torstai 22. kesäkuuta 2017

Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Minkä mainion fantasiaromaanin olenkaan löytänyt! Erika Vikin Kaksosauringot-trilogian aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia on upea teos genrerajoja rikkovalla tyylillään ja kliseitä kaihtavalla kerronnallaan.



Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa vähän kuin Sofi Oksasen Puhdistus: Nuori tyttö harhailee pihaan, pökertyy - ja huomaakin löytäneensä tuttavuuden, jonka myötä elämä mullistuu täysin. Aleiaksi itseään kutsuva tyttö ei muista menneisyydestään lähes mitään, ja seleesien rotua edustava kartografi Corildon antaa hänen jäädä luokseen, koska ihmiseksi Aleia on hyvin poikkeuksellinen. Hänen hämärän peitossa olevaan menneisyyteensä tuntuvat kietoutuneen ratkaisun avaimet, ja niinpä kaksikko lähtee kohti Seleesiaa, jossa joku voisi ehkä palauttaa Aleian muistin.

Matka osoittatuuu jälleen kerran kiintoisammaksi kuin päämäärä: uudet tuttavuudet, epäilyttävät takaa-ajajat ja ihmissuhteiden jännitteiden eskaloituminen saavat lukijan haukkomaan henkeä jännityksestä. Toisaalta myös romanttinen osuus (joka ei ole, luojan kiitos) se kaikkein ennalta-arvattavin, sai ainakin allekirjoittaneen sydämen hakkaamaan. Mielenkiintoista on, ettei takakannessa mainita romantiikasta sanaakaan. Luulin todellakin aloittavani erittäin platonista romaania, mutta ilokseni olin ollut väärässä.

Hahmot - mitä tähän pitäisi edes sanoa? Aleia on mahtava, ja toisin kuin valitettavan monissa fantasiakirjoissa, itsenäinen toimija ja aivan mahtava hahmo muutenkin. Corildon, joka taitaa loppujen lopuksi olla tarinan päähenkilö, on mielenkiintoinen yhdistelmä viisautta, herkkyyttä ja katkeruutta. Hän tuntuu paljon realistisemmalta kuin monet hänenkaltaisensa hahmot, jotka ovat viisaita, mutta tunne-elämältään erittäin vajavaisia. Ja Mateo - okei, en lankea päättömään hehkutukseen, mutta aika harvoin saan oikeasti kirkua onnesta jonkun hahmon vuoksi.

Piirtämääni fanartia kirjan hahmoista.


Vaikka tarina on juonellisesti ansiokas ja sen miljöö on huolellisesti suunniteltu, ansioituu se myös suurten teemojen käsittelyssä. Ennakkoluulot, vierauden pelko ja muukalaisviha eivät ole olemassa vain fantasiamaailmassa. Erityisesti kohtaus, jossa Aleian ei uskota olevan Corildonin seurassa omasta tahdostaan, vetää niin räikeät yhtäsuuruusmerkit kirjan maailman ja meidän tämänpäiväisen todellisuutemme välille, että teemoja ja ehkä jopa kantaaottavuutta on vaikea olla huomaamatta.

Aika ajoin jonkinlaista haparointia on nähtävissä kirjoitustyylissä, erityisesti repliikeissä, mutta onneksi nämä kompastelut painottuvat alkuun. Kaikkiaan pidin tyylistä paljon, ja Vik onnistuu kirjoittamaan luontevasti monet sellaiset kohtaukset, jotka monen muun käsissä olisivat kiusallista selluloosaa.

Suosittelen ehdottomasti! Jatko-osa Seleesian näkijä ilmestyy 27. heinäkuuta.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Russell Brand - Vallankumous

Julkkis, joka vastustaa kapitalismia, haluaa tuhota suuryritykset ja uskoo anarkosyndikalismiin, kuulostaa mahdottomalta. Hän on kuitenkin kirjoittanut mahtipontisesti nimetyn Vallankumouksen, joka on 400-sivuinen manifesti hänen arvojensa ja visioidensa puolesta. Ai, kuka? No Russell Brand.



