maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (3/4)

Linkki osaan (1/4).
Linkki osaan (2/4).
Linkki osaan (4/4).

5

Jälleen aamu, hieman toisenlainen vain. Tämä on todellakin kuulas ja kirkas sarastus, joka lankeaa silmieni suojaksi karkottaen yön pimeyden. Kello on vasta viisi. Albin ja Louie lienevät vielä nukkumassa. Minulla on hyvin aikaa kierrellä talossa viimeinkin kunnolla ja tutkia jokaisen huoneen niin tarkasti kuin tahdon.

Vaikka kajo onkin tarpeeksi voimakas herättääkseen, se ei ulotu talon seinien läpi, joten minun on kannettava kynttilää valonani vaeltaessani hämärissä portaikoissa ja kulkiessani pimentoisesta huoneesta toiseen. Jotkut huoneet muistuttavat saleja, niin avaria ja kauniita ne ovat, ja ne joiden ikkunat katsovat itään päin ovat värjäytyneet vaaleanpunertavalla kaihon hehkulla.

Jotkut huoneet taas ovat kuin autiotalosta, ei huonekaluja lainkaan tai sitten joku rikkoutunut astia tai vetämätön kaappikello nurkkaa koristamassa. Niissä leijuu pölyä, tähtien tomua.



Kuljen pitkin muotokuvien reunustamaa käytävää, joka johtaa pienehköön saliin. Sen seinillä riippuu itämaisia kankaita, lienee Louien tuliaisina tänne pimeään pohjolaan saapuneita. Päätyseinällä, ikkunan vieressä, on majesteettinen kirjahylly. Sen kaikki niteet näyttävät olevan valokuvakirjoja. Selaan yhtä, jonka nimi on Kings and Queens, mutta yllättäen sen lukuisat kuvat eivät olekaan kuninkaallisten potretteja - vaan jotain aivan muuta.

Sivut vilisevät miehiä koreissa iltapuvuissa ja naisia koulupojan asussa; viimeisillä sivuilla minun on jopa vaikea sanoa, ovatko mallit edes miehiä vai naisia, niin taidokkaasti he ovat onnistuneet häivyttämään sukupuolensa. Kuinka ihmeellistä, kuinka omituista!

Mallien katseet ovat kiihkeitä, täynnä intohimoa. Aivan kuin he saisivat jännitystä toimistaan. Olisinko vaikuttunut vai järkyttynyt? Albin, mestarini, pitää jostain tällaisesta. Tai sitten hän on saanut kirjan lahjaksi... Ei, hyllyssä on muitakin vastaavia teoksia. Hänellä on varmasti jokin pakkomielle, kyllähän Wildekin aikoinaan teki monenlaisia asioita ja oli silti upea kirjailija.
Laitan kirjat tarkasti omille paikoilleen hyllyyn ja hiivin pois - tiedä, vaikka tämä olisi Albinille jonkinlainen pyhä paikka. On parempi, ettei hän saa minua täältä kiinni.

Kun palaan alakerran ruokasaliin, tapaan aamiaista syövän Louien.

"Huomenta", hän sanoo ystävälliseen sävyyn - paljon ystävällisempään kuin olisin ansainnut. Hän tarjoaa leipää. "Maistuuko?"


"Kiitos." Oi, olin jo unohtaa, miltä ruoka maistuu.

"Olet ilmeisesti potenut luomisen tuskaa viime aikoina, Louie puoliksi toteaa ja puoliksi kysyy. Niin minäkin aikoinani. Anna sen mennä ohi itsestään. Älä kokeile mitään harjoituksia, ne ovat pelkkää humpuukia ja harhautusta ja - hyh, en edes tahtoisi sanoa tätä sanaa, niin etovan maun se tuo suuhuni - psykologiaa! Valkoisen paperin kammo ei mene ohi sillä, että juo litratolkulla teetä tai jotain uutta muotijuomaa ja yrittää olla ajattelematta kirjoittamista, vaan yksinkertaisesti..."

"Minä kirjoitin kyllä eilen. Paljon. Eikä minulla ole valkoisen paperin kammoa - vielä. Mitä ihmettä minä tulevaisuudessa tekisin, jos herkkä sieluni menisi jo nyt niin raiteiltaan, etten edes kirjoittamaan pystyisi?"

"Siinä tapauksessa toivotan teille onnea, neiti Kadic. Kirjoittamiseen ja muutenkin. Luulenpa, ettei Albin kaikessa vilpittömyydessäänkään ole paras opettaja tämän maan päällä, mutta intohimoa hänellä on. Usko pois. Hänen kykynsä nähdä asioiden kauneus hipoo jumaluutta. Kuitenkin jotain hirveää nähdessään tai kohdatessaan hän saattaa järkyttyä - mennä suorastaan raiteiltaan."

"Mitä ihmettä tarkoitatte raiteiltaan menolla? Tuohan kuulostaa kauhistuttavalta!"

"Se on kauhistuttavaa, neiti hyvä, erittäin kauhistuttavaa. Salli minun sanoa tämä hirveä sana: psykiatrit! He olisivat laittaneet Albinin lukkojen taakse, kun menin tyhmyyksissäni kysymään heiltä neuvoa huoliini, joita veljeni osalta kohtasin. Älä koskaan luota psykiatreihin. He palvovat Freudia jumalanaan ja kaikki tieteellinen on heille aivan vierasta."

"Entä psykologit?"

"Samaa kastia kaikki! Huijareita, valehtelijoita, pettureita."

"Huomenta, kuuluu portaiden juurelta. Siellä seisoo Albin silkkisessä aamutakissa, hiukset aivan sekaisin ja uneliaisuutta silmissään. Aivan kuin ensimmäisenä päivänä, kynttilät vain puuttuvat. Niiden sijalla on nyt aamun ensimmäisten valonsäteiden sydämen lävistävä hehku, joka kirkastaa Albinin silmät hypnoottisen säkenöiviksi."

"Minä kirjoitin eilen! Ajattele, Albin, minä sain vihdoinkin kirjoitettua Olgican tarinalle jatkoa.
Kuoleeko hän?"

"Olgicako? Tietysti hän kuolee, isorokkoon kuolee aina."

"Älä tapa häntä. Olgica muistuttaa ihan liikaa sinua, Anica. Ja Mihailon suru on mieletöntä, ei sellaista epätoivoa voi langettaa edes romaanihenkilön osaksi. Kuvittele, mitä hänelle tapahtuisi, jos Olgica lähtisi."

"Tarkoitatko lähtemisellä kuolemaa?"

"Tietysti tarkoitan."

"Mutta eikö silloin olisi aivan yhtä vastuutonta laittaa Olgica junaan, joka vie jonnekin niin kauas, ettei häntä koskaan näe? Albin, sinä käytät lähtemistä vertauskuvana,  ja tiedän sinun käyttävän sitä täydellisen vilpittömässä tarkoituksessa."

"Lähtö ei ole kuolema. Jäljellejäävät tuntevat kyllä tuskaa joka tapauksessa, mutta lähtijälle itselleen on aivan eri asia, kuoleeko todella vai “kuoleeko”, lähtee muukalaisen matkaan maailman toiselle puolen tai piiloutuu suurkaupungin laitamille. Kuolleet ovat tahdottomia, mutta ne, jotka lähtevät, haluavat vain matkia kuolemaa, tehdä siitä varjonsa."

"Kuolema seuraa heitä, se seuraa päivisin ja öisin se istuu rinnan päällä kuristaen kunnes tajunta hämärtyy ja hetken ajan on jossain toisaalla. Albin, usko minua, pyydän: Tiedän mistä puhun!  Yksikään varjoistani ei ole kadottanut minua näköpiiristään. Ne kaikki tietävät, missä olen, mitä teen, ja kuinka vasta kuolemassa pääsen todella pakenemaan."



"Houkuttaako lopullisuuden ajatus sinua?" kysyy Louie puuttuen keskusteluun kesken kaiken.

"Tietysti houkuttaa. Ajattele, suurin osa teoistamme on sellaisia, että voimme korjata ne pientäkään vaivaa näkemättä."

Nostan pöydältä teekupin ja lasken sen takaisin.

"Katsokaa, näin se käy. Näin helppoa on vaikkapa ylittää katu uudelleen, kun vanhat ja epämiellyttävät tuttavat kävelevät vastaan. Näin helppoa on pyytää anteeksi. Mutta näin" - nostan kupin jälleen ilmaan ja sitten paiskaan sen lattialle täydellä voimalla; se pirstaloituu pikkukivien kokoisiksi siruiksi - "vaikeaa on palata sieltä, mitä kaikki rakkaasi luulevat kuoleman valtakunnaksi."

"Se oli kallista kiinalaista riisiposliinia!" Albin parahtaa ja syöksyy sirpaleiden kimppuun.

"Albin hyvä, sanoo Louie", (joka ilmeisesti ymmärtää mistä on kyse), "kuinkakohan kallisarvoinen olisi pirstaloitunut elämä? Kuinka pieniksi paloiksi joku voikaan harkitsemattomalla teollaan särkeä esineitä, ihmisiä, miten vain - kenties jopa lopullisesti?"

"Louie, oletko samaa mieltä kanssani siitä, että asiat, joiden särkyminen kurittaa sielua eniten, ovat kaikkein arvokkaimpia?" Albin kysyy kovin haaveellinen ja pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

"Eri asiat kurittavat jokaista, veljeni. Minä en piittaisi, jos joku särkisi kirjoituskoneeni, mutta voin kuvitella sinun tuskasi, kun näppäinhatut olisivat levittäytyneet lattialle ja kaikki pienet osaset olisivat jossain aivan muualla kuin omalla paikallaan."

"Entä minä?" kysyn yhtäkkisen rohkeudenpuuskan vallassa. "Kurittaisiko minun särkymiseni teitä?"
Hetken hiljaisuus murtaa sydämeni. Eivätkö he tiedä, mitä sanoa? Eikö heitä ravistelisi lainkaan se, että minä häviäisin täältä - lopullisesti? Siltäkö minun entisen elämäni rakastajista, vihollisista ja liittolaisista oli tuntunut? Edes minun valheellinen kuoleman teatterini ei ollut varmasti musertanut heitä. Lähtijän osa on aina vaikeampi ja tulee aina olemaan, tiedän sen. Mutta soisin, että he, jotka minua joskus rakastivat, kärsisivät nyt edes hiukan!

"Anica, sinä olet ihmeellinen, suorapuheinen ja silti hämmästyttävän salamyhkäinen - aivan kuin sinussa asuisi tuhat eri persoonallisuutta jotka yllättävillä hetkillä näyttävät kasvonsa. Ja kyllä, kyllä kurittaisi - sinä olet paras kirjoittaja, jota koskaan olen opettanut. Minulla on vähän oppilaita, mutta heidän joukossaan sinä loistat kuin kuningatar kerjäläisten keskellä. Sinä olet jopa minua itseäni parempi."

Liikutus valtaa sisimpäni, ja sen jälkeen lamauttava suru ja ennenaikainen katumus jo tunkeutuvat mieleeni kuin yrittäen estää minua tekemästä juuri niitä typeryyksiä, jotka aion tehdä ennemmin tai myöhemmin.

"Albin, tuo oli niin kaunista. Kiitos tuhannesti. Saatan kuulostaa kauhealta, mutta välillä minusta tuntuu kuin kukaan ei edes huomaisi minua. Siksi haluan vain pudota pohjalle hyvän tilaisuuden tullen ja saada sääliä."

"Tuo oli rehellisintä, mitä olen pitkään aikaan kuullut", Louie sanoo vilpitöntä ihailua katseessaan.

"Oi kiitos", sanon. Poskellani vierii kyynel, jonka pyyhin nopeasti pois. En tahdo itkeä taiteilijoiden nähden. Se on niin brutaalia.

"Ystäväni, oppilaani, veljeni - olisiko meidän kuitenkin nyt hengen ravinnon sijaan saatava ravitsevaa ruokaa, jotta jaksamme taas puhua? Ehkä viinilasilliset on parempi jättää kuitenkin pois", hän sanoo, kun olen jo kaatamassa hänelle Pinot Noiria.

"Pelkäätkö, että päihtymys saa kielenkantasi höltymään? Ei huolta. Minulla ei ole ketään, jolle kertoa salaisuuksia."

"Ei minullakaan", Albin sanoo. Näinkö luotettava minä hänen silmissään todella olen? Pitäydyn
tyynenä ja vien viinin takaisin sivupöydälle. Sitten siivoan sotkuni ja ryhdyn juomaan teetä.

"Teetäkö sinä vain juot?" Albin kysyy.

"Jos ei saa viiniä, on juotava teetä. Sitä paitsi minunkin pitäisi varoa tänään puheitani."

"Vai niin, hymähtää Louie. Sait siis kirjoitettua kertomuksellesi jatkoa."

"Sain."

"No, kuoleeko se Olgica?" hän kuiskaa, kun Albin poistuu toimilleen.

"Kuolee tietysti."

"Etkö lainkaan kunnioita opettajasi näkemystä?"

"Ei hän ole opettajani. Hän on jotain aivan muuta. Opettajaksi hän on aivan liian... Miten sanoisin sen?"

"Takertuva?"

"Kyllä, takertuva. Ja hän haluaa tietää kaiken. Tekstistäni, minusta. Erityisesti minusta."

"Oletko kokenut olosi täällä ahdistavaksi? Millään tapaa?"

"Missäpä en kokisi? Ja sitä paitsi yllätykset vain piristävät elämää, varsinkin jos elämä on ollut kovin yksitoikkoista, niin kuin minun tapauksessani."

"Tiedätkö, Anica, Albin puki minun ajatukseni niin hyvin sanoiksi aiemmin. On aivan ihmeellistä, kuinka hänellä on lahja kuvailla asioita. Minä enemmänkin koen, mutta hän tuntee. Tarkoitan, että minäkin kyllä tunnen. Minun on vain kovin vaikeata ilmaista ajatuksiani ja sisäisiä tapahtumia sanallisesti. Albinilla ne vain tulevat. Ja niin varmasti sinullakin, mikäli olet häntä parempi.
Välillä tulevat, välillä pitää pakottaa itsensä kirjoittamaan." Hymyilen.

"Anica. Albin tulee ihan pian, mutta anna minun sanoa yksi asia."

"No?"

"Älä anna hänen määrätä, miten sinun pitäisi kirjoittaa. Hän saattaa järkyttyä ja loukkaantua siitä aivan sydänjuuriaan myöten, mutta pidä pääsi."

"Hyvä on", kuiskaan juuri kun ulko-ovi kolahtaa ja Albin palaa sisään. Hän istuu pöydän ääreen, juo teensä ja syö pikkuleipänsä. Minäkin hörpin teetä ja mietin, mitä kupissa on aiemmin ollut - kenties suklaajuomaa, rasvaista kanakeittoa tai vastaavaa. Nielen nesteen äkkiä, etten ehtisi ajatella mitään sellaista. Kyllä se on varmasti ihan kunnolla pesty, ihan varmasti.

Silti voin pahoin loppupäivän. Kunpa voisin kirjoittaa tämän kaiken ulos itsestäni.

6
Olen juuri kirjoittamassa Déjà vu’n jatkoa - ajattelin nimetä sen Variola Veraksi isorokon mukaan - kun Albin astuu sisään huoneeseeni.

"Kaunis iltapäivä tänään."

"On, todella. Olen juuri kirjoittamassa todella kuvottavaa isorokkokuvausta. Et halua varmastikaan kuulla sitä."

"En juuri nyt, ollakseni rehellinen. Nautin tuotoksistasi aina suunnattomasti, mutta tänään minulla on tärkeämpää näytettävää."

"Ai, mitä?" Jotenkin mielessäni kytevä ajatus leimahtaa liekkeihin sillä hetkellä, kun ymmärrän, mitä Albin tarkoittaa. Aiotko näyttää minulle kenties taloa?

