sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (2/4)

Linkki osaan (1/4).
Linkki osaan (3/4).
Linkki osaan (4/4).

3
Keskustelumme jatkuu tuntikausia aina illalliseen asti. Albinin keittiö on kaunis, sielläkin on kynttilöitä palamassa. Ilma on paksua, kuumaa ja tukalaa. Hengittäminen on silti ihmeen helppoa. Mitä lähemmäksi menen Albinia, sitä enemmän kuitenkin tuntuu kuin kurkkuni kuroutuisi umpeen. Ehkä se kuroutuukin. Kenties henkevillä kirjailijoilla on minuun sellainen vaikutus.

Kysyn, mitä ruokaa syömme tänään. Kyyhkystä. Todellako, suloista kyyhkystä kaikista maailman syötävistä eläimistä? No, on hyvä, että maailmassa on julmia ja raakoja kirjailijoita, jotka eivät huku hempeilyynsä. Filosofia ei ole lempeyden tae.

Istahdan pöydänkulmalle ja alan piirtää. Kynä liikkuu paperilla hypnoottisesti ja viivoista muodostuu kaunis kokonaisuus, kuva Olgicasta, minun kauniista serbitytöstäni. Hänen viereensä piirrän Mihailon soittamassa pianoa pakkomielteinen ilme kasvoillaan. Minun on sanottava, että olen tyytyväinen. Enää puuttuisi jokin eroottinen kohtaus, esimerkiksi nuori Mihailo ja Zoran, Olgican rakastaja, vuoteella raukeina kuin jonkin suuren ponnistuksen jälkeen. Tätä kohtausta ei kirjassa ole, mutta jotenkin tuntuu, kuin sekavan tarinan sekoittaminen entisestään saisi sen selkiytymään huomattavasti.

Albin on yhtäkkiä selkäni takana. Olen juuri viimeistelemässä kolmatta piirrosta, kun hän kysyy, keitä hahmot ovat. Olgican ja Mihailon hän tunnistaa, ja silloin olen ylpeä itsestäni.

"Harrastatko homoerotiikkaa?" Albin kysyy minulta kuin jonkin tuollaisen kysyminen olisi muka nykypäivänä jokin suurikin siveetön lipsautus. Kenties herra kirjailija on niitä miehiä, jotka pelkäävät omia, kollektiivisessa tai aivan yksityisessä alitajunnassaan majailevia mörköjä niin paljon, että pintaan asti pääsee nousemaan vain - ja oh, nyt seuraa freudilainen! - tukahdutettu seksuaalisuus.

"Minä harrastan erotiikkaa sen kaikissa muodoissa, herra Järvinen", sanon ja nappaan lyijykynän pään suuhuni sitä hitaasti imien. "Ai niin, jatkan, ota tuo äskeinen vain kirjailijan valheena! Vaikka kyllä vakavasti epäilen, että kärsitte vakavasta fobiasta. Pelkäättekö te kenties rakkautta? Anteeksi, puhuin tietysti rakkauden illuusiosta, sanon muka asiantuntevaa tohtoria leikkien. Ai, teillä on viime aikoina ollut erinäisiä perversioita liittyen (ja nyt madallan ääneni lähestulkoon miehekkään kuuloiseksi) makuukamaripuuhiin?"

Albin purskahtaa nauramaan. Naurun kepeydestä huolimatta epäilen, että jokin puheissani sai Albinin varuilleen.

"Nyt keksin, sanon. Teen sinusta perverssin tuhannenteen potenssiin."

"Sic!" Albin huudahtaa.

"Kyllä, potenssit kuuluvat asiaan myös", jatkan tohtorinäänelläni piirtäen samalla kuvaa puolipukeisesta Albinista. Hänen pukeensa sattuvat olemaan naisten alusvaatteet, ja vaikken tiedäkään (luojan kiitos) miltä Albin vaatteitta näyttää, onnistun jotenkin hahmottelemaan suuren, karvaisen vatsan ja erinäisiä kohoumia kankaan alle. Tekosiveys kunniaan.

Rintaliivit saavat sitä paitsi Albinin näyttämään vieläkin riettaammalta kuin hän olisi hahmoteltuna vailla vaatteita. Lopuksi piirrän vielä enkeliltä näyttävän kyyhkysen hänen olkapäälleen. Revin sivun muistikirjastani ja näytän sitä Albinille.

"Olen järkyttynyt, Anica", hän sanoo kuolemanvakavalla äänensävyllä. Miksi en heti tajunnut hänen olevan tuollainen hurskastelija, miksi? Huumorintajuttomille ei pitäisi näyttää kuvia, jotka tekevät pilkkaa heistä itsestään.