Brand oli aiemmin minulle tuttu lähinnä The Trewsistä ja Tyttökoulu St. Trinianin sivuroolista, enkä tiennyt hänen olevan suurikaan yhteiskunnallinen ajattelija. Hän viittaa kirjassaan kuitenkin jatkuvasti sellaisiin tyyppeihin kuin Chomskyyn, Kleiniin - ja Pikettyyn, siis PIKETTYYN, siihen ranskalaiseen taloustieteilijään, joka kirjoitti Pääoman 2000-luvulla. Kyseessä on selvästi ihminen, joka on filosofiansa tankannut, mutta onneksi hänellä on omiakin ajatuksia. Julkkikset, jotka uskovat tulevansa suuriksikin guruiksi pistämällä jonkun onnettoman kustannustoimittajan kirjoittamaan kirjan heidän nimissään, eivät nouse omassa arvostusasteikossani kovinkaan korkealle.

Vallankumous on täynnä anekdootteja ja hupaisia sekä vakavia kertomuksia kirjailijan omasta elämästä. Myös painavaa faktaa on tarjolla, mutta lähteitä ei ole merkitty mihinkään - ottaen huomioon, että kyseessä ei ole tieteellinen teos, se ei ole rikkeistä vakavin. Teksti on välillä todella raskasta luettavaa, ja suomentaja on ollut alkukielelle todella uskollinen, minkä huomaa lauserakenteista.

Kaikkiaan Vallankumous on inspiroivaa luettavaa. Kun sen laskee käsistään, haluaa mennä polttamaan pari kirkkoa, perustaa kommuunin ystäviensä kanssa ja vetäytyä meditoimaan joka aamu. (Huomio: pelkkä inspiraatio ei todellakaan riitä, sillä en tehnyt mitään näistä.) Monelle Brandin ajatukset saattavat olla turhan radikaaleja, mutta nimenomaan omaa arvomaailmaa kyseenalaistavia teoksia on hyvä lukea.

Minulla tosin on tapana lukea lähinnä kirjoja, jotka tukevat omaa maailmankuvaani. Tämä on paha tapa, tiedän. Ajatusten on hyvä tuulettua ja parhaiten se tapahtuu antautumalla keskusteluun sellaisten ihmisten tai kirjojen kanssa, joiden silmillä on hieman erisävyiset lasit kuin itsellä. Jos arvot todella ovat itselle sopivia, ne kyllä kestävät pienen riepottelun.

Suosittelen ehdottomasti! Jatkolukemisena voisi nauttia esimerkiksi jonkun valtavirran taloustieteilijän tutkimuksen tai Paavo Väyrysen muistelmat.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Anne Leinonen - Kirjanoita

Olen palannut! Kesä alkoi vihdoin, samoin loma, ja nyt minulla on vihdoin (toivottavasti) aikaa kirjoittaa enemmän myös blogiin.



Luin kesäloman alun kunniaksi Anne Leinosen Kirjanoidan. Leinoselta on tullut luettua aiemmin novellikokoelma Pienen rasian jumala sekä romaani Vaskinainen. Hän on valtavan tuottelias kirjalija, ja seikkailu tyylilajien välillä on kiinnostavaa seurattavaa. Kirjanoita on suomalaista, nuorten urbaania fantasiaa, johon on sekoittunut scifiä. Suomikummaa siis! Valitettavasti en ollut aivan vakuuttunut, mutta lukukokemus ei onneksi ollut aivan hirveimmästäkään päästä.

Kirjanoidan päähenkilö on Aura, Helbyssä (kaupunki, joka on kuin Helsinki mutta ei ihan kuitenkaan) asuva koulupudokas. Hän ei tiedä, mitä elämällään tekisi, kunnes saa vastustamattoman työtarjouksen Menetettyjen unelmien talosta. Paikka vaikuttaa pintapuolisesti sosiaalista apua tarjoavalta kahvilalta, mutta kellarissa sijaitseva kirjasto on kuin oma maailmansa kaupungissa, jossa virallisen totuuden mukaan ei ole paperikirjoja lainkaan.

Auralla on myös hämmästyttävä kyky: kaupungilla kävellessään hän näkee välähdyksiä toisenlaisesta paikasta, meidän aikamme Helsingistä. Metrossa aaveet puhuvat hänelle, ja saapa hän oppia kirjoistakin yhtä sun toista. Menetettyjen unelmien talossa työskentelevä salaperäinen Pyry sekoittaa pakkaa vielä entisestään.

Kirjan idea on originelli, mutta toteutus valitettavasti ontuu. Ihanko todella suomalaisen nuortenkirjan täytyy aina sisältää ne samat kliseet kuluneine nimivalintoineen ja valjuine päähenkilöineen, puhumattakaan siitä, kuinka löysin rantein henkilöiden väliset suhteet on rakennettu? Myös aivan ihmeelliset deus ex machinat saivat minut vaikeroimaan tuskasta. Kirjanoita olisi voinut olla niin paljon parempi, jos tarinaa olisi keskitytty hieman syventämään rivakan action-ryöpytyksen sijaan.

Kuitenkin pidin ideasta. Erityisesti se, kuinka kirjoja voi käyttää loitsimisen välineenä, kiinnosti minua (melkein kokeilin). Myös rinnakkaismaailmat kiehtovat minua valtavasti, joten Helsingin ja Helbyn eroavaisuudet saivat aivoni jylläämään - millainen olisi oman kotikaupunkini rinnakkaistodellisuus. Tai: Millainen se on?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Veronica Roth - Viillot

Outolintu-sensaation luoja Veronica Rothin uusin teos Viillot on puoleksi avaruusooppera, puoleksi fantasiaromaani. Dystooppisista tunnelmista ja osastoista ei ole kuitenkaan kauaksi kuljettu: Roth on käyttänyt monia edellisen trilogiansa aineksia tässä tarinassa.



Viiltojen maailmassa eri kansat asuvat eri planeetoilla - lukuun ottamatta Urekia, jota asuttavat kaksi viholliskansaa. Kuten meidänkin maailmassamme, aluekiistat ovat raivokkaita ja kaunat toisia kansoja kohtaan elävät vuosikymmeniä. Urek-planeetalla asuva Akos, oraakkelin poika, joutuu spartalaisia ihanteita noudattavien shotetlaisten kaappaamaksi.

Shotet-kansan hallitsijan Ryzekin sisar Cyra on tottunut pärjäämään yksin hirvittävän kivun kanssa, joka on osa hänen niin kutsuttua lahjaansa. Hän pystyy aiheuttamaan valtavaa tuskaa, jopa kuoleman, pelkällä kosketuksella, ja Ryzek ottaa hänen lahjastaan kaiken irti. Akosin lahja kuitenkin paljastuu Cyran pelastukseksi: hänellä on kyky estää toisten ihmisten lahjoja toimimasta. Niinpä Cyran kipu katoaa Akosin koskettaessa häntä.

Kirjan idea on kaikkea muuta kuin uniikki. Viholliskansat, ihmeellisiä kykyjä ja niin ilmeinen rakkaustarina, että jopa odotin Rothin jättävän suhteen platoniseksi ihan kiusallaan. On aivan kuin kirjailija olisi päästänyt ensimmäisen raakaversion painoon; ongelmaksi muodostuu se, ettei Viilloissa ole mitään erityislaatuista. Jälleen yksi YA-avaruusseikkailu romanttisine juonenkäänteineen ei jaksa sykähdyttää enää esimerkiksi Across the Universen jälkeen.

Henkilötkin ovat latteita. Cyra on kuin halpa Daenerys Targaryen -kopio ja Akosin pään sisään kurkistaminen on lähes mahdotonta deskriptiivisen hän-kertojan vuoksi. Outolinnun kekseliäisyyden jälkeen ihmettelen, kuinka Roth on voinut sallia itselleen näin ponnettoman tarinan julkaisemisen. Kenties toisen kirjan kriisistä on tullut toisen sarjan kriisi. Myönnän myös, että itse lukijana odotin turhan paljon.

Viillot ei sykähdyttänyt sitten lainkaan. Wikipedian mukaan kirjalle on tulossa yksi jatko-osa. Saa nähdä, onnistuuko Roth nostamaan rimaansa tämän jälkeen.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Roxane Gay - Bad feminist

"Ana hämmästelee kaikkea ääneen tai ajatuksissaan niin usein, etten pysy laskuissa, Trilogiassa on sen verran pakko-oireista toistoa, että siitä saisi oivan juomapelin, jonka tavoitteena on tuhota jonkun maksa. Ota huikka joka kerta kun Ana hämmästelee. Ota huikka joka kerta kun Ana puree alahuultaan (mikä muuten saa Christianin haluamaan häntä, vaikka väkisin). Ota huikka joka kerta kun Christianin kämmen värähtää koska hän haluaa piiskata Anaa. Ota huikka joka kerta kun Ana ajattelee Christianin olevan arvoituksellinen tai oikukas. Ota huikka joka kerta kun Ana pohtii Christianin käsittämätöntä komeutta. Ota huikka joka kerta kun Ana muuttuu omistushaluiseksi, koska joka ikinen sinkkunainen silmäilee Christiania himoiten eikä saa sanaa suustaan tämän läsnäollessa. Ota huikka joka kerta kun juoni lähtee täysin raiteilta. Peliä voi jatkaa loputtomiin."

Haluaisin oikeasti kopioida Roxane Gayn Bad Feminist -teoksesta löytyvän esseen Mikä prinssi Uljaassa on vikana? tänne kokonaisuudessaan, koska a) onhan se nyt älyttömän hauska ja b) sen verbaalitykityksen tahtiin on paljon luontevampaa nyökytellä päätään kuin rodullistamisteksteihin ja muihin kirjasta löytyviin esseisiin. Lisäksi tekstissä, varsinkin tässä eräässä esseessä, on sitaatteja, joista voisi tehdä vaikka huoneentaulun: "[Christian] repii kondomipaketin auki Anan tuijottaessa hänen valtavaa munaansa hämillään, koska on niin viaton ja puhdas. Tietenkin. Christian sanoo: 'Älä huoli... sinäkin laajenet.' Ihminen voi sanoa eläneensä vasta kun on lukenut tällaista proosaa."



Populaarikulttuuria käsitellessään Gay on parhaimmillaan. Hän osoittaa terävästi kohti nykyviihteen ongelmakohtia, erityisesti sitä, miten naisia ja etnisiä ryhmiä käsitellään sarjoissa ja elokuvissa tavalla, joka on kaukana ansaitusta. Huolimatta siitä, mitä sanotaan taiteesta, elämästä ja siitä kuinka ne matkivat toisiaan, hänen esseensä tosielämän tapauksista - erityisesti rodusta - lähinnä ärsyttävät minua.

Jossain kohtaa aloin olla kurkkuani täynnä sitä, kuinka ensin jankutetaan sivukaupalla sitä, kuinka valkoihoisuuden ei tulisi olla normi, mutta sitten puhutaankin "mustuuden kokemuksesta". Mikä mustuuden kokemus edes on? Minulla ei ole valkoihoisuuden kokemusta, eikä monella muullakaan, joilta asiasta kysyin, enkä usko sen johtuvan siitä, että ihonväriäni on aina pidetty normina länsimaisessa maailmassa. 

