sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kirjoita tai kuole #4 - Päiväni kirjabloggaajana

Mitä on olla kirjabloggaaja? Tätä kysymystä mietin, kun ihan istuin bussissa ja katselin ohikulkevia ihmisiä. Kukaan heistä ei tiennyt, kuka olen. Eipä sillä, että kirjabloggaus olisi sama asia kuin näytteleminen tai vaikkapa kirjailijuus - siis ammatti. Kuitenkin kaikki heistä jättävät jonkinlaisen jäljen maailmaan. Ja se jos mikä on hurja ajatus.

Usein kirjabloggaajat toimivat omalla nimellään. Minä en. Syy on yksinkertainen: tahdon harjoitella kirjoittamista rauhassa. Bloggaaminen anonyyminä mahdollistaa tämän rauhan, sillä kukaan ei tunne minua. Koen myös, että voin ilmaista ajatuksiani vapaammin ilman pelkoa siitä, millaisena aivan tuntemattomat ihmiset minut näkevät.

Onko nimelläni, iälläni tai vaikkapa rodullani mitään väliä? Tietysti. Jostain vain on tingittävä, ja lukija voi aivan vapaasti kuvitella minut millaiseksi tahtoo. Kirjoitan ensisijaisesti kirjabloggaajana, en ikäryhmäni, sukupuoleni tai uskontoni edustajana. Fiksu lukija toki ymmärtää lukea rivien välistä, mutta sitä en pane pahakseni. Niin kauan kun Google ei löydä minua, olen tyytyväinen.

Anonyymiys myös antaa tavallaan luvan olla röyhkeä ärsyttäjä. Jotkut tarttuvat koukkuun, toiset vain pyörittelevät silmiään. Jos olisin kuin Tuomas Enbuske eli ärsyttäisin ammatikseni, toki sitten kertoisin nimeni mielelläni. Valitettavasti en kuitenkaan ole.



Lisäksi on tietty huomioitava, että kun kirjoitan, en ole se ihminen, joka katselee bussin ikkunasta satunnaisia kevätpäivän kulkijoita. Kun kirjoitan, kirjoitan nimenomaan  sinä persoonana, jonka kirjoituksia lukijani ovat tottuneet lukemaan. Tämä on vain hahmo. Olen todella feikki, anteeksi vain.

Kuitenkin olen tyytyväinen, että en ole mikään vanha täti, jonka kirjablogi täyttyy kaikesta muusta kuin kirjoista. Minulla on periaatteita, joista on hyvä pitää kiinni, kun ei ole satoja lukijoita, joita kaikkia pitäisi miellyttää. Minä miellytän niitä, joita miellytän. Muita varmaan sitten ärsytän. Lisäksi olen valinnut erittäin epäkaupallisen linjan - otan kyllä arvostelukappaleita vastaan, mutta vain siksi, että olen liian kärsimätön odottamaan tiettyjen kirjojen ilmestymistä kirjastoon. En ole myynyt yhtäkään arvostelukappaletta eteenpäin enkä myöskään tule myymään.

En myöskään innostunut kauheasti, kun minut kutsuttiin kirjabloggareiden Facebook-ryhmään. En ensinnäkään omista Facebook-tiliä, sillä boikotoin kyseistä palvelua. Toisekseen minua ei oikeastaan kiinnosta sosiaalinen toiminta joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Mehukkaita tappeluita olisin kyllä mielelläni seurannut, mutta ne menevät sitten sivu suun. Olin kyllä huvittunut, kun sain tietää, että jopa kirjabloggaajilla on oma rinkinsä.

Periaatteet ovat siis tärkeitä paitsi elämässä ylipäänsä, mutta myös kirjablogia kirjoittaessa. Periaate numero yksi on omaperäisyys - en antaudu suurta yleisöä miellyttäville trendeille lukijoiden toivossa. Toinen on laatu. En antaudu tekemään helppoja listoja: minun lukijani eivät toivottavasti ole alakoululaisia, jotka eivät osaa etsiä tekstistä olennaista itsenäisesti. Luin kerran blogikirjoittamiseen liittyvän artikkelin, joka neuvoi käyttämään ranskalaisia viivoja, boldauksia ja kompaktia ilmaisua. Viimeiseen toki minäkin yhdyn, sillä jaarittelu on taitamattoman kirjoittajan merkki, mutta ranskalaiset viivat - mihin tämä maailma on menossa, jos ihmiset lukevat mieluummin listoja hyvin koostettujen artikkelien sijaan?

Siispä, hyvä lukija, mikäli kärsivällisyytesi on koetuksella ja keskittymiskykysi olematon, muista tämä: minä olen kuin venäläinen journalisti. Lue blogiani kuin Novaja Gazetaa. Kirjablogit ovat kyllä usein kiitettävän hyvällä kielellä ja tyylillä kirjoitettuja - poikkeuksiakin toki on.

Olenko minä sitten vain katkera pienen, tuntemattoman blogin pitäjä? Ehkä. Katkeraksi on paha mennä ketään sanomaan henkilöä itseään tuntematta, mutta ymmärrän kyllä syytökset - naamion takaa on helppo huudella törkeyksiä - niin minun kuin muidenkin. Kuitenkin lukijani kommentoivat postauksiani, aika intohimoisestikin välillä, ja olen tyytyväinen jo pelkästään siihen, että minulla on mahdollisuus harjoitella kirjoittamista niin, että tekstejäni todellakin luetaan ja kommentoidaan.

Kirjabloggarin urapolutkin sitä paitsi ovat moninaiset: voisinhan ruveta vaikkapa kustannustoimittajaksi. Jokaisen sadistisen surkean kirjoittajan unelmahan on päästä rääkkäämään henkisesti epävakaita kirjailijoita. Työkseni teen kuitenkin tulevaisuudessa jotain hieman tuottavampaa kuin pidän kirjablogia. Kirjailijaksikin olisi kannattavampaa ryhtyä. Toisaalta, niin kauan kuin jotain suostuu tekemään vapaaehtoisesti ilman palkkaa, kertoo se vahvasta rakkaudesta kyseistä toimintaa kohtaan.

Kiitos, lukijani. Tänä päivänä teitä on 54. Yhden, kahden tai viiden vuoden päästä teitä on toivottavasti lisää. Mutta kirjoittaisin, vaikka minulla olisi vain yksi lukija - ja ehkä vielä sittenkin, vaikka ei olisi yhtäkään.

6 kommenttia :

  1. Varsin hauskaa ja kiinnostavaa tietää, että bloggauksen suhteen omat lähtökohtani ovat todella samanlaiset kuin tässä esittelemäsi. Nyökyttelin monessa kohdassa.

    En ole koskaan erityisemmin ymmärtänyt kirjablogien sosiaalisen aspektin pointtia, se kun näyttää pääasiassa olevan - kauniisti ilmaistuna - samanmielisten hyminää omissa piireissään. Onhan se samalla oman bloginsa tekemistä tiettäväksi, mutta itse olen jo aiemmin eräällä eri sivustolla markkinoinut profiiliani ja se kävi työstä, vaikka tuottikin hyviä tuloksia. Ei kiinnostanut ryhtyä sellaiseen täällä. Jos joku lukee blogiani, ok. Jos ei, sekin on ok. Itselleni sitä kirjoitan.

    Tuosta "feikkiydestä", josta mainitsit - olen jopa hieman yllättynyt, jos joku vielä nykyisessä Internet-maailmassa kuvittelee tekstin kautta pääsevänsä kokonaisvaltaisesti kirjoittajan mieleen käsiksi, vaikka kuinka olisi kyse blogista tai some-päivityksestä. Eihän se ole koskaan ollut täysin mahdollista. Sikäli olisi hälyttävää, jos joku lukijoistasi kuvittelisi esimerkiksi tuntevansa sinut blogisi perusteella. Toisaalta, (media)lukutaito näyttää olevan katoava luonnonvara näinä päivinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keksisin kyllä roimastikin rumemman ilmaisun! (Ja erittäin rehellisen sellaisen.) Jotain kohteliaisuutta minullakin on vielä jäljellä :D

      Kyllä, hurjaa se olisi. Mutta kuten sanottua, kirjabloggaaja ei ole mikään megaluokan julkkis, eli hulluja faneja näkyy harvemmin. Aina korostetaan sitä, ettei kaunokirjallisen tekstin kertoja/puhuja ole yhtä kirjailijan kanssa. Miksi faktatekstin kertoja olisi yhtään sen sidotumpi kirjoittajaan? Monesti toki on kyseessä jonkinlainen asiantuntijuusstatus, mutta bloggaamisen tapauksessa ei.

