tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kirjoita tai kuole #7 - Kuinka löytää se mitä ei ole (+ Malviglo)

Olen julkaissut blogissani kesänovellin nyt kesäkuun aikana, ja ajattelin avata sen teemoja ja kirjoitusprosessia noin muuten. Kerron myös siitä, mitä muuta kirjoitan - ja miksi. Samaa teemaa käsittelen teksteissä Romaanikirjailija Maria Kinnunen, tapa itsesi ja Runoilija Maria Kinnunen, nouse haudasta.

Malviglo on monien intertekstuaalisten kerrosten summa. Inspiroiduin valtavasti elokuvasta Vec vidjeno (tunnetaan myös nimillä Reflections ja Déjà vu). Se on 1980-luvulla tehty jugoslavialainen psykologinen kauhuelokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa - mikäli satut löytämään jostain netin piraattiversiosta tekstit. Elokuva on myös YouTubessa. DVD:tä ei ole ainakaan tietääkseni Suomessa tai lähimaillakaan julkaistu. Saman ohjaajan Variola Vera pääsi myös mukaan novelliin. Kyseistä elokuvaa en ole kuitenkaan vielä katsonut.



80-luvun musiikki ylipäänsä, mm. Keep the Candle Burning ja Brother Louie saivat minut innostumaan. Ystäväni Anna, jolle novellini kirjoitin, kuuntelee kasarimusiikkia rikollisen paljon, ja ripottelemalla näitä vihjeitä sinne tänne muistin häntä. Unohtamatta tietenkään sitä, että novellini koko idea oli alun perin hänen. Kuitenkin siitä tuli aivan toisenlainen kuin hänen versiostaan: tämä on juuri se syy, miksi kirjallisuusmaailmassa on mahdotonta kopioida toisten ideoita.

Malviglon kirjoittaminen oli tunteikasta. Viimeistä lukua kirjoittaessani vain itkin ja itkin. En ollut osannut odottaa sellaista, vaikka koko tarina onkin täynnä tunnetta - siis minulle. En oleta lukijan löytävän tarinan seasta mitään konkreettista mihin tarttua, mutta olen tehnyt parhaani, jotta kaikki se lataus ja merkitys, joka siinä itselleni heijastuu, välittyisi myös lukijalle.

Vec vidjeno, josta olen ottanut mm. suurimman osan nimistä ja Anican novellin nimen, on yhtä heijastusten ja jatkumoiden verkkoa. Tämän tunteen olen koettanut myös novelliini sisällyttää: koko elämä on vain peilipintaa ja tie ihmisen sisään käy toista kautta. Anica koettaa kirjoittamalla etsiä jotain, minkä muut kuvittelevat näkevänsä. Jollekin lukijalle Anican uppoutuminen sisäiseen maailmaansa saattaa olla rasittavaa, mutta kerronnan kannalta se oli välttämätöntä: muutenhan tarinassa ei tapahtuisi juuri mitään, ja vaikka tapahtuisi, se vaikuttaisi selittämättömältä.

Albin Järvinen oli muuten oikea henkilö. Hän oli kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu mm. Mustien maan-osassa.

Kiitän sinua, jos ja kun novellini jaksoit lukea, ja mikäli et sitä (vielä) ole tehnyt, linkit jokaiseen osaan ovat tässä:

Malviglo (1/4)
Malviglo (2/4)
Malviglo (3/4)
Malviglo (4/4)

Sitten voisinkin kirjoittaa siitä, miten kirjoitan. Otsikko on kuvaava: kirjoittaminen on mielestäni sitä, että löytää jotain, mitä ei ole. On tavoitettava tunne ja löydettävä sille sanat. En ole toiminnan ihminen, mitä kirjoittamiseen tulee: mikään maanjäristys, murha tai avioero ei voi vetää vertoja sille myrskylle, joka ihmisen sisällä raivoaa. Olen monesti sanonut elämän olevan silkkaa tragediaa alusta loppuun - mitä muuta se voisi olla? Synnymme tänne ja se on samalla siunauksemme ja kirouksemme. Itse tavoittelen niin rikkumatonta täydellisyyttä, että ymmärrän itsekin sen saavuttamisen olevan mahdotonta. Siksi kaikki tapahtumat muistuttavat minua epäonnistumisestani. Konfliktini, painini maailman kanssa ei siis synny ulkoisista vaan sisäisistä jännitteistä.

