maanantai 5. helmikuuta 2018

Han Kang - Ihmisen teot

Luin Han Kangin Vegetaristin viime keväänä. Se teki minuun vaikutuksen, mutta taisin ymmärtää väärin, mistä se kertoo. Vasta Ihmisen teot luettuani tajuan myös Vegetaristin sanoman: ihmisruumis voidaan rääkätä kuoleman partaalle, omaa tahtoa ei koskaan.



Neljä vuotta sitten koreaksi ilmestynyt Ihmisen teot on aiemmin novelleja ja lyriikkaa kirjoittaneen Han Kangin ensimmäinen romaani. En käsitä, miten esikoisromaani voikaan olla näin hiottu ja tunnelataukseltaan vahva, suorastaan mestarillinen. Toisaalta Kang on kirjoittanut valtavan kauan, useamman vuosikymmenen ajan.

Todelliseen historialliseen tapahtumaan, Gwangjun kansannousuun 80-luvulla, perustuva romaani hyödyntää samaa näkökulmatekniikkaa kuin Vegetaristi. Päähenkilö ei kerro itse kaikkea, vaan hänen tarinansa kertovat myös perhe ja ystävä, joka ammuttiin kansannousussa. Takakansi sanoo kirjan kertovan "kollektiivisesta sydänsurusta", mikä on erinomainen luonnehdinta. Se, että kertojina on niin monta sielultaan särkynyttä ihmistä, voimistaa teoksen sanomaa.

Kansannousun käy huonosti: kapinalliset pidätetään tai tapetaan. Päähenkilö Dong-ho joutuu hirvittävän kidutuksen kohteeksi. Hän pääsee vapaaksi ja jatkaa elämäänsä, mutta öitä piinaavat painajaiset ja päiviä katkeruus. Kang on taitava sekoittamaan brutaalia ja kaunista: tuskin kukaan on kirjoittanut kidutuksesta samalla yhtä suorasukaisesti ja runollisesti kuin hän.

"Tutkin joka päivä käteni arpea. Kohtaa, jossa luu oli kerran näkyvissä, josta tihkui vaaleaa märkäistä eritettä. Joka kerta kun näen tavallisen Monami-kuulakärkikynän, hengitykseni salpautuu. Odotan että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa vastaan, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttäni ainoastaan kuolemalla."

Mitä voi tehdä, kun hallitus ja poliisivoimat kääntyvät kansalaisia vastaan? Tai mitä pitäisi tehdä, kun mistään ei saa oikeutta? Millä syillä väkivallan voi oikeuttaa? Tällaisia suuria kysymyksiä pohdin Ihmisen tekoja lukiessani. Myös: Miten tämä on voinut tapahtua Etelä-Korean kaltaisessa sivistysvaltiossa? Toisaalta Euroopassakin on maita, jossa on joukkoteurastettu ihmisiä vielä 90-luvulla - puhumattakaan nyt Krimin tilanteesta.

Kang ei ole kotimaassaan saanut kaikkialla hyvää vastaanottoa sen vuoksi, että tonkii teoksissaan kansakunnan avoimia haavoja. Esimerkiksi Financial Times -lehden haastattelussa hän sanoo: "Etelä-Korean nykyinen hallitus haluaa pyyhkiä tietyt muistot historiasta ja luoda kouluihin yhtenäiset historian oppikirjat, joiden tekijät pidetään salassa. Tämä on mielestäni ongelmallista."

"Yhä useampia varjoja tuli öisin liki omaani. Kuten ennenkin, kohtaamisemme olivat aivan umpimähkäisiä. En tiennyt koskaan, kenet aistin, vaan osasin vain arvioida suurin piirtein, kuinka kauan olimme olleet lähekkäin. Erotin milloin varjoani vasten levittäytyi tai sen ympärille kietoutui joku alusta asti pensaikossa lojunut, milloin taas joku vasta sinne tuotu, vaikka en osannut sanoa, kuinka pystyin siihen. Joihinkin sieluihin tuntui jääneen jälki pitkistä ja raskaista kärsimyksistä, joiden syvyyttä en kyennyt ymmärtämään. Olivatko ne asuneet niissä ruumiissa, joiden vaatteet oli revitty rajusti ja joiden jokainen sormenkynsi oli tumman sinipunainen? Aina kun hipaisimme toisiamme, hirvittävän tuskan muisto välittyi minuun kuin sähköisku."

lauantai 20. tammikuuta 2018

Elokuva: Kosketuksissa / Testről és lélekről (2017)

Olen luistanut vaikka mistä velvollisuuksistani päästäkseni katsomaan Ildikó Enyedin elokuvaa Kosketuksissa. Syön Lidlin croisanttia ja yritän olla murustamatta Finnkinon hienolle, punaiselle penkille. Pienessä salissa on neljä ihmistä. Yksi heistä istuu aivan edessäni, ja kääntyy katsomaan minua sanoen jotain. En saa selvää, ja pyydän toistamaan. "Are you Hungarian?" hän kysyy. Naurahdan ja vastaan kieltävästi. Hän on, ja hän kertoo luulleensa, että vain unkarilaisia kiinnostaisi tämä elokuva. (Hän ei selvästi ole lukenut Imagea.) Juttelemme vähän aikaa, ja sitten toivotamme toisillemme hyvää elokuvaa - "Toivottavasti se on hyvä", nainen sanoo - ja minä uppoan penkkiini ja katselen trailereita tulevista ranskalaisista taide-elokuvista.



Elokuva alkaa kahdella rinnakkaisella kuvauksella, joiden välinen kontrasti antaa ensitahdit koko elokuvalle: Kuulaassa metsässä saksanhirvi painaa turpansa toisen saksanhirven säkää vasten, ja toisaalla lehmiltä riistetään kaikki arvokkuus repimällä niiden iho irti, viiltämällä niiden lihasta suuria kimpaleita ja ampumalla pulttipistoolilla päähän. Olen rehellinen: En voinut katsoa jälkimmäistä. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka katsovat esimerkiksi eläintilavideoita moraalisia valintoja pönkittääkseen. Olen aina tiennyt, mitä teurastamoissa tapahtuu (pakkohan eläin on tappaa, ennen kuin se syödään), ja tehnyt kuten jokainen järkevä ja empatiakykyinen ihminen tekee. 

Jos olisin tiennyt, että elokuvan pääasiallinen tapahtumapaikka on teurastamo, en olisi mennyt katsomaan. Onneksi en tiennyt. Jos koskaan brutaali on ollut ylimaallisen kaunista, niin tässä elokuvassa. Kosketuksissa on täynnä julmaa väkivaltaa, mutta toisaalta sen yleinen seesteisyys tasoittaa raakuutta tai ainakin tuo siihen erilaisia sävyjä.

Toinen elokuvan päähenkilöistä, Mária (kaima, mikä riittää herättämään mielenkiintoni) on laaduntarkastaja, joka saapuu töihin teurastamoon edellisen tarkastajan lähdettyä äitiyslomalle. Hän lätkii lihakimpaleisiin kakkosluokan tarroja ja kyhjöttää työpäivänsä tietokoneen ruutua tuijottaen. Muut työntekijät suhtautuvat häneen nuivasti, mutta käsipuoli ja hieman liian herkkä (ainakin tähän maailmaan) johtaja Endre huomaa pitävänsä naisesta. He eivät vain saata puhua toisilleen - syistä, joita eivät ole tavanomaisista elokuvista poiketen ympäristön paine tai muut pakottavat esteet. Enyedi onnistuu vangitsemaan täydellisesti sen tuskan, kun kaksi ihmistä eivät koskaan saa sanotuksi toisilleen oikeita sanoja, vaan pitävät tunteensa piilossa väärinymmärrystä peläten. Heissä on kuitenkin jotain samaa, mikä heidät erottaa muista ja vetää kohti toinen toistaan: Kumpikin katselee työtovereitaan kuin eivät voisi ymmärtää, mitä näiden päässä liikkuu, he syövät niittysuolaheinää teurastamon ruokalassa - liha ei ymmärrettävistä syistä maