tiistai 11. lokakuuta 2016

Kirjoita tai kuole #10 - Nuortenkirjallisuuden tekopyhät kasvot

Onko jotain sellaista, mikä sinua kiinnostaa, nuori ihminen? Seksi kenties tietysti. Mikset ottaisi käteesi jotakin oikein hyvää nuortenromaania, joka kertoisi sinulle tästä asiasta viehättävän paasaavalla ja kasvattavalla äänensävyllä?




Kyllä tiedän, että sellaista kirjallisuutta julkaistaan, jossa nuoret tekevät hurjia juttuja, mutta mikä on se näkökulma ja konteksti, josta aikuinen kirjoittaa yleensä puolet nuoremmalle henkilölle? Auttamattoman kalkkeutunut, varovainen ja ylenkatsova. Kun aikuinen kirjoittaa nuorelle sontaa, tämä tuskastuu eikä enää tahdo lukea nuortenkirjoja. Parhaassa tapauksessa hän siirtyy aikuistenkirjallisuuden puolelle (John Irving on oikein hyvä valinta, vaikkei Jokke sitä suosittelekaan - pah, sanon minä) ja pahimmassa tapauksessa lopettaa lukemisen kokonaan.

Nähtävissä on kuitenkin ongelma. Nuortenkirjat ovat hyvin tekosiveitä ja geneerisiä varsinkin kahden nuoren välisissä seksisuhteissa. Käytetty kieli pyörii lähinnä kulahtaneiden kielikuvien ympärillä. Mitään ei sanota suoraan - onko kyse siis todella periluterilaisesta siveydestä vai kukat ja mehiläiset -tyyppisestä arastelusta puhua "noloista" asioista?

Kerrankin muuten valitan ulkomaisesta kirjallisuudesta enemmänkin kuin suomalaisesta. Täällä osataan ongelmarealismi (eroottisine aspekteineen) eikä meillä ole taakkana todellista tekosiveyden ja kaksinaamaisuuden kulttuuria kuin Amerikassa. Miksi pitää tunkea sinne tarinaan seksiä, jos siitä ei voi edes kirjoittaa kunnolla? Eufemismit ovat ok, kielikuvat ovat ok (kunhan eivät ole kulahtaneita), mutta suoranainen välttelevä, asioita poisjättävä kirjoitustyyli ei ole. Amerikkalaiseen ja yhä enemmän myös koko länsimaiseen kulttuuriin kuuluvat sekä siveyslupauksia isilleen antavat tyttäret että puolialastomana lavalla keimailevat nuorison idolit. Miksi me emme voi asettua jonnekin noiden kahden ääripään välimaastoon, alueelle jolla seksi ei ole kaikille näkyvää, pseudoeroottista kertakäyttökulttuuria vaan normaali, aivan terve asia? Mitään seksivalistusoppaita ei tarvitse kirjoittaa. Täytyy vain olla valmis kirjoittamaan asioista sellaisina kuin ne ovat ja seisomaan kirjansa tapahtumien takana.

Minäkään en ole syytön. Tällaista kirjoitin vuosia sitten; en tiedä, voisinko tai osaisinko edelleenkään kirjoittaa toisin. Hävettää, mutta toisaalta mitä menetänkään antaessani esimerkin siitä, miten ei kannata kirjoittaa intiimiä kohtausta. Nimet on otettu pois ja selitteet laitettu hakasulkeisiin. (Tavallaan tykkään tuosta uuteen muottiin takomisen eufemismista, tarkemmin mietittynä se on aika rietas.)

"Sitten hän suutelee minua jälleen ja minä johdatan hänet pois Isoäidin huoneesta, sillä se tuntuisi suoranaiselta häpäisyltä.

Hiivimme huoneeseeni. Lattialankut narahtelevat ja pöly tanssii ilmassa: auringonvalo saa osan hiukkasista hehkumaan, muut ovat näkymättömissä.

Minusta tuntuu kuin muu maailma jäisi kauas, kauas tämän maailmankaikkeuden tuolle puolen. Kun hän suutelee minua, kun hän riisuu minut, en voi tuntea muuta kuin halua, halua joka sumentaa järkeni ja pyyhkii muistini puhtaaksi. Kaikki Isoäidin varoitukset tuntuvat haihtuvan pois kuin kadoksiin puhallettu kynttilänliekki.

Hän silittää hiuksiani, me istumme vuoteellani vain peitto yllämme, ja tiedämme, että se, mitä seuraavaksi tulee on välttämätöntä, että sitä ei voisi edes [tarinan pahis] pysäyttää.

Minä kuulen jo kauan sitten edesmenneen undulaattini laulun korvissani, se laulaa ilon ja rohkeuden laulua, ja karhuvatukat humisevat taustalla. Tiedän, että vain minä kuulen sen. En tiedä, kenen ääni kuiskii rauhoittavia sointuja [miespäähenkilön] korvaan, mutta tiedän, että hänkin kuulee tuon saman sävelmän taustalla; Puutarhan äänen, joka laulaa kauniita ja puhtaita lauluja, tekee meistä uusia.

[Miespäähenkilö] kuiskii minulle rakkaudentunnustuksia ja minä hädin tuskin kuulen niitä, veri humisee korvissani, ajatukseni lentävät niin nopeasti, ettei niitä oikeastaan edes ehdi ajatella.

Hän hyväilee minua sanaakaan sanomatta ja minä yritän kömpelösti koskettaa häntä, hän antaa minun löytää polkuni itse, polut tämän uuden, vieraan maan lävitse. Hän taivuttelee minut uuteen muottiin kuin seppä, sulattaa minut hehkuvaksi nesteeksi ja takoo minusta uudenlaisen hahmon, itselleni tuntemattoman.

Minä vapisen kuin kuoleman partaalla oleva, hetkeen en tiedä, mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa, illuusiota joka iskeytyy rantaan aina uuden aallon mukana. Samoin vapisee [miespäähenkilö]; hän itkee ja nauraa yhtä aikaa, enkä usko hänen koskaan ennen kokeneen tällaista riemua.

Onnen säteet laskeutuvat ympärillemme: jokin on ohi, mutta jokin on myös alkanut. En vielä tiedä, mitä rakkaus on, mutta tämä on lähimpänä kuvitelmiani. Hivuttaudun aivan [miespäähenkilön] viereen."

2 kommenttia :

  1. John Irving on hyvä kirjailija, mutta minusta teemat ovat sellaisis, että liian nuorena niitä ei kannata lukea. Irvingillä on usein sama kattaus näitä juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osa saattaa ehkä herkempää järkyttää, mutta minä olin nuoruudestani huolimatta kykenevä tarinasta nauttimaan. :)

      Poista

Kommentti piristää aina! :)