Perfektionismi ja kokemattomuus ovat hirvittävä yhdistelmä. Kuitenkaan hyvää tai erinomaista taidetta ei synny pitämällä rimaa "hyvän" korkeudella - rima on nostettava niin ylös, että tulos on epätäydellisyydestään huolimatta tyrmäävä. Kirjoitin Malvigloa noin kuukauden enkä editoinut sitä juuri lainkaan: tiesin, että juuri tuossa muodossa se täyttäisi tarkoituksensa. Ehkä viiden vuoden päästä luen sitä silmät päästäni häveten, mutta juuri tällä hetkellä se on parasta, mihin pystyn.

Kirjoittaminen on jollain tapaa kadotetun jahtaamista. Paradoksaalisesti sen voisi sanoa olevan syvyyksiin kohoamista tai taivaaseen sukeltamista: voiman ja vastavoiman yhtäaikaista olemassaoloa ja kumoutumattomuutta. Minulla on todellisuus, mutta sitten on sen rinnakkaisversio: tarina. Tuo tarina on kuitenkin paljon muutakin kuin vajaa totuus. Sen maailmassa on myös paljon sellaista, mitä omassa maailmassani ei ole. Tiettyjä vivahteita, joista yhtäkkiä tajuaakin todellisuuden olevan vain unta. Enkä edes puhu fantasiakirjallisuudesta. Realistisessakin kirjallisuudessa kirjailija luo jotain, mitä ei ole. Se on ihmisen luoma todellisuus, mutta silti se karkaa kirjailijan ja lukijan ulottumattomiin.

Eikö sitä paitsi ole ihmeellistä, että tarinat ovat niin ehdottomia, vaikka niiden kirjoittajana on yleensä vain yksi ihminen, ponnahduslautana mielikuvitus ja lukijoina tuhansia ihmisiä, joista jokaisen mielikuvitus on täysin erilainen kuin kirjailijan - vai onko? Tämä kysymys lähestyy jo filosofiaa ja metafyysisiä kysymyksiä todellisuuden luonteesta.

Mitä ihmettä sitten kirjoittaessani tavoittelen? Maailmaa, joka olisi täydellisempi kuin omani? Mitä täydellisyys edes voisi tarkoittaa? Jos romaanin maailma olisi täysin samanlainen kuin maailma jossa elämme, ei kyse olisi romaanista. Jotain on aina jätettävä pois. Kukaan ei voi puhua miljardien ihmisten suulla, eikä tarvitsekaan. Romaaniin syntyy aina jonkinlainen tyhjiö, joka täyttyy lukijan omilla ajatuksilla.

Jotta kirjoitus ei menisi liiaksi mutuiluksi, mitä se kieltämättä jo on, minun täytyisi varmaankin esittää jonkinlaisia konkreettisia esimerkkejä. Hieman vaikeaa se on, sillä kirjoittaminen ei ole konkretiaa nähnytkään. Kaikki kommunikaatio ihmisten välillä on pelkkiä symboleja symboleiden sisällä, merkityksiä toisensa jälkeen. Kirjaimet, sanat, lataukset, äänensävyt... Konkretiasta ei voida puhua, kun kaikki perustuu vain abstrakteihin, äänettömiin sopimuksiin.

Ehkä siis on sanottava vielä sananen malviglosta - ei sentään enää novellistani. Esperantoksi malviglo tarkoittaa kaihoa tai selittämätöntä kaipausta, ja kyllä, olen luonut sanalle myös oman, henkilökohtaisen merkitykseni. Sanakirjalla ei kukaan voi käydä tulkintaani vastaan. Korkeintaan omalla tulkinnallaan, mutta juuri tässä kiteytyykin kirjallisen, symbolisen ilmaisun epäluotettavuus. Tämä koko blogi voisi olla pelkkää lorem ipsumia alusta loppuun - ja silti se voisi olla minulle jotain "aivan muuta". Aivan muuta siksi, että on naurettavaa olettaa, että kielessäkin vallitsisi konsensus ainoan oikean merkityksen suhteen.

Kielen kohdalla sanomani on varmasti vielä ymmärrettävä. Entä kun laajennan kontekstin tarinoihin ja rinnakkaismaailmoihin, ihmisiin joita ei ole, kamppailuihin, rakkaussuhteisiin, merkityksiin - joita ei loppujen lopuksi ole?

Kirjoittaja rakentaa huteralle maalle. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä luhistuminen ei tarkoita tuhoa. Vanhan päälle nousee aina uutta, ja ehkä sisäinen maailmammekin on loppujen lopuksi kerroksia. Yhä edelleen on (ainakin itselleni) suuri mysteeri, onko ytimessä jotain täysin samanlaista ja muuttumatonta. Sitä kohti toivon kulkevani. Sitä on malviglo, ikuista harhailua olemattomissa maailmoissa ja toiveita siitä, että löytäisi lopulta jotain, mitä ei edes osannut etsiä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kommentti piristää aina! :)