sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (1/4)

Malviglo on esperantoa ja tarkoittaa kaihoa tai selittämätöntä kaipausta. Anna O., tämä on omistettu sinulle. Hyvää syntymäpäivää!

Linkki osaan (2/4).
Linkki osaan (3/4).
Linkki osaan (4/4).

Malviglo

1

Kun kaikki matkalaukut on kannettu eteiseen ja auto kaasuttaa pihasta pois jättäen jäljelle epävarmuuden ja pelon ja sähköiset rasahdukset keuhkoissa, uskaltaudun katsomaan Albinia, joka seisoo koristeellisten, ylväiden portaiden juurella niin hämmästyttävän hiljaa ja paikallaan että voisi luulla jonkun kantaneen hänet siihen ja jättäneen paikalleen odottamaan ajan hampaan puraisua.

Hänen silmänsä ovat muinaisia maanalaisia lähteitä tippukiviluolastoissa, täynnä viisautta ja voimaa - kirjailijan silmät. Hiukset ovat pitkät ja kiharat ja tuovat mieleen Mustien maanosassa -kirjan miespäähenkilön. Kriitikot epäilivät, että Albin olisi kopioinut veljensä ennenjulkaisemattoman päiväkirjan ja hiukan muokannut tekstiä niin, että päähenkilö vaikuttaisi enemmän häneltä itseltään, mutta on vaikea uskoa, että mies jolla on tuollaiset silmät ei olisi nähnyt maailman suurimpia ihmeitä.

Albinin iho hohtaa vaaleana kynttilänvalossa ja vaikka olenkin aina ajatellut, että kirjailijat ja taiteilijat ovat mysteeriolentoja, valtavan suurenmoisia ja arvoituksellisia, nyt kaikki ennakko-oletukseni kertautuvat tuhannella ja tajuan, millainen taivasten olento on se, jolla on lahja käyttää sanaa miekkanaan. Hän lähestyy minua, hymyilee ja minä ojennan käteni. Pitkät hiukset loivine kiharoineen heilahtelevat ja minä tuijotan kun hänen katseensa vetää omat silmäni sisäänsä. Aivan kuin hän näkisi tarinani, aivan kuin hän näkisi minut.

Hän tervehtii kevyesti syleilemällä, minä lasken käteni varovasti hänen selkäänsä pitkin kiharoina valuville hiuksille. Hän hengittää niin kauniisti ja minä yritän hengittää samaan tahtiin. Kehomme hädin tuskin koskettavat.

Hän tuoksuu partavedeltä ja punaviiniltä. Minusta tuntuu kuin olisin astumassa traditioon mukaan, että kaikki käyvät aikuistumassa kirjailijan luona mutta asia ei ole niin, minä saan olla ainutlaatuinen ja aion ottaa kaiken irti tästä, juoda punaviiniä tai oikeastaan mitä tahansa hänen kanssaan ja hän saa opettaa minulle miten olla kirjailija.

Hän kysyy nimeäni. "Anica Kadic", vastaan ja tunnen kuuman veren räjähtävän kasvojeni suonissa, hohkaan metsäpalona kun Albin hymyilee.

Hän ottaa minua kädestä ja johdattaa portaikon läpi, talossa on kovin pimeää kynttilöistä huolimatta. Minun huoneeni on suuri ja yhdellä seinustalla on valtava ikkuna. Voin kuvitella aamut joina valo valuu lasin läpi ja herättää minut.

Kiitän häntä, voisin vaikka käydä polvilleni mutta olen jähmettynyt. Albin pyytää minua illalliselle kanssaan, me syömme ja juomme punaviiniä. Hädin tuskin vaihdamme sanoja - viestit väreilevät ilmassa välillämme.



2

Seuraavana päivänä me keskustelemme kirjallisuudesta. Minä kerron käsikirjoituksesta, jota olen kirjoittanut jo vuoden, ja hän kertoo tietokirjoista, joita työstää.

Hän kysyy, mitä kirjoitan. Vastaan kierrellen. Déjà vu kummittelee mielessäni koko ajan, sen hypnoottisen kaunis päähenkilö katsoo peilistä, kun olen varomaton ja uppoudun tuijottamaan tyhjää jossain peilin heijastaman arkitodellisuuden takana.



