuole on lukijoideni mielestä jonkinlainen provosoiva ja keskustelua herättävä juttusarja, olkoon niin. Valitettavan usein myös itseironia ja tekstin sisäiset merkityskentät jäävät huomaamatta lukijalta, joka on jo muodostanut jonkinlaisen skeeman siitä, mitä tuleman pitää.

      Ehkä prosenttiluvut ovat noin pienet siksi, että julkaisukelpoista kirjallisuutta on todella vähän. Tämä voisi selittää senkin, miksi mukaan tarttuu myös vähemmän onnistuneita tuotoksia. Julkaisukelpoisenhan määrittelevät toki kustantamot itse, mutta useimmiten kirjan ottaminen kustannusohjelmaan päätetään sen perusteella, kuinka hyvin ne myyvät, mutta toki laadullakin on jotain väliä. Ihmiset eivät suostu ostamaan huonosti kustannustoimitettua, juonetonta romaania. Sen sijaan pinnallisempi mutta hyvin kustannustoimitettu teksti saattaa upota.

      Nerokasta taidetta omakustanteen muodossa lukisin kyllä mielelläni.

      Poista
    4. Toivottavasti sellaisia lukijoita ei ole kovin montaa tekstiisi eksynyt, sillä onhan tuo itseironia varsin ilmiselvää. Se, että tekstissä suhtaudutaan ironisesti raivoon (tai "raivoon" sikäli kun ilmaus lienee värittynyt), jota siinä tunnetaan huonoja kirjoittajia kohtaan, ei tee tyhjäksi pohdintaa siitä, miksi raivo alkujaan on edes olemassa. Jos raivo on retorinen keino (liioittelu), jolla ei oikeastaan ole mitään tunnevastinetta, sen tiheä toistuvuus ohjaa lukemaan sen silti jonkinlaisena avainkohtana. Mitä ilmeisemmin myös tekstissä esiintyvä puhuja on kärjistetty kuva kirjoittajastaan, joka tuskin on yhtä raivoissaan tai "raivoissaan" ja sikäli raivokkuus on ehkä aiheellista tulkita tyylilliseksi piirteeksi, mistä päästäänkin merkityskenttiin.

      Merkityskenttien tarkempi analyysi varmasti lienee ironian tunnistamista haastavampaa kaikille niille lukijoille, jotka eivät ole kielitieteilijöitä. (En ole itsekään.) Pragmaattisen tai syntagmaattisen merkityskentän tunnistamista keskivertolukijalta lienee turha odottaa, joskin yleistajuisempi assosiatiivinen merkityskenttä kytkeytynee tuohon raivokkuuteen ja kärkevyyteen. Suhteessa taiteeseen ja/tai romantiikan jälkeiseen luovan neron ihanteeseen - jota luonnollisesti pidetään ylevänä - luovan neron roolissa epäonnistuvien henkilöiden esittäminen värikkäiden ja terävien ilmaisuiden avulla ironisoi esitystä ja tuo siihen vetoavan elementin kontrastin avulla. Kyse lienee siis olemassaolevien merkityskenttien rikkomisesta ja yhteensovittamisesta tavalla, joka poikkeaa perinteisestä diskurssista ja siten pyrkii näyttämään asiat uudessa valossa. Myös tämän asian suhteen lienee oikeutettua pohtia, miksi juuri tällainen lähestymistapa on valittu, etenkin kun se sotii omaa moraalitajuani vastaan. Moraali ja itseilmaisun tyylit ovat kuitenkin subjektiivisia asioita eikä ns. "oikeaa" ratkaisua ole. Siksi niistä onkin paitsi kiinnostavaa myös tärkeää keskustella.

      Analyysi tosin saattaa olla jonkin verran pielessä metodiltaan, sillä en ole kognitiivisen semantiikan asiantuntija. Jos joku sellainen tänne osuu, korjatkoon sanomisiani. Toivon mukaan tulokset kuitenkin selventävät asiaa edes hieman myös niille lukijoille, jotka ovat skeemojensa vankeja.

      Julkaisukelpoisuus on tietysti varsin monimutkainen ilmiö. Muuten voin kyllä allekirjoittaa tämän näkemyksesi.

      Poista

Kommentti piristää aina! :)