"Herranjumala sentään, en minä nyt noin lihava ole!" Albin ulvahtaa ja sitten me nauramme yhdessä ja hengenvetojen välillä onnistun tunnustamaan, kuinka jo luulin Albinia hirveäksi tiukkapipoksi.

"Minuako? Hah!" Hän ottaa kuvan kädestäni ja kiinnittää sen ulko-ovea vastapäätä olevalle seinälle.

"Tuo on luonnos, sanon. Minä voisin tehdä maalauksenkin."

"Anica, sinä olet täällä kirjoittamassa, et maalaamassa. Sitä paitsi luonnos käy yhtä hyvin. Jos minusta maalataan joskus muotokuva, soisin, ettei vatsani näkyisi siinä."

"Voin maalata sinulle korsetin. Ja piikkikorot."



"Olet hauska, Anica, mutta varmasti myös nälkäinen ja väsynyt. Ruoka on nähtävästi valmista, Albin sanoo ja ottaa uunista vuoan, joka toimii erään iloisen ja viattoman linnun viimeisenä leposijana. Nyt me syömme."

Kyyhkynen maistuu itse asiassa erinomaiselta. Istumme pöydän päissä kuin kuningas ja kuningatar. Minua alkaa hävettää aiempi pilailuni ja kaikki se turha ilonpito, ja koetan olla hiljaa niin hyvin kuin pystyn. Keskellä pöytää, meidän välissämme, on kynttilöitä valaisemassa muuten hämärää huonetta.
Kuvittelen sormeni pujoteltuina Albinin suortuvien lomaan. Pehmeässä valossa hän näyttää enkelimäiseltä, piirteet ovat puhtaat kuin vastasatanut lumi johon jumalat ovat piirtäneet.

Talo on ihanan hiljainen, ainoa hädin tuskin kuultava ääni on ruoan hienontuminen hampaiden välissä. Katseeni kiertää ympäri  ruokasalia, sen korkea katto on upea seinämaalauksineen ja lasisine kattoikkunoineen.

Hiljaisuuden rikkoo terävä koputus. Albin nousee tuoliltaan hiukan horjahtaen - se lienee viinin vaikutusta - ja onnistuu suoriutumaan ovelle asti lainkaan huojumatta.

En näe ovelle, joten saatan vain kuunnella Albinin ja vieraan keskustelua. Tulija on ilmeisesti hänen veljensä. Hänestä minä olenkin kuullut.

Louie, suuri tutkimusmatkailija, Afrikan viidakon valtias. Pari vuotta sitten nimi oli jokaisen huulilla, kun professori Louie löysi Mukuru-heimon ja ryhtyi elämään paimentolaisten tapojen mukaan. Olen lukenut hänen päiväkirjansa (kustantamot tappelivat julkaisuoikeuksista kiivaasti) noilta ajoilta; se on värikäs, iloinen ja täynnä uuden ja erilaisen kulttuurin tuulahduksia. Kuinka uskomattoman kiehtovaa tavata viimeinkin tämä suurmies, josta olen aiemmin lukenut vain lehdistä.

Veljekset saapuvat ruokasaliin. Vaalean, lihavan veljensä rinnalla tumma ja hoikkapiirteinen Louie näyttää aivan jonkinlaiselta vieraista syvyyksistä nousseelta hahmolta. Aurinko on paistanut hänet aivan ruskeaksi, ja hänellä on päällään kirjava, koristeellinen vaate.

Tervehdin häntä innokkaasti ennen kuin Albin on edes ehtinyt esitellä meidät ja kerron, kuinka suunnattomasti nautinkaan hänen Afrikan lokikirjastaan, kuinka saatoin tuntea auringon säteet ja kovan, pölyisen maan jalkojeni alla teosta lukiessani.

"On ilo kuulla lukijoiden mielipiteitä. Veli hyvä, kuka tämä nuori nainen on? Oletko vihdoin mennyt naimisiin?"

Sekä minä että Albin taidamme punastua. Albin vastaa, että meidän suhteemme on hiukan toisenlainen kuin aviopuolisoiden välinen suhde. "Aivan toisenlainen", minäkin vakuutan, "minä olen täällä vain herra kirjailijan oppilaana."

Louie ei sano mitään vaan tuijottaa kuvaa, joka on ulko-oven vastapäisellä seinällä. Louie naisten alusvaatteissa, lyijykynä paperille. "Ymmärrän", Albinin veli vihdoin sanoo. En tiedä, pitäisikö juosta yläkertaan itkemään vai pyörtyä suurimman häpeän välttämiseksi, mutta jostain syystä en saa tehtyä kumpaakaan ja jään jähmettyneenä seisomaan paikalleni.