      Ja innostavaa, että bloggaat samoilla motiiveilla kuin minä! Ihailen blogisi tietynlaista hipsterihenkeä, kun raahaat kierrätyskirjahyllystä neverheard-kirjoja ja arvostelet niitä omalla tyylilläsi. Meniköhän tämä nyt samanmieliseksi hymistelyksi? :D

      Poista
    2. Juu, aina ei rehellisyys vie asioita eteenpäin.

      Ehkä se sotkee lukijan mielen, kun puhutaan peräti ensimmäisessä persoonassa. Usein blogeissa on myös päiväkirjamaisia elementtejä, ja siinä vaiheessa voi heikompitaitoinen lukija hepsahtaa. Omasta mielestäni koulun äidinkielenopetuksessa tulisi tuoda tällaisia seikkoja vielä vahvemmin esille. Informaatioyhteiskunnassa tieto todellakin on valtaa, ja kyvyttömyys vastaanottaa ja tulkita tietoa syö yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä.

      Taitaa jo vaarallisen lähellä olla. Mutta sanonpahan nyt, kun vahinko on jo tapahtunut, että luen kyllä kärkkäitä tekstejäsi paljon mieluummin kuin suurta osaa blogeista, joissa ei uskalleta (tai haluta) kyseenalaistaa mitään kirjallisuuteen, kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyviä käsityksiä. Vaikka en aina olekaan samaa mieltä kanssasi. Ajatuksia aina kuitenkin herää, ja silloin on hyvä tilaisuus reflektoida omia näkemyksiään kriittisesti. Jatka ihmeessä samaa rataa.

      Poista
    3. Ah, kiitos :D Kyllä minäkin nautin älyllisistä debateista tyhjäpäistä kehumista enemmän. (Eipä sillä, että tämä kyseinen kommenttiketju sellaista sisältäisi.)

      Näin on. Aiemmissa teksteissäni (esimerkiksi se, jossa matkustan Helsingissä ja pohdin yökerhoja ja Soucyn kirjaa) olen ottanut ehkä omaa, aidompaa persoonaani enemmän esiin. Nykyisellään tuntuu, että tietynlaisen "ammatillisuuden" säilyttäminen pitää hyvän etäisyyden lukijaan, eikä minulla olekaan tarvetta hieroa yksityiselämääni kenenkään naamaan.

      Blogit ja vlogit muuten jäävät koulujen äidinkielenopetuksessa aivan pimentoon, vaikka nuoret kuluttavat niitä runsaasti. Miksiköhän?

      Poista
    4. Ammatillisuutta ainakin nykykirjallisuuden mittapuulla - tunnustuskirjat eivät ole ihan samassa määrin muotia kuin olivat joskus, vaikka realitysarjojen myötä tirkistelystä on tullut ihan arkipäivää. Ehkäpä pikemminkin niin, että tunnustuskirjallisuutta on vieläkin, mutta se ei niinkään kohauta kuin ennen, vaan on ihan tavallista. Sikäli ihan järkevää pysyä poissa siitä suosta, jos ei halua kohdistaa huomiota itseensä vaan siihen, mitä tekee.

      Todennäköisesti siksi, että opettajat eivät ole aiheeseen perehtyneitä, että vaikkapa tietäisivät vlogikulttuurista mitään. Mutta olisihan varmasti nuoristakin ihan parasta analysoida jonkun suosikkivloggarinsa videota. Jotenkin blogitkin ehkä ajatellaan "vain" virtuaalisina päiväkirjoina - mutta juuri sentyyppinen teksti on yleistymään päin. Jos niiden lukeminen jää opettamatta, on mielestäni kyseessä todellinen vaje. Jotkut varmasti opettavatkin, mutta eivät läheskään kaikki.

      Poista
    5. Asenne on ehkä hieman epäilevä vielä näitä blogeja ja vlogeja kohtaan, vaikka nekin ovat jonkinlaista kirjallisuutta. Monella vloggaajalla on oma "roolihahmonsa" ja skripti, jota he noudattavat. Vähän kuin yhden ihmisen näytelmä, jonkinlainen monologi koko internetille.

      Voin kuvitella tilanteen, jossa opettaja laittaisi lapsoset pohtimaan vaikkapa Pinkku Pinskua tai Lakkoa elokuva-analyysin keinoin. :D

      Poista

Kommentti piristää aina! :)