Monesta kohtaa varsinkin Piiat-elokuvaa käsittelevästä esseestä sai sellaisen käsityksen, etteivät amerikkalaiset (tai ainakaan Gay heidän edustajanaan) ole päässeet yli historiastaan, joka rakentuu käytännössä sorrolle - ensin intiaanien, joista Gay ei lausu halaistua sanaa, ja sitten mustien, jota kirjailija jaksaakin vatvoa niin paljon, että lukija saattaa tuntea lillukanvarsien kutittelevan korviaan.

Myös se, kuinka Gay paheksui vaikkapa elokuvantekijöiden sukupuolta tai ihonväriä, sai minut hämmentymään. Eikö kirjoittaja tehnyt juuri sen, mitä paheksuu sydämensä pohjasta - tuomitsee kevein perustein ihmiset vain ulkoisten seikkojen perusteella?

Teoksessa on myös esseitä, joita lukiessa tuli lähes fyysisesti paha olo - väkivalta ja ahdistelu, jota kirjoittaja on kohdannut, saivat minut tuntemaan myötätuntoa ja jopa tuskaa.

Kokonaisuutena teos on toimiva. Gay palaa loppujen lopuksi samoihin teemoihin essee toisensa jälkeen, teksti on sujuvaa, ajoittain jopa hauskaa. Uskon, että esimerkiksi lukupiirikirjana tämä teos voisi toimia, sillä sen aiheet ovat suosittuja väittelyn aiheita - ainakin omassa ystäväpiirissäni.

Arvostelukappale.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Han Kang - Vegetaristi

Vuoden 2016 Bookerin voittanut Vegetaristi on hämmästyttävä kirja. Se on lyhyt, vain 215-sivuinen, mutta kirjailija Han Kang on kirjoittanut tarinasta suuren.

Vegetaristi teki minuun henkilökohtaisesti erittäin suuren vaikutuksen. Olen (lakto-ovo)vegetaristi ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen pitänyt nälkäisyyttä ihanteellisena olotilana. Kirjan päähenkilön Yeong-hyen päätös lakata ensin syömästä eläinkunnan tuotteita ja sitten kaikkea ruokaa on samaan aikaan kauhistuttava ja houkutteleva.



Lukija kuitenkin alkaa tarinan edetessä huomata, ettei kyse ole vegetarismista tai edes syömättömyydestä. Yeong-hye paljastaa - ehkä tahallaan tai tahtomattaan - perheestään ja suvustaan kaiken vain tekemällä hiukan toisin, nykäisten pohjan sovinnaisilta tavoilta, jonka mukaan nainen, varsinkin aviovaimo, tottelee miestään ja sukuaan ehdoitta. Päähenkilön päätöksen myötä hänen lähipiirinsä ajautuu enemmän tai vähemmän hulluuteen. Vegetarismi toimii vain katalyyttina, joka purskauttaa näkyviin perheen sisäiset ristiriidat.

Mielenkiintoista on, että Yeong-hye itse saa kertoa omaa tarinaansa vain ihan hitusen verran kirjan alussa. Muilta osin hänen tarinansa kertovat toiset: hänen aviomiehensä Cheong, siskonsa In-hye ja siskon mies, joilla kaikilla on omat intressinsä Yeong-hyen suhteen. Syömätöntä naisparkaa pidetään uhrina, vaikka on ilmiselvää, että vegetaristi itse on se, joka pitää naruja käsissään ja kontrolloi paitsi itseään, myös muita.

Yeong-hye on sairas, mutta en menisi takuuseen muidenkaan kirjan hahmojen mielenterveydestä. In-hyen aviomies on nykytaiteilija, joka kehittää pakkomielteen Yeong-hyen pakarassa olevasta "mongoliläiskästä", In-hye itse palaa lapsuuteensa ja suojelee omaa lastaan pakkomielteisesti, sillä hän ei onnistunut suojelemaan omaa siskoaan, ja Cheong on muuten normaali, mutta hyvin kylmä ja ymmärtämätön.