"Sitä minä vain, että ystävättärelläsi on huumorintajua", Louie sanoo ja nauraa. Helpotus kohoaa varpaistani aina päälaelle asti.

"No, siitäkin voi kiistellä, onko tuo kuva karikatyyri vai muotokuva. Eikö sitä paitsi niiden ero ole pelkästään siinä, että karikatyyrit näyttävät todellisuuden paljon paremmin kuin muotokuvat. Tämä on vähän kuin se kirjailijoiden suuri huijaus."

Louie nyökyttelee ja haistelee ilmaa. "Ei kai vain kyyhkystä?" hän kysyy.

"Saat minun annokseni", sanon. En jaksa osallistua ilonpitoon, en ollut tiennyt Louien saapuvan ja pelkään vain nolaavani itseni puheillani. Albinin katse on huolestunut, aivan kuin minun yhden illan nälkäinen olisi jotenkin merkittävä asia. Pitäisin vaikka loppuelämäni vesipaastoa, jotta Louie tai joku hänen kaltaisensa saisi syödäkseen. Maailma tarvitsee todellisia taiteilijoita, sellaisia jotka ovat valmiita päästämään vaikka sielustaan irti jotta heidän taiteensa eläisi. Se on ihailtavaa ja kaunista.

Albinin silmät takertuvat selkääni leijuessani kohti yläkertaa. Koetan poistua hiljaisesti, niin kuin hyvin käyttäytyvän naisen kuuluisi. Portaikossa Albin hellittää ja palaa ruokansa pariin.
Käytössäni oleva huone on oikeastaan melko suuri yhden ihmisen huoneeksi, mutta nautin sen avaruudesta. Illuusio itsestäni yksin koko maailmankaikkeudessa ottaa vallan. Oi tätä kauneutta, joka vallitsee yksinäisyydessä ja kieltäymyksessä. Olen kuin intialainen pyhä mies, jolle alati kasvava kärsimys merkitsee yhä vain lujittuvaa sidettä jumalaansa.

On outoa, kuinka joinain hetkinä elämä on pelkkää valoa, matka auringosta sen valoa tuhatkertaisesti heijastavaan prismaan, niin runollista ja niin upeaa. Mutta seuraavassa hetkessä runollisuus on muuttunut murheellisuudeksi, elämä pudottaa valkoisen kaavun yltään ja verhoutuu synkkyyden mustaan vaatteeseen. Tummanharmaa, läpitunkematon utu parveilee kaikkialla painostavana, eikä sitä voi olla hengittämättä sisäänsä.

Minä olen nälissäni ja silti haluan puhdistaa ruumiini kaikesta maallisesta, kohota kaiken haluamisen ja tarvitsemisen yläpuolelle - unohtaa itseni, liittyä maailmankaikkeuteen ja vaeltaa universumin päästä päähän. Malviglo valtaisi ruumiini, tuo kaihoisa tunne, jolle esperantonkielinen sana on ainoa oikea kuvaileva ilmaisu.

Nälässä minusta tuntuu kuin lentäisin. Kun pitelen tyhjyydestä kiinni ja yritän olla putoamatta, jokin kannattelee minua. Ja se jokin on minun tahtoni. Voi, mikä voima voikaan olla yhden ihmisen mielihaluissa!



4

Yleensä aamu valkenee kuulaana ja kirkkaana, mutta tänään en herää auringon ensisäteisiin. Albin seisoo huoneen ovella. Kello on jo yli kaksitoista, ruumiini on käpertynyt sängylle aivan pieneksi keräksi. Peitto roikkuu jossain kaukana sängynreunalla. En jaksa enää nostaa sitä.

"Nukuit ilmeisen hyvin." Albin ei vaikuta vilpittömältä, jokin hänen katseessaan kertoo, että eilisiltainen käytökseni ei ollut suotavaa.

"Olen pahoillani. Olen oikeasti niin itsekeskeinen ja typerä. Anteeksi. Anteeksi."

Päässäni soisi vaikka mitä solvaavia ääniä, mutta onneksi suustani tulee vain pahoitteluja ja anteeksipyyntöjä. Kuitenkin synkkyyden viittaan verhoutunut paholainen kähisee korvaani omia totuuksiaan, joista kenties tulee pian minunkin totuuksiani. Ennen sitä kuitenkin pidän suuni kiinni Albinin lähettyvillä. Orastavan hulluuteni varjolla minut varmasti lähetettäisiin kotiin.