"Mistä arvasit? Vaikka tosin sinun luonteenlaatusi tuntien olet jo tutkinut koko asunnon. Paitsi erästä huonetta, joka näyttää todella tylsältä päällepäin katsoen. Olen valmistautunut tähän kauan - haluan näyttää sinulle sen huoneen. Ja saat tehdä minulle palveluksen."

Kulkiessani käytäviä pitkin kuin unessa mietin, minkäluonteista palvelusta minulta oikein odotetaan. Pitelen käsissäni kynttilää, jonka polttava steariini valuu sormille, mutta mieluummin valitsen pienen kivun kuin pimeyden. Albinkin kantaa kynttilää, ja minusta tuntuu kuin olisimme jonkinlaisessa kynttiläkulkueessa.

Vihdoin tulemme tuon kummallisen huoneen ovelle. Kun astun sisään, ensimmäisenä tunnen kuumuuden, sen jälkeen valo häikäisee silmäni. Huoneessa palaa kynttilöitä - varmasti sadoittain.
Huoneen keskellä on matala divaani, jonka päällä on vaatteita - naisten vaatteita.

"Sinähän sanoit, että voisit kuvata minut korsetti ja piikkikorot päälläni... Kenties olisit valmis tekemään sen nyt? Minulla on sinulle maalaustarvikkeita, lehtiöitä - kaikkea."

"Se oli pilaa, Albin, pelkkää huvittelua. Miksi ihmeessä teet tällaista?"

"Miksikö? Ah, vaikea kysymys! Liian vaikea kysymys minulle nyt, kun olen juonut viiniä ja jopa kävelyni on huojuvaa. Lisäksi olen suloisten mekkojen ja kenkien äärellä - miksipä en pukisi niitä ylleni ja kävisi tuohon sohvalle makaamaan? Sinä voit tehdä minusta vaikka karikatyyrin, jos tahdot, mutta pyydän, piirrä minut. Tai maalaa. Kunhan saan jonkinlaisen kuvan itsestäni näissä toimissa."

"Kuulostaa melkein siltä kuin häpeäisit tätä."

"Tietysti minä häpeän, Anica! Kuka täysjärkinen mies ei häpeäisi sitä, että haluaa pukeutua naisten hepeniin aina kun silmä välttää? Ja aina, kun vedän ylleni silkkisen mekon tai puristavan korsetin ja korkeat korot, sydämeni alkaa hakata ja minut valtaa uskomaton tunne. Se on kuin sisäinen liekki, joka roihahtaa vain silloin, kun kävelen tämän huoneen päästä päähän kuin mannekiini. Tuo tunne tekee kaikesta vielä pahempaa! Minä nautin tästä, niin nautin. Mutta jos tämän yhden, ainoan kerran ikuistat minut, kenties voin jättää nämä touhut taakseni ja siirtyä järkevämpiin asioihin."

"Tietysti", mutisen. Miksipä kieltäytyisin. Aluksi hän sanoi, että olen täällä kirjoittamassa, en maalaamassa, mutta nyt tilanne on selvästi toisenlainen. Hän todella haluaa tätä. Totta kai voin auttaa, jos se on vain mahdollista.

Siispä ryhdyn tutkimaan piirrustustarvikkeita sillä aikaa kun Albin vaihtaa päälleen mekon ja piikkikorot ja yrittää pukea vielä korsettiakin koko komeuden päälle.

"Minä voin auttaa. Korsettia on vaikea pukea itselleen." Mielessäni lausun lisähuomautuksen siitä, että erityisen vaikeaa korsetin pukeminen on, jos sattuu olemaan mies, mutta pysyttelen hiljaa ja kiristän nyörejä varovasti.

Albinin kultaisina hohtavat hiukset hipovat kasvojani, ja tuntuu hämmästyttävän miellyttävältä lähestulkoon nojata hänen selkäänsä vasten. Haistelen hänen tukkaansa, kiedon suortuvia sormieni ympärille. Olisipa minullakin tällaiset hiukset!

"Eiköhän aloiteta", Albin sanoo, kun olen saanut korsetin nyöritettyä. Oloni on euforinen; voisin vain pysyä tässä ikuisesti ja hivellä näitä vaaleita, jumalaisia hiuksia.

