maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (4/4)

Linkki osaan (1/4).
Linkki osaan (2/4).
Linkki osaan (3/4).

7

"Albin on lähtenyt. Todennäköisesti juomaan", Louie sanoo.

Istun pöydällä pesemättömänä ja kampaamattomana, yritän herätä todellisuuteen kitkerän kahvin avulla, jota Louie minulle ystävällisesti on keittänyt.

"Sinä olet ilmeisesti kirjoittanut intensiivisesti. Opettajastasi en tiedä - yleensä vain valtava kirjoitusrupeama tekee hänestä näin holtittoman. Eipä se silti mitään, hyvä kun saa olla kerrankin rauhassa."

"Niin olen", valehtelen ja katselen kahvin pinnassa kelluvia öljytäpliä. Pakottaudun silti juomaan kahvin. Se on vähintä mitä voin itseni hyväksi tehdä sen jälkeen kun olen viikon ajan vain nukkunut - ja valveilla ollessani itkenyt. En ole syönyt ja juonutkin melko vähän, mutta siitä huolimatta olo on nyt erinomainen.

On aikainen iltapäivä, ja tuntuu kuin olisin palannut lapsuuteeni. Aikaan, jolloin minulla oli hyvä ja turvallinen olo, rakkaita ympärilläni vahtimassa jokaista liikettäni ja pelastamassa, kun jokin oli menossa vikaan. En koskaan kompastunut, mutta silti opin kävelemään. Nyt kompastelu on viedä henkeni.

"Paljonko sait aikaan?" Louie kysyy. Tarkkaan kysymykseen on aina vastenmielistä vastata valheella, mutta sanon kirjoittaneeni parikymmentä sivua.

"Se on aika vähän."

"Tiedän."

"Sinun pitäisi antaa Albinille mahdollisuus opettaa sinua, Anica."

Niin vähällä on, etten lähde heti. Laske kahvikuppiani pöydälle (tai paiskaa täysin voimin), marssi ulos niskojani nakellen, pamauta ovea kiinni niin dramaattisesti kuin ikinä kykenen. Louie ei tiedä, mistä puhuu.

Hengitän ja annan hänelle anteeksi, vaikkei hän ole sitä pyytänytkään. Hetki hetkeltä päänsisäinen monologini käy yhä dramaattisemmaksi ja hullummaksi. Aivan kuin ennakoisin kaikkea mahdollista pahaa antaen anteeksi jokaiselle, ettei katkeruuteni ajaisi minua samaan tilanteeseen enää uudelleen.

"Olethan sinäkin kirjailija, saan sanottua. Mikset sinä opettaisi minua?"

"Minä en ole opettaja. Siinä ero minun ja Albinin välillä. Intohimoa ei voi opettaa. Luovuutta ei voi opettaa. Neroutta, uskaliaisuutta tai syvästi tuntemista ei voi opettaa. Kukaties piileviä ominaisuuksia voi kaivaa esiin, mutta jos jokin piirre on piilevä, se on sitä syystä.

Turha kaivaa päivänvaloon asioita, jotka tekisivät epäkelvoista ihmisistä entistä epäkelvompia. Luovuutta sadistille, uskaliaisuutta murhaajalle, syvästi tuntemista itsemurhasuvun vesalle, intohimoa nymfomaanille - ymmärrätkö? Kun jostakusta löytää uuden puolen, se ei suinkaan kumoa vanhoja."

"Aivan. Vääränlainen intohimo voi siis johtaa kauheuksiin, vai kuinka?"

"Voi todellakin. Ihan tavallisenkin ihmisen intohimo voi saada tuhoa aikaan, mutta jo valmiiksi turmeltuneen henkilön herättäminen uuteen piirteeseensä on tuhoisaa."

Mitä minä oikein herätin Albinissa viikko sitten? Millaisen pedon päästinkään irti? Nyt hän juoksee ympäri kaupunkia juovuksissa ja entistä epävakaampana, ja se on kenties minun vikani.

"Anica, minä lähden huomenna. Minulla on matkoja matkustettavana ja kirjoja kirjoitettavana - ja jaloja villejä tavattavana."

"Tulen mukaasi", sanon ja Louie hymyilee.

"Tietty, kunhan vain kirjoitat kaiken muistiin. Afrikka myy nykyisin, hän sanoo mustat silmät välkkyen ja sytyttää eksoottiselta näyttävän savukkeen. Seikkailuja kohti siis, nuori ja peloton ystäväni!"

Makaan ylimmän kerroksen lattialla ja puoliksi kuulen, puoliksi tunnen ulko-oven paiskautuvan kiinni. Raskaiden askelien töminä kantautuu ruokasaliin, jossa Louie ilmeisesti yhä istuu - ja pian kuulen kauheinta huutoa jota olen koskaan saanut olla todistamassa.

"Sinä olet vietellyt hänet, senkin saasta! Minä näen sen - kaikesta, mitä olette täällä tehneet, huokuu syntinen himo ja jumalaton irstailu."

Se on ilmeisesti Albin, joka huutaa. Voin kuvitella hänet raivon vallassa, kasvot punaisina.
Louien vastaus on niin hiljainen, etten kuule mitään.

"Voi Louie, veljeni! Albin huudahtaa. Anica rakastaa vain minua. Unohda rakkautesi, unohda kaikki tuollainen järjettömyys, sillä minä olen hänen rakastajansa."

"Vai rakastajansa? Louie huutaa. Minä tiedän, mitä sinä olet tehnyt, saastainen sika!"

Tietääkö hän? Miksi hän ei sitten sanonut mitään aikaisemmin? Minua alkaa itkettää.

"Louie, hän on minun. Minun oppilaani. Minä voin teettää hänellä mitä haluan."

"Sinä olet aina harjoittanut moraalittomuutta taiteen nimissä, iljetys! Minä muistan Hannan, Sofian ja Matildan - ja monta muuta. Etkä edes tarvitsisi muusaa - likainen mielesi hoitaisi kyllä enimmän innoitustyön."

"Minä olen kirjailija, mutta sinähän et voi tietää, millaista se on."

"Sinun kirjasi eivät ole kirjallisuutta!"

"Itse et ole ikinä käynyt edes Afrikassa!"

"Valhetta!"

He jatkavat ainakin tunnin. Tahdonvoimani avulla voin olla kuulematta sanoja, mutta  äänensävyn terävyys pistää sieluuni ja lamauttaa minut. Makaan lattialla ja ajattelen vain sitä että minun pitäisi olla ajattelematta, vaikka todellisuudessa minun pitäisi vain lähteä mahdollisimman äkkiä. Kadota täältä, kirotusta paikasta jota pidin kotinani aivan liian kauan.

Kerään tavarani, pakkaan joka ikisen muistikirjani ja kynäni kuin viimeistä kertaa. Olisipa jossain halvassa majatalossa huone vapaana. Minun täytyy päästä viimeistelemään tarinani.

Lähden kuten tuhat kertaa ennenkin; en jätä mitään jälkeeni. Tiedän, että Louie löytää minut.



8

Olkoon maa sinulle kevyt


Olgica makasi majatalon halvalla laverilla. Kuolema parveili kaikkialla, ja isorokkoarpien peittämät kasvot vääntyivät tuskaiseen irvistykseen, kun keho teki kuolemaa. Kuolemaa, ajatella, vaikka Olgica ei mitään muuta halunnut kuin elää.


Mihailo piteli häntä sylissään: sama tauti oli vallannut hänetkin, se jylläsi hänen suonissaan.


“Kuinka kaunis Olgica onkaan”, hän ajatteli, “kuinka kaunis vielä kuolinvuoteellaankin.”

“Mihailo...” Olgica kuiskasi värittömien, halkeilleiden huuliensa raosta. “Lausu minulle runo.”

“Yksikö vain?” Mihailo ihmetteli. Siinä samassa hän ymmärsi, mitä Olgica tarkoitti: nämä olisivat jäähyväiset, vihoviimeiset sellaiset. Hän selvitti kurkkunsa ja hapuili Christina Regina von Liljenfeldtin säkeitä.


“Minä en pelkää kuolemaa / pelkään sitä mikä siihen johtaa / merkityksettömiä päiviä laulua vailla / apeus veressäni, kuin malaria.”


Olgica itki, ja nyt hän tiesi itkevänsä viimeisen kerran, sillä hänen koko ruumiinsa oli luhistumassa. Koko hänen elämänsä kiiti hänen silmiensä ohi, ja jokainen kohtaus oli täynnä värejä ja tunteita, ne ikään kuin lainehtivat muuten aivan tavallisessa kuvassa.


“Mihailo. Koko elämässäni ei ole kukaan osannut sanoa parempia sanoja kuin sinä nyt, eikä koskaan... Koskaan!” hän sai parkaistua. 


“Tiedän, Olgica.” Mihailokin itki, mutta urheasti hän jatkoi lausumista.


“Tulee päivä, jona sydämeni pakahtuu / siitä kun rakkaus loppuu / ja siitä kun elämä loppuu / kun kaikki kirjat on luettu / ja sanat nähty tuhanteen kertaan / minä kieltäydyn juomasta ikuisuuden nektaria.”


Olgican itkussa ei ollut enää mitään ylevää. Hän parkui ja huusi kuin pikkulapsi, ja ikään kuin viimeisen synnintunnustuksen sijasta hoki Mihailolle, kuinka paljon tätä todella rakasti.


“En koskaan Zorania, kuulitko? En koskaan. Niin paljon kuin sinua.”


Kyyneleisin silmin he katselivat toisiaan, nuo kaksi onnetonta, jotka olivat tuominneet kolmannenkin. Nyt toisen heistä olisi kuoltava. 


“Jatkanko?”


“Jos minä saan valita itse viimeiset sanani, ottaisin mieluusti tuon runon loppusäkeet”, Olgica sopersi.


“Siitä vain”, Mihailo kuiskasi hymyillen hellästi ja silitti Olgican hiuksia.


“Kun loputon heijastuu silmistäni / minä itken vihreitä kyyneliä / ja viimeinen laulu ennen merenpohjaa.”


Ne todella olivat Olgican viimeiset sanat ja jäähyväiset. Koko yön Mihailo valvoi  kynttilänvalossa toistellen tuota runoa, välillä kuiskaten, välillä huutaen ja lisäten kirouksia väliin. Koskaan hän ei ollut samanaikaisesti tuntenut niin suurta surua ja niin suurta toivoa. Toista elämää, taivasta tai miksi sitä haluaisikaan kutsua, ei ehkä tulisi, mutta Mihailo ei lakannut toivomasta, koskaan.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kommentti piristää aina! :)