tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kirjoita tai kuole #5 - Romaanikirjailija Maria Kinnunen, tapa itsesi

Näin viime yönä unta. Olin kirjoittanut kirjan. Sen kirjoittaminen oli helppoa, ja lähetin sen kustantamoon. Se haluttiin julkaista, ja minut kutsuttiin erään kustantamon toimistoon allekirjoittamaan sopimusta. Kaikki oli niin hienoa, uutta ja jännittävää. Sopimuksessa oli kohtia, jotka olivat vähintään epäilyttäviä, mutta ohitin ne, vaikka neuvonantajani yrittivätkin minua estää. Sopimuksessa oli useita sivuja. En edes lukenut niitä kaikkia, vaan kirjoitin nimeni tuosta vain sille varatulle viivalle. Kun kynä irtosi paperista, minä olin romaanikirjailija. En herännyt edes herätyskellon soittoon, vaan minut piti ravistella unestani hereille.



Ei ole epäilystäkään, ettei tuo uni olisi puhdas fantasia. Juuri tuosta minä ja varmasti jokainen muukin kirjoittaja haaveilee: että kustantaja repisi omaan talliinsa ja suorastaan vaatisi käsikirjoitusta omaan kustannusohjelmaansa. Fantasia on fantasiaa, eikä todennäköisesti tule koskaan toteutumaan. En edes muista, mikä koko mahtavan bestseller-to-be-romaanini idea edes oli.

Kuka haluaa todella kirjailijaksi? Eikö ole inhottavaa repiä sielunsa ytimiä myöten pelkän tarinan vuoksi? Kuka sitä paitsi enää edes kirjoittaa tarinoita? Voihan jokainen toki kirjoittaa lapsuudestaan pohjoisen pikkukaupungista ja avautua isäsuhteestaan - romaanissa. Jos kirjailijalla on nimeä, kaikkia kiinnostaa. Mikäli ei, ketään ei kiinnosta. Ja luulenpa, että se, mitä ihmiset haluavat kaikkein eniten lukea, on kaunokirjalliseen muotoon puettu sosiaaliporno.

Voihan kirjailija myös keksiä mielenkiintoisia, eksistentiaalisia ajatuksia ja pilata ne juonettomalla, tylsällä tarinalla tai kirjoittaa lapsuutensa kultista suututtaen puolet pohjoisen Suomen väestöstä. Voihan aina kirjoittaa historiallisia tarinoita ja unohtaa muutaman hahmon kuoleman ja hämmentää lukijaa, kirjoittaa surumielisiä romaaneja, jotka tekisivät äidinkielenopettajan ylpeäksi tai kirjoittaa kaikesta ja kirjoittaa vieläpä kirjoista, erityisesti puolisonsa kirjoittamista, lehteen jota kaikki lukevat mutta kukaan ei myönnä lukevansa. Voihan aina voittaa Finlandian.

Kukaan ei enää revi sieluaan ytimiä myöten. Eikä kukaan varmaan tahtoisikaan. Ne, joilla on runoilijan sielu, kirjoittavat runoja. Tapahtuu vain kauheita, jos he kirjoittavat romaaneja. Toisaalta useimmilla romaanikirjailijoilla on toimittajan tai kirjanpitäjän sielu. En tiedä, mitä laatua oma sieluni on. Totta puhuen en edes halua tietää. Sieluni on jossain aivan muualla kuin sen pitäisi: se laatii tarinoita ja fantasioita ajasta, jolloin kaikki mieleni luomat tarinat olisivat suuresti arvostettua korkeakirjallisuutta.

Kuitenkin katsoessani kirjaston uutuushyllyä tunnen piston. Haluanko olla vain yksi nide noiden pian unohdettujen teosten joukossa? Kukaan noista kirjailijoista ei tiedä, että he kirjoittavat yhtä sukupolvea ja yhtä sesonkia varten. Realismi pakenee luovuutta. Mikäli he tietäisivät, eivät he kirjoittaisi. Ihminen tekee elämässään asioita vain oman kuolevaisuutensa tähden: jotta heitä ei unohdettaisi, he kirjoittavat. Ja mitä uutterammin he pyrkivät elämään kirjojensa muodossa, sitä nopeammin ne - ja he - unohtuvat. Kukaan ei puhu ikuisesta, kun on kyse nykyajan ilmiöstä.

Olisiko sitten parempi olla runoilija, unohdettu jo syntyessään? Runoilijan tuska on varmasti tuhatkertainen romaanikirjailijaan verrattuna: hän tietää, että vain harva tulee lukemaan mitään hänen kirjoittamaansa. Kyse on loppujen lopuksi täysin samasta kuin pöytälaatikkoon kirjoittamisessa: lukijakunta on pieni, mutta kenties vähemmän vihamielinen kuin romaanikirjailijan. Kuitenkin runoilijalla on mahdollisuus tulla kuolemattomaksi, todella.

Kysyn itseltäni, mitä tahdon. Voin kirjoittaa, mutta en tahdo kirjoittaa vain jäädäkseni yhdeksi ainoaksi niistä tuhansista kotimaisen proosan nimistä. Voin kirjoittaa pöytälaatikkoon, mutta jos kirjoitan, en kirjoita mitään sellaista, mikä ansaitsisi jäädä lukematta. Silloin  tällöin on kenties parempi pitäytyä pienimuotoisemmassa tai vähäpätöisemmässä vaihtoehdossa, mikäli toinen vaihtoehto on suosio, joka kestää vain hetken.

Miksi siis edes yrittää? Maailmassa on paljon kirjoja, jotka eivät ole keskinkertaisia. Niiden osuus on kuitenkin niin pieni kaikesta kirjallisuudesta, etten näe mitään mieltä siinä, että kirjoittaisin lisää tylsää, harmaata perusproosaa. Sitä ihmiset kuitenkin lukevat. Kuinka onnistuisinkaan ujuttamaan tavallisen tylsältä ja turvalliselta vaikuttavan romaanin lehdille jotain, mikä muuttaisi lukijan elämän lopullisesti?

Otsikko on saanut inspiraation Ville Rannan kirjoittamasta Lapset auringon alla -kritiikistä (Kaltio 5/13). Ranta kirjoittaa:

"Olenko joutunut Valkoisten runojen ja Elisabetin säteilystä tämän sekasotkun keskelle vain siksi, että taas yksi taiteilija on kirjoittanut romaanin saadakseen työstään kiitosta? Armoa! Romaanikirjailija Miki Liukkonen, tapa itsesi! Runoilija Miki Liukkonen, nouse haudasta!"

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kommentti piristää aina! :)