torstai 22. syyskuuta 2016

Kirjoita tai kuole #9 - Kirjoittajan kova koulu

Millaisia debatteja olenkaan kirjoittajakoulutuksesta saanut ystävieni kanssa aikaan! Osa pitää sitä tarpeettomana, osan mielestä taas kirjoittamisen suhteen pätee aivan sama kuin vaikkapa musiikkikoulutuksen suhteen: taito kehittyy vain opettaja-oppilassuhteessa.



Itse olen vaihdellut kantaani melko paljon nähden siihen, kuinka ehdottomia mielipiteeni usein ovat. Ei minua varsinaisesti liikuta, käykö joku kunnianhimoinen, lahjaton pölhökustaa ylihintaisella Kriittisen korkeakoulun intensiivikurssilla pönkittämässä kuvitelmiaan kirjoitustaidoistaan. Minua liikuttaa kuitenkin se, että jo nyt on nähtävissä tietynlainen kehityssuunta: kirjoittajat tapaavat kurssilla, verkostoituvat, matkivat toistensa tyyliä, saavat jollain ilveellä romaanin julkaistua, homogenisoivat suomalaisen kaunokirjallisuuden ja pilaavat oikeasti taitavien kirjoittajien mahdollisuuden menestyä.

Toisaalta kirjoittaminen on tekniikkalaji aivan kuten jo aiemmin mainittu musiikki - siinä ei pitkälle pötkitä pelkällä tunteen palolla. Kuitenkin me kaikki osaamme kirjoittaa enemmän tai vähemmän hyvin. Koulussa opetetaan kielioppisäännöt juuri niin tarkasti kuin esimerkiksi harrastajakirjoittajan tulisi ne osata, eli pohja on kunnossa. Me kaikki (takapulpetin laiskamatoja lukuunottamatta) osaamme siis kirjoittaa. Mutta osaammeko me kirjoittaa kaunokirjallisuutta?

Tärkein kysymys edellisen jälkeen on se, voiko kaunokirjallisuuden kirjoittamista edes oppia. Onko kyse jostain ylimaallisen vaikeasta, lahjakkuutta vaativasta lajista, vai voiko kuka tahansa tarpeeksi viitseliäs kirjoittaa hienoja kirjoja riittävästi kursseilla käytyään tai itse opiskeltuaan? Itse vertaisin tilannetta laulamiseen. Voit osata hienoja fraseerauksia, hengittää oikein, saada äänen soimaan - mutta se ei riitä, jos et vain tajua sitä jotain, taiteenlajin ydintä. On paljon hyviä laulajia, jotka eivät levytä musiikkia tai muutenkaan tee sitä. Heidät on ehkä laitettu tunneille lapsena tai he ovat opiskelleet konservatoriossa. Kuitenkin tehdessä taidetta (ei siis teknistä suoritusta, jollainen laulukin puhtaimmillaan on) mikään tekniikka ei riitä, jos ei ole karismaa tai käsitystä siitä, mikä on koko jutun juoni. Ihmiset eivät kuuntele oopperaa. He kuuntelevat poppia. Ja hyvin monella popparilla on tekniikka aivan pielessä.

Pitkää kuvausta musiikin ja laulun syvällisimmän olemuksen ymmärtämisestä voi verrata suoraan kirjoittamiseen. Voit osata kirjoittaa vaikka kuinka hyvin, mutta jos sinulla ei ole ns. "kirjailijan karismaa", kykyä nähdä toisin, et ole lahjakas. Minä en tiedä, voiko kirjoittamista oppia. Se on tullut aina jotenkin luonnostaan, vähän kuin laulu joillain. En sano itseäni lahjakkaaksi, paremminkin ehkä intuitiiviseksi. Kyseenalaistan sen, että jokin kirjoittajakoulu voisi herättää kenenkään intuitiota. Siinä tarvitaan matkaa itseen, omien perimmäisten kysymysten äärille.

Kukaan ei myöskään osaa jo valmiiksi. On harjoiteltava, kirjoitettava niin paljon kuin vain ikinä saattaa. Vasta, kun on tehnyt kaikkensa, tietää oman tasonsa. Epäilen vahvasti, että kukaan ulkopuolinen saattaisi onnistua auttamaan kirjoittajaa omien vaikeuksiensa kanssa. Maneereja korjaamalla paikataan vain halkeillutta pintaa. Kirjoittaminen on ollut mukanamme aina, ja osa on tehnyt sen väärin koko elämänsä ajan. Kun alkaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta, on aloitettava täysin alusta: kaikki, mitä on aiemmin tehnyt väärin, on tehtävä toisin. Kun vain vielä tietäisi, mitä tehdä toisin.

Mielestäni terapeutti olisi aloittelevalle "luovalle kirjoittajalle" parempi ammattiauttaja kuin kirjoittamisen opettaja. Kun lähestytään ammattilaistasoa, ei enää pärjää sillä, mitä toiset ovat opettaneet. Täytyy raivata oma tie, sillä toisten polkuja seuraamalla päätyy jo valloitetun vuoren juurelle. Omaa tietä ei vain voi löytää, jos ei ole keinoja siihen. Kirjallinen ilmaisu kehittyy ajan kanssa tai ei ollenkaan: olennaista on vain tietää, missä vaiheessa kannattaisi luovuttaa.

Itse olen niitä ihmisiä, jotka haluavat olla joko huipulla tai kiertää vuoren kaukaa. En pidä keskinkertaisuudesta, harjoitteluvaiheesta, epäonnistumisista. Tahtoisin olla paras välittömästi. Siksi kirjoittaminen oli luonnollinen valinta omaksi taiteenlajiksi: aloitin sen 3-vuotiaana, kuten suurin osa parhaista klassisen musiikin tekijöitä. Minulla on valmiudet, mutta ei ketään, joka olisi muuttanut sen taidoksi - olisiko kirjailijakoulutus tähän ratkaisu?

En usko. Mieluummin kituutan yksin ja opin hiljalleen omista virheistäni kuin menen tasapäistymään johonkin "korkeakouluun" ja luovutan lompakkoni sisällön inhoamilleni kirjailijoille. Jotkut haluavat opiskella kirjoittamista, jotkut eivät. Jotkut ymmärtävät, että se ei ole välttämättä se oikea tie, vaikka olisikin näennäisesti helpoin.

Täytyy myös muistaa, että kukaan ei opi laulamaan kuulematta koskaan nuotin nuottia. Sen, joka tahtoo kirjoittaa hyvin, on luettava ajatuksella ja huolella muiden kirjoittamia kirjoja ja opittava omista ja muiden virheistä. Erno Paasilinnakin painotti, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Hän ei varmaankaan puhunut elämästä koulun penkillä opettajan piirtämää draaman kaarta katsellen.

6 kommenttia :

  1. Olen vakaasti sitä mieltä, että kirjoittamisessa, kuten missä tahansa muussakin taiteenlajissa, voi kehittyä harjoittelemalla. Tietysti suotuisat taipumukset (kaiketi sama asia, johon viittaat "intuitiolla") tekevät kaikesta helpompaa ja nopeampaa. Taito on jatkumo, jolla parhaat harvat (Susanna Clarke tuli äkkiä mieleeni) saavat vaistomaisesti kokonaisuuden toimimaan ja tietotaidon kanssa ovat aivan briljantteja. Sitten on niitä, jotka enemmällä tai vähemmällä työllä ja tuskalla ja vaihtelevalla lahjakkuudella hiovat itsestään esiin sen parhaan, mihin pystyvät. Sitten on niitä, jotka eivät saa mukaan - Tolkienia lainaten - sydänvertaan, vaikka kuinka hioisivat ja opettelisivat, vaan yltävät parhaimmillaan tekniseen, mutta hengettömään taidokkuuteen. Ja lopuksi ne, jotka eivät ole luonnolahjakkuuksia eivätkä ole myöskään kiinnostuneita kehittymään.

    Tähän asteikkoon voi jokainen itsensä sovittaa omantuntonsa mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa mielenkiintoista! Omatuntoni ei ehkä niin paljoa anna periksi, että tituleeraisin itseäni briljantiksi kirjoittajaksi, mutta kyllä niitä suotuisia taipumuksia varmaan on.

      Poista
  2. Lainaus Toni Morrisonilta: I think some aspects of writing can be taught. Obviously, you can't teach vision or talent.

    Olen aika lailla samaa mieltä Morrisonin kanssa. Visio, jonka käsitän olevan eräänlainen maailman katsomisen tapa on asia, jota ei voi opettaa, koska se on jokaisella yksilöllinen (jos sitä ylipäänsä on). Uskon myös, että tässä asiassa opetus voi olla jopa suorastaan vahingollista.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erityisesti viimeisestä lauseesta olen aivan samaa mieltä.

      Poista
  3. Varmasti koulutuksia on monenlaista, mutta sanataidekoulu on ainakin minulle ollut erittäin hyvä asia. Se, mitä olen ehtinyt kolmen vuoden aikana oppia, on ollut tärkeää ja tarpeellista. Kehityksen huomaa selvästi, kun lukee tekstejä ajalta ennen kuin aloitin harrastuksen. Tietenkin tämä on yksilöllistä, saattaa olla, että toisia kyseinen opetus ei auttaisi lainkaan. Varmasti myös asenne ratkaisee: jos tulee tunnille ajatellen kirjoittavansa jo täysin valmista ja kaikin puolin täydellistä tekstiä, ei harjoituksista ole mitään iloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähinnä mietin näitä ammattimaisempia oppilaitoksia, kuten juuri vaikkapa Kriittistä korkeakoulua tai Oriveden opistoa. Tietysti säännönmukainen harrastaminen tuo varmasti lisämotivaatiota kirjoittamiseen.

      Poista

Kommentti piristää aina! :)