Albin sytyttää pari kynttilää kattokruunusta. Pian on talvi ja keskipäivän porvarillinen hämärä kultaa kovin monesti ne hetket, jolloin olisi tarpeeksi valoa nähdä tilanteen valheellisuus. Kuten nyt, ja kuten aina Albinin lähellä, hämärä vain ympäröi minut, kietoo hiusmaiset säikeensä ympärilleni.

Hän sanoo, ettei saa tulta mielestään. Hän polttaa kynttilöitä koska valo on ainoa asia joka voi repiä pimeyden riekaleiksi. En haluaisi lainata hänen sanojaan, toistaa niitä kuin epätoivoisia kuiskauksia korkeammalle voimalle, mutta niissä kiteytyy täydellisen selvä ja kirkas ajatus, ne valaisevat mieleni säkenöivämmäksi kuin aurinko tai edes kuu.

"Kuinka paljon voisitkaan saavuttaa", hän sanoo jo kun on lukenut ensimmäisen sivun. "Sinun sanasi viiltävät minua syvältä. Sinun sanasi ovat niin vahvoja, etten ymmärrä, miten et ole itse musertunut niiden alle."

"Minä en muserru. Jos puhumani sanat olisivat vieraita, ne sortaisivat minut, mutta koska ne ovat osa itseäni, ne eivät tuhoa minua. Jos puhuisin sinun lauseitasi, minä musertuisin koska en kestäisi kirkkautta. Mutta pimeät kertomukset sulautuvat hämärään, savuiseen mieleen oikein hyvin.
Minä en tiedä, mitä haluan saavuttaa, Albin, ymmärrätkö? Sinä kirjoitat kaukaisista maista, mutta minä kirjoitan siitä kuinka viisi miestä imee samaa sikaria pyöreän pöydän ympärillä ja enkeliltä näyttävä nuori nainen joutuu juoksemaan heitä karkuun. Mitä hän todella juoksee karkuun, Albin? Ja mikä tärkeintä - missä hän juoksee? Onko se paikka todella olemassa? Entä ne miehet?"

Hän ottaa kasvoilleen ylimielisen ilmeen, joka suojaa silloin, kun epätietoisuus on mahdoton myönnettäväksi ja väittää minun kaivavan asioita liian syvältä. Tai silloin, kun oppilas on viimein päihittänyt opettajansa älyllisessä väittelyssä, eikä opettaja tiedä, kuinka vastata. "Keskity siihen, mitä on", hän sanoo ja puhaltaa yhden kynttilöistä sammuksiin. Savu saa silmäni vuotamaan.

"Minä nimenomaan keskityn siihen, mitä on. Minä vain keskityn siihen niin paljon, että syventyminen alkaa näyttää uppoamiselta. Tiedätkö, miksi Déjà vu’n Olgica on pinnallinen, kaunis ja typerä? Koska hän ei ole sitä. Hän saattaa pukeutua oranssiin pooloon ja keikutella takapuoltaan mallikursseilla näyttääkseen kokemattomille ja julkisuutta janoaville tytöille, kuinka yksinkertaista on muuttaa oma olemuksensa haluttavaksi sekunneissa - mutta tietysti hän ymmärtää omien tekojensa ironian! Sitä ei vain sanota ääneen, koskaan ei sanota ääneen sitä mitä oikeasti tarkoitetaan, ja siksi lukeminenkin on oikeastaan vain sitä, että sietää kirjailijan valehtelua tiettyyn rajaan asti.

Huomaatko, pitää uskotella että ymmärtää vaikkei oikeasti tajuaisi hölkäsen pöläystäkään ja yhtäkkiä olla ihon alla. Tekstin sisällä, liikekumppanin puheissa, missä vain. Sinä, Albin, et ole sen viattomampi. Jos Mustien maanosassa purettaisiin palasiksi ja sitten käännettäisiin joka ikinen sirpale toisinpäin, mitä löytyisi?"