Albin poistuu ja jättää minut siihen, sängylle ryttyisten lakanoiden keskelle. Minusta tuntuu kuin olisin atomi avaruudessa. En voi käsittää ympärilläni avautuvaa äärettömyyttä, en nyt, en huomenna enkä ehkä koskaan. Minua pelottaa astua ulos tästä kuplasta, jossa olen elänyt niin kauan, mutta niinpä vain löydän itseni kirjoittamasta. Sanoja sanojen perään, yksi, kaksi, kolme sivua.
Sitten luen tekstini. Kuinka epätoivoista onkaan kirjoittaa jatkoa täydelliselle tarinalle! Jokainen lause tuntuu kompastuvan omaan mielettömyyteensä. Havittelen taivaita mutta tipahdankin syvimpään merihautaan.



Revin sivut! Revin ne, yhtäkään sanaa ei voi enää erottaa silpusta. Miksi minun edes pitäisi enää kirjoittaa? Luovuudeksi riittää se kun saa väitellä tyhjänpäiväisyyksistä Albinin kanssa, pohtia kirjoittamista kuitenkaan kirjoittamatta itse.

Miksi on niin vaikea itkeä silloin kun täytyisi? Kyyneleiden mukana ulos vuotaisi myös ehkä tämä kauhea epätoivo, jota tunnen nyt katsellessani lattialla olevaa paperisilppua; se on kuin ensilumi vastakaivetun haudan päällä. Se suojelee, kunnes tulee kevät ja kaikki on ollutkin turhaa, sillä kuolleet eivät nouse haudoistaan, sovinnolliset ruumiit lepäävät hyvin tehdyn työn jälkeen vakaina ja kaunaa kantamattomina, mutta ne jotka eivät saaneet työtään koskaan päätökseen tuntevat ahdistavan lumikerroksen painon  maallisten jäänteidensä päällä eivätkä koskaan saa rauhaa.

Kyynelet polttavat, ne polttavat niin kipeästi. Kunpa pystyisin päästämään ne ulos. Mutta tässä peilin edessä istuessani näen, kuinka kasvoni ovat veistoksen kaltaiset: kauniit, mutta niin kylmät ja muuttumattomat. Sisälläni voisi raivota samanlainen tulimyrsky kuin auringon pinnalla, mutta silti katse silmissäni olisi yhtä tyhjä eikä yksikään kasvojeni lihas värähtäisi.

Uusi yritys. Kynä, paperia. Katson koko ajan peiliin, tuijotan omiin silmiini, koetan saada jotain näkyviin. Joka sanan myötä tuntuu kuin ruumiini antaisi viimeinkin periksi, piste pisteeltä suuri kuva hahmottuu. Aivan kuin saisin tilaisuuden harpata takaisin hetkeen, jona revin nuo kolme sivua ja nähdä, kuinka silppu kuroutuu jälleen kokonaisiksi papereiksi.

Kun en kykene enää kirjoittamaan, luen sen, mitä äsken paperille ajattelin. Ja se mitä luen on parasta mitä olen pitkään aikaan lukenut; Olgica muuttuu hitaasti minun kuvakseni, hän hahmottuu todella. On kuin pitäisin häntä käsivarsillani, katselisin hänen matkaansa kivuliaasta syntymästä tuskaiseen kuolemaan. Isorokkoarpien peittämissä kasvoissa loistaa kaksi silmää, jotka tähystävät kohti jotain, mitä Olgican vierellä itkevä Mihailo ei näe.

Ensimmäinen kirja kertoo elämästä, toinen taas kuolemasta. Lopultakin itken, kun ymmärrän, kumpi niistä on minun kirjani. Sillä ei ole edes mitään merkitystä, sillä kumpi loppujen lopuksi olisikaan pahempaa? Se että tietämättömänä hukkuu onneensa  typerän, merkityksettömän elämän alkupuoliskolla vai se, että tietää peruuttamattomasti kuolevansa, elää joka hetki viimeisiä hengenvetojaan peläten jättävänsä tämän maailman keskeneräisenä?

Me kaikki lähdemme kesken kaiken, sillä elämää ei voi saattaa loppuun kuten tarinan voi. Ei ole hetkeä, jona hyvästien sanominen sattuisi yhtään vähemmän, eikä ole pistettä, joka päättäisi kertomuksen. Minäkin repeydyn koko ajan irti tästä maailmasta, pala palalta jotain on lopullisesti kadoksissa. Sieluni riekaleet kohoavat kohti avaruutta, joka on valtavaakin valtavampi. Sen suunnattomassa syleilyssä saatan nukahtaa, painaa pääni ja antaa itseni vihdoin levätä. Kyyneleeni odottavat kuitenkin aamuun ja riemu seuraa niiden perässä aivan kuten sateenkaari seuraa rajumyrskyä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kommentti piristää aina! :)