Ainoa ikävä asia kirjassa on se, kuinka huolettomasti siinä sekoitetaan vegetarismi ja syömishäiriöt. Toivottavasti kukaan ei kuvittele tätä kirjaa luettuaan, että tofusta kulkee nenämahaletkun kautta suora tie hautaan.

Suosittelen Vegetaristia. Se on nopealukuinen, sen kieli on kaunista - ja sitä paitsi se tarjoaa oivan kurkistusaukon eteläkorealaiseen kulttuuriin.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Beth Lewis - Suden tie

Vuoden paras kirja.

Näin ajattelin, kun laskin Suden tien vihdoin käsistäni tuntikausien lukurupeaman jälkeen. Itkin ja tärisin, ja tunsin vihdoin sen saman tunteen, minkä olin kokenut viimeksi vuosia sitten. Teos liikutti minua syvästi ja kietoi omaan, hämyisään maailmaansa niin tiukasti, että välillä kadotin ajan- ja paikantajuni.

Noloista noloin työpöytäni sekä Suden tie.


Lewis on kirjoittanut vain tämän yhden kirjan, ainakin toistaiseksi. Viime vuonna julkaistu Suden tie on kuitenkin kuin nerokkaan, vuosia kirjoittaneen ihmisen kirjoittama. Lewisin tapa kertoa tarinansa on lukijan kannalta julma: hetken aikaa lukija saattaa kuvitella, että päähenkilö on turvassa, että elämä asettuu uomiinsa eivätkä mielen haamut enää vaani. Sitten kirjailija kiskaisee maton jalkojen alta: kappas, näyttää siltä, että joku joutuu taas taistelemaan elämästään!

Päähenkilö, olkoonkin ajoittain kova ja kylmä, on hyvin samaistuttava. Myös muut kirjan hahmot toimivat ymmärrettävällä tavalla, vaikka heidän tekojaan on vaikeaa hyväksyä.

Kirjoitin kirjasta tekstin (esseen? analyysin?) joka sisältää jäätäviä spoilereita, joten suosittelen lukemaan sen vain, jos on jo lukenut kirjan. Tämä kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä ei tiedä etukäteen mitään. Ja tosiaan, jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden kirjan, aio enemmän, JA lue Suden tie!

SPOILERIVAROITUS!


Kukista pelkosi, juokse kohti

Beth Lewisin Suden tie (2016, suomennettu 2017) on kertomus post-apokalyptisestä erämaasta. Alun prolepsis, joka on myös kirjan loppukohtaus, paljastaa, mitä tapahtuu - päähenkilö seisoo puun oksistossa kuin hiljainen kuolema ja heittää veitsen kasvatti-isänsä sydämeen. The Revenant -elokuvan survivalistisissa jalanjäljissä kulkeva tarina on ylistys pelkojen voittamiselle ja oikeudenmukaisuudelle.

17-vuotias Elka on elänyt lapsesta saakka Ansastajaksi kutsumansa miehen kanssa. Tämä oli pelastanut hänet rajumyrskyn jälkeen. Eräänä päivänä heidän ovelleen saapuu rauhantuomari, joka syyttää Ansastajaa lukuisista murhista, ja myös Elkaa epäillään. Elka pakenee erämaahan, ainoaan maailmaan, jonka hän tuntee. Toive pohjoiseen kultaa kaivamaan lähteneiden löytämisestä saa hänet vaeltamaan matkan, jota moni tuskin jaksaisi kulkea. Sudet, karhut ja jänikset pitävät hänelle seuraa, ja villinä kuohuvan kosken saattaa kuulla sankarittaren askelten taustalla.

Lähimpään kaupunkiin saapuessaan hän tapaa miehen, joka alun ystävällisyyden jälkeen osoittautuu häijyksi sutenööriksi. Hoidettuaan petollisen herran pois päiviltä Elka pelastaa tytön, joka on ahdettu ahtaaseen laatikkoon laivan ruumassa. Penelopeksi esittäytyvä uusi tuttavuus on aluksi pelkkä taakka Elkalle, mutta heidän vaeltaessaan erämaiden halki he alkavat ymmärtää toisiaan. Kummallakin on omat syynsä olla pakosalla: Elkaa jahtaa esivalta ja Penelopea bordellin omistaja, jolle hänen oma isänsä on hänet myynyt. Penelope kuvaa tilannettaan armottomin sanoin: “Jos ne [...] löytävät minut, minut kahlitaan sänkyyn, jossa vieraat miehet panevat minua, kunnes kuolen.”

Penelopen nimessä piilee tarinan ydin. Antiikin Kreikan mytologiassa Penelope on Odysseuksen vaimo, joka odottaa miestään kotiin matkaltaan, odysseialta. Myös Elkan vaellus erämaan läpi on omanlaisensa odysseia - paitsi konkreettinen, myös henkinen matka, jonka aikana päähenkilö oppii tuntemaan itsensä. Tuhat kilometriä ei ole mitään verrattuna siihen, että Elka löytää moraalisen kompassinsa ja saa varmuuden siitä, että on tekemässä oikein.

Vaikka matka on raskas fyysisesti, on se sitä myös henkisesti. Elkan mieleen palaa välähdyksenomaisesti kauheuksia, joita hän ja Ansastaja ovat tehneet. Amerikan Psykon hengessä Ansastaja on metsästänyt naisia ja valmistanut nämä ruoaksi kuin eläimet. Rajuimmat takaumat järkyttävät Elkan mielen tasapainoa niin, että silloin tällöin hän vaipuu itseinhon syviin syövereihin. Hän muistaa ampuneensa pikkupojan ja muistaa vihdoin, mikä oli parasta lihaa, jota hän oli koskaan syönyt - hänen oman mummonsa, joka valemuiston mukaan kuoli ukkosmyrskyssä.

Kirja pureutuu hämmästyttävällä tarkkuudella siihen, mitä ihminen voi oikeastaan enää tehdä, kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut. Anteeksipyyntö tai syvinkään katumus ei riitä hyvitykseksi. Tämän ymmärrettyään Elka päättää, että pakoon juoksemisen aika on ohi. On juostava kohti.
Lukija pakotetaan miettimään, mihin itse olisi valmis ja mihin pystyisi. Onko ihmisessä sisäänrakennettuna jotain, mikä estää pelkuruuden ratkaisevalla hetkellä ja pakottaa taistelemaan, vai ovatko vain jotkut niin rohkeita, etteivät voi kuvitellakaan luovuttavansa? Elka on kasvatuksestaan huolimatta äärimmäisen oikeudenmukainen. Hän ymmärtää oikean ja väärän eron ja vihaa menneisyyttään ja sitä, mitä hänet on manipuloitu tekemään.

Suden tiessä luonnonvoimat ja metsänpedot eivät ole mitään verrattuna ihmisen pahuuteen. Kolmimetriset harmaakarhut jahtaavat ja rajumyrskyt pauhaavat, mutta ihmiset syövät toisiaan, tuhoavat ympäristönsä ja juonittelevat häikäilemättömästi vain omaksi edukseen. Luonto on paikka, jossa päähenkilö voi edes hetken kuvitella olevansa turvassa; kaupungeissa rehottaa rappio. Maailma muuttuu, mutta metsä pysyy; puut tarkkailevat maailmaa hiljaa, kaiken muistaen.

Puun oksalta myös lukija katselee Ansastajaa: Onko hän todella ulkopuolinen paha, vai tappaako Elka jotain itsessään? Lumi on punainen verestä, hiutaleet peittävät sen hiljalleen ja jähmettävät murhaajan paikoilleen. Synnit on sovitettu, odysseia on saanut päätöksensä.