"Anica, en minä osaa vastata noin vaikeisiin kysymyksiin. Olen niin yksinkertainen. En ymmärrä", Albin mutisee muka avuttomana ja sanokaa minun sanoneen tämä aivan suoraan - hän teeskentelee teeskentelyä! Kuinka typerää, kuinka järjetöntä. Vaikka minunkin sanoistani kuultavat tuhannet valheen kerrokset, ne ovat sentään niin ohuita, että niistä näkee läpi. Albinin valehtelu on mielikuvituksetonta, tasapaksua ja järjettömän huvittavaa. Melkein voisin nauraa, mutta en halua, että Maestro häviää sanasodan kanssani - vielä.

Menemme sohvalle istumaan. Albin sytyttää jälleen uuden kynttilän. Alan hyräillä Keep the Candle Burning -laulua. Pierce the dark, keep the candle burning. Lävistä pimeys, kuinka runollista, kuinka kaunista. Albinilla lienee jokin olympiatulen palamassa pitämistä vastaava fiksaatio sammumattomaan valoon. Vielä joku päivä hänen kaikki kynttilänsä ovat haihtuneet ilmaan. En tiedä mitään steariinihapon reagoinnista, mutta epäilen, että pienet kynttilän hiukkaset solmivat liittoja ilman kanssa ja sitten lentävät korkeuksiin, kauas täältä.

"Oliko sinulla muuta sanottavaa käsikirjoituksestani, Albin?"

"Sanoisin, että tämä muistuttaa hiukan Siegfried Lenzin tyyliä. Tajunnanvirta, jossa kuitenkin eskaloituu hetkellisen kauneuden illuusion merkitys. Käytän sanaa illuusio juuri siksi, että kaikki abstrakti on illuusiota. Me voimme kuvitella asioita, jotka eivät ole olemassa, mutta meidän kuvitelmamme ovat olemassa. Minä voin käyttää sanaa rakkaus, ja vaikka kukaan muu ei tiedä, mitä minä tuolla sanalla tarkoitan, minun kuvitelmani on täysin todellinen. Yhdistelen muita abstrakteja käsitteitä toisiinsa - uskollisuus, sitoutuminen, rehellisyys - ja saan muodostettua siitä jonkinlaisen seoksen, jonka tarkoitus on olla tunne merkittävästä ihmissuhteesta. Sanan ‘tunne’ sijasta voisi oikeastaan käyttää myös sanaa illuusio, sillä sinulle merkittävä ihmissuhde voi olla ja aivan varmasti on jotain muuta kuin minulle itselleni.

Tätä siis on kirjoittaminen, Anica. Minä sanon sanan, jonka merkityksen luulen tietäväni, ja sinä näet sanan, ja sen merkitys on sinulle aivan omanlaisensa. Me kumpikin luomme illuusioita, rakennamme valtavia maailmoja pelkkien kuvitelmien varaan. Onko minun vastuullani, jos joku kokee tulleensa huijatuksi, koska muka valehtelen lukijalle? Ei ole täydellisesti määriteltäviä sanoja. Jos joku valehtelee, se on lukija, joka huijaa itseään. Enkä tässä tarkoita mitään pinnallisia konnotaation ja denotaation määritelmiä. On nähtävä niidenkin lävitse. Kirjailija ei tarkoita mitään, koska sivumerkityksilläkin on sivumerkityksiä ja niin edelleen, loputtomasti, kunnes yksi ainoa kertomus sulautuu koko maailman yhteiseen, tiedostamattomaan alitajuntaan."

"Uskomatonta... Aivan uskomatonta ajatuksen kananlentoa. Vai oliko tuossakin jotain, minkä läpi minun pitäisi kenties nähdä? Kun sanoit yhteinen, tiedostamaton alitajunta, olin purskahtaa nauruun. Kuinka joku noin pitkälle päässyt kirjailija voi uskoa psykoanalyyttisiin teorioihin? Kerro nyt edes, että olet oikeasti Freudin reinkarnaatio, joka on saapunut maan päälle vain kiusaamaan ihmisiä ja tekemään aloittelevien kirjailijoiden olon tukalaksi."

"Teenkö minä sinun olosi tukalaksi?" Albin kysyy kuriton pilke silmissään.


Kommentteja ja palautetta saa toki antaa, vaikka tämä jo tavallaan julkaisukunnossa onkin. Se, joka tietää jälkimmäisen kuvan henkilön (ilman Googlea!) saa keksin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kommentti piristää aina! :)