Hän asettuu divaanille makaamaan. Näky on niin kaunis. En unohda tätä koskaan, sen vannon. Albin, naiivi ja silti viisas kuin vanhus - mies mekossa, kirjailija vailla todellista käsitystä kirjoittamisesta. Tämä on suloisin tunne koskaan.

"Nosta oikeaa jalkaasi hieman enemmän vasemman päälle. Saanko asetella hiuksesi hiukan paremmin?"

Korjailtuani Albinin asentoa istun itse nojatuoliin, joka on sijoitettu divaanin eteen ja aloitan luonnostelun. Tästä tulee hienoin maalaukseni koskaan, tiedän sen jo nyt. Kynä on varmasti laadukkain mitä tämän kaupungin liikkeissä myydään, eikä sen liukuessa paperilla kuulu minkäänlaista ääntä. Pehmeä valo luo Albinin kasvojen ympärille sädekehämäisen vaikutelman.


En tiedä, kauanko aikaa kuluu, kun olen vihdoin saanut sen valmiiksi ja käyn näyttämässä sitä Albinille.

Hän ei sano mitään. Hän vain itkee.

"Pidätkö siitä?"

"Se on hämmästyttävä", hän sopertaa. "Voi, kuinka otettu olenkaan! Sinä olet kuvannut minut kauniina. Ei merkkiäkään pilakuvasta."

"Tämä on aivan liian kaunista ja merkittävää pilakuvan kohteeksi. Todellista kauneutta ei voi karrikoida. Minulla oli kerran opettaja, mahtava mies, joka sanoi näin: 'Mistä tahansa voit löytää aihetta ivaan. Mutta puhtaiden ja viattomien sielujen kärsimyksiä sinun ei pidä ivata, sillä niissä ei ole naurun aihetta yhdellekään meistä.'"

"Kuinka viisaasti sanottu. Milloin olit hänen opissaan?"

"Kun olin viisitoista, opiskelin hänen luonaan vuoden. Sinä aikana opin monenlaista."

"Minkälaisia asioita esimerkiksi?" Albinin äänensävy on outo, jotain sellaista, mitä en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Pidäteltyä katkeruutta sekoitettuna pelkoon.

"Anna kun mietin. Ensimmäiseksi mieleeni tulevat kaikki ne iltapäivät, joina hän korjaili ja muokkasi töitäni ja neuvoi minua, jossain siinä välissä kun hän oli palannut töistään taidekoululta ja oli menossa illaksi opistolle pitämään elävänmallinpiirustusta. Izsák pyysi minua joskus malliksi, mutta en suostunut. En olisi jaksanut sitä yhdessä asennossa seisomista. Lisäksi minä mieluummin piirsin kuin olin piirrettävänä.

Hän myös opetti oikeanlaisen varjostustekniikan. Aina ohuin, kapein viivoin - ei sormella suttaamalla. Niin kuulemma tehdään vain pohjoisessa, ja tämä on taiteen takapajula, mikäli sallit. Paitsi tietysti hienon, kohottavan kirjallisuutemme osalta."

"Entäpä elämän taitoa?" hän kysyy, yhä tuo kireä vire äänessään mutta myös huojennuksen häivähdys kuultaa läpi hänen puheestaan.

"Elämän taitoa? No, lukuunottamatta hänen erittäin satunnaisia filosofointejaan emme juurikaan keskustelleet mistään muusta kuin taiteesta. Hän ei käynyt nuorempana palkkatyössä vaan eli mesenaattien avustusten turvin, mutta sitten sai ystäviensä avulla nuo kaksi työpaikkaa. En tiedä, mitä hän nyt tekee. Mieleni tekisi kyllä kuulla. Mutta hiukan irrallaan hän on ollut todellisuudesta aina, vähän kuin me molemmat."

"Ainakin nyt minusta tuntuu täydellisen epätodelliselta", Albin huokaa. "Mutta tämä mies, Izsák - miksi muuten tuollainen nimi? - vaikuttaa hyvin taiteelliselta ja sivistyneeltä."

