keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kirjoita tai kuole #6 - Runoilija Maria Kinnunen, nouse haudasta

Ketä miellytän yhtään millään kirjoittamisellani? Poden eksistentiaalista kriisiä oikeastaan kaiken suhteen. Haluaisin palata siihen  viattomuuteen, jonka turvin onnistuin kirjoittamaan ei-niin-laadukasta, mutta tunteikasta tekstiä. Mitä taitavammaksi tulen kirjoittamisen tekniikassa ja periaatteissa, sitä nopeammin kadotan ne mielikuvat, jotka ennen velloivat päässäni päiväkausia.



Nuo päivät ovat kuin unia: kuin lapsuus, jonka ymmärtää olevan lopullisesti ohitse, kun tuntee itsensä uskomattoman saastaiseksi ajatustensa ja tekojensa takia. Miksi kirjoitan tällaista? Miksi käytän kirjoittamista eläimellisten, välitöntä helpotusta vaativien mielihalujen täyttämiseen?

Kun puhun itsestäni runoilijana, puhun todella siitä ihmisestä, joka olin. Siitä ihmisestä, jota maailma ei pilannut. Siitä ihmisestä, joka ei osannut kirjoittaa, mutta joka tunsi - ja tuo ihminen on sisälläni kuin kuihtunut kasvi, elämän ilmentymä, joka on muuttunut pelkäksi jätteeksi.

En tiedä, tunteeko kukaan muu näin, mutta kirjoittaminen on tuhoisaa. Se saa pohtimaan omia heikkouksiaan ja miettimään, onko kaikki lopulta vain harhaa: se, miksi elän, on niin kaukana sanoista kuin vain voi olla. En tahdo olla unohdettu, mutta toisaalta tiedän, että miljoonien vuosien jatkumossa se on väistämätöntä. Silti jokin inhimillinen, alkukantainen halu ajaa minut yrittämään muistetuksi tulemista. Miksi juuri minä ansaitsisin tulla muistetuksi? Miksi juuri minä ja kirjoitukseni?

Minulla ei myöskään ole mitään ihmeellistä sanottavaa, ei mitään mullistavaa, ei ajatuksia, ei älyä, ei sivistystä, ei teorioita eikä mitään kollektiiviseen alitajuntaan vetoavaa. Onko minussa itsessäni sitten jotain, mikä saisi ihmiset lukemaan tekstejäni? Miksi edes kuvittelen, että minussa on jotain niin erityistä? Luulen olevani omnipotentti, kykeneväni kaikkeen. Tiedän, etten kykene. Seuraanko harhaani vai seuraanko järkeäni? On tietty totta, että joskus harhasta voi kehittyä todellisuutta, mutta sitä tapahtuu vain harvoin. Naurunalaiseksi tulemisen pelko estää minua tekemästä onnekkaita erehdyksiä.

Tämä teksti haluaa kertoa itse itsensä. Minun piti kirjoittaa siitä, kuinka kieltäydyn olemasta  se, joka onnistuu saamaan itsensä huipulle mutta tippuu sieltä alas, mutta nyt ymmärrän, että kyse ei ole siitä, mitä tulee tai tulisi tapahtumaan tietyissä olosuhteissa. Kyse on siitä, että asioita tapahtuu koko ajan - ajatuksissani. Ideat leijuvat valtavassa tyhjyydessä kaiken turhan aivosähkön seassa, ja niitä on hankala tavoittaa.

Runoilija Maria Kinnunen ei voi nousta haudasta, sillä hän ei ole sinne vielä joutunut: kyse on siis siitä, tahdonko ottaa riskin tulla haudatuksi romaanikirjailijana vai pysytellä näkymättömissä, siellä missä kukaan ei lue tekstejäni?

Melkein jättäisin tämän tekstin julkaisematta, mutta hyvät lukijani, te ansaitsette rehellisyyttä. Minä en ole kyyninen. Olen romantikko, joka on niin romanttinen, että on onnistunut kääntämään jatkuvan kontemplaationsa kaiken epäilyksi ja Weltschmerziksi - piinallista. Toivon, ettei tämä tuskailu lannista ketään, vaan paremminkin valaa toivoa: Jos muut kirjoittajat ovat tällaisia jahkailijoita, ehkä jollain toisella on mahdollisuus kirjoittaa myyvä lukuromaani ja saada se julkaistua.

P.S. Toivon, ettei tämä narsistinen itsereflektio karkota lukijoitani. Kun olen ruotinut muuta kirjamaailmaa niin ahkerasti, oli lienee jo aika paneutua itseeni. Ja nyt olen sen tehnyt.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kommentti piristää aina! :)