"Hän on unkarilainen. Kyllä, hyvin sivistynyt. Ja ihmeellisen hyveellinen - ei edes juo viiniä. Hänen mukaansa se ei tee taiteilijalle hyvää."

"Mesenaatit vaikuttavat kuitenkin pitävän niistä, jotka juovat itsensä joka viikko katuojan pohjalle."

"Mesenaatit pitävät niistä, jotka saavat heidät näyttämään todellisilta hyväntekijöiltä. Sädekehää on hyvä kiillottaa aina välillä pelastamalla joku tekotaiteellinen tuurijuoppo."

"Anica, tuo oli aika rajusti sanottu. Kyllähän minäkin - ja sinä - juomme viiniä, eikä se tee meistä tuurijuoppoja."

"Eipä se taiteilijoitakaan meistä tee", sanon ja käsken hänen pitää suunsa supussa, sillä nyt alan maalata. Kerrankin onnistun sekoittamaan värit hyvin heti ensi yrittämällä. Sävyt ovat kirkkaita mutta silti tunnelmallisia. Kynttilänsydänten ympärillä hehkuvat valokehät näyttävät aivan uskomattomilta - sekä huoneessa että maalauksessa.

Me molemmat taidamme hiukan itkeä noiden huoneessa viettämiemme tuntien aikana. Albin itkee varmasti pitkittyneen poseeraamisen aiheuttamasta kivusta ja helpotuksesta, jota tuntee päästyään salaisuudestaan ja minä itken syistä, jota en ehkä koskaan saa selville. Joskus on parempi olla tietämätön, joskus on parempi antaa tunteen vain vallata koko keho ja analysoida myöhemmin.
En ole koskaan onnistunut jäljentämään sekä totuutta että sen alla kulkevia syviä tunnelman pohjavirtoja näin hyvin - en maalauksissani enkä edes kirjoituksissani. Variola Veran kuolinkohtaus on pientä tämän hetken kauneuteen, puhtauteen ja rehellisyyteen verrattuna.

Minua lähes hävettää aiempi ennakkoluuloinen suhtautumiseni noihin kirjoihin, joita tutkin ja joiden kuvia katselin kuvotuksensekaisella huvittuneisuudella. Sillä onko mitään rohkeampaa kuin paljastaa todellinen minänsä, joka ei ole sitä, mitä kuka tahansa vastaantulija odottaisi? Jota kuka tahansa odottaisi? Oppilaat, ystävät ja rakastajat elävät heidän ympärillään vailla tietoa siitä, kenen kanssa todella puhuvat, ja paljastavat muka suuriakin salaisuuksia tietämättä, että heidän edessään istuvalla miehellä on oikea salaisuus, jonka paljastaminen tietäisi täydellistä hylkäämistä.

Ihailu Albinia kohtaan täyttää minut. Kuinka rohkeaa, kuinka voitokasta. Ja kuinka uskomattoman ystävällistä ja luottavaista minua kohtaan. Pian minä varmaan rakastan häntä. Pian minä varmasti itken öisin, koska hän on torjunut minut syistä, joita en voi koskaan ymmärtää. Ja oh, kuinka katkeralta kuulostankaan! niin he kaikki tekivät ja tulevat tekemäänkin. Traagista mutta samalla kärsimys, johon valmistaudun jo mielessäni, kohottaa kokemukseni marttyyreiden koettelemusten kaltaiseksi murheen riemujuhlaksi.

Kun maalaus on valmis, minusta tuntuu kuin olisin kävellyt tulen läpi. Vapisen ja hengitykseni kulkee katkonaisesti. Sydämeni lyönnit kiduttavat rintakehääni, kun valahdan maahan. Olen yhä tajuissani, mutta kaikki näyttää valkoiselta ja ne harvat värit, jotka näen, läikähtelevät kaikissa spektrin sävyissä.

"Anica, tunnetko sinäkin tämän?"

"En tiedä lainkaan, mistä puhut, mutta tiedän kyllä, mitä tarkoitat." Kaikki tämä on niin... voimakasta ja nämä kaikki värit täyttävät minut onnella. Kynttilöiden hehku valelee sisimpääni suloista lämpöä.




"Oi kyllä, kyllä! Juuri samoin minäkin tunnen. Ja sisimmässäni sykkii jonkinlainen valtava onnellisuuden tunne, joka samalla on täyttänyt kaikki toiveeni mutta puhaltanut minut täyteen jonkinlaista kaihoa. Tätä en ole koskaan ennen kokenut."

"Se on malviglo, sanon. Tämä on todellinen malviglo. Kun tuntee lepäävänsä maailmankaikkeuden sylissä, kun vuosisadat välähtävät ohitse kuin kaukaiset muistikuvat, kun kaikki on yhteydessä kaikkeen ja lopulta ymmärtää jokaisen pienen hiukkasen tarkoituksen tässä maailmassa, on kaikkein lähimpänä sitä, mitä elämä voi parhaimmillaan olla. Minä rakastan tätä!" hihkun.

"Minäkin", huokaa Albin. "Voi, Anica, annatko minun painaa pääni syliisi?"

"Tietysti, Albin. Eikö olekin upeaa, että me voimme tuntea toistemme kosketuksen vaikkeivat ihomme koskisikaan? Minä tunnen sinun sielusi."

"Silitän hänen hiuksiaan. Ne jättävät sormiin kihelmöivän tunteen."

"Ei kai sieluni vain asu hiuksissani?" hän kysyy nauraen. Mikä suloinen nauru! Taivaallisten olentojen lyyran sointuja enkelten lauluja säestämässä.

"Älä pelkää, kuiskaan. Minä en ole Delila."

Hän sipaisee poskeani.

"Anica, en minä pelkää. Minä päinvastoin antautuisin vaikka kuolemalle sinun vuoksesi."

"Kuolemalle? Pyydän, etten joutuisi puhumaan niin ikävästä aiheesta näin hienolla hetkellä."

"Minä antaudunkin kuolemalle! Hän huokaisee yhtäkkiä melodramaattisesti. Rakkauteni on kidutusta! Minä olen tuuli, jonka kutsulle nymfit vain kääntävät selkänsä. Anica, minä rakastan sinua!"

En voi puhua. On kuin kurkkuni olisi halvaantunut. Mitä minun pitäisi sanoa? Minä en rakasta Albinia. Kuka häntä edes voisi rakastaa? Kauniin ja syvällisen kuoren alla sykkii epävarma, kateellinen sydän. Toinen puoli hänestä kuuluu jumalaisille enkeleille, toinen puoli kadotuksen paholaisille.

"Anica."

Ei, en kykene kuuntelemaan noita sanoja, en voi hyväksyä hänen sanojaan. Älä rakasta minua, pyydän. Albin ei kuule päänsisäisiä rukouksiani, huomaan, hänen suunsa liikkuu mutta kaikki tuo puhe, äänen säännellyt intonaatiot, kuohuvat korvieni ohi kuin vieras, outo kieli jota ei ole kuullut koskaan aiemmin.

"Anica."

Epätoivoiset kasvot eivät tee minuun vaikutusta, kyyneleiset silmät eivät herätä minussa empatiaa. Katkeraan irveeseen vääntyvää suu saa minut vain voimaan pahoin. Hän kierii lattialla edessäni, polvistuu jalkojeni juureen ja lausuu sanoja - kirouksia tai rukouksia, en välitä.

En enää välitä, kun Albin toistaa nimeäni taukoamatta ja annan ihoni käydä mykäksi, kun hän yrittää saada sen puhumaan. Minä en puhu hänen rakkautensa kieltä. Olen kuollut ja siirrän tietoisuuteni kaikista kirkkaimpaan kynttilään.

Kun kaikki kynttilät ovat vihdoin sammuneet ja pimeys takertunut minuun saastaisilla sormillaan, kieputtanut periksiantamattomat synkkyyden verkkonsa ympärilleni, hengitän. Hengitän sisääni jotain, mikä on kiertänyt minussa, Albinissa, miljoonissa ennen meitä ja miljoonissa meidän jälkeemme. Hengitän, koska en kykene pidättelemään enää mitään - en hengitystäni, en kyyneliäni, en vaikerrustani.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kommentti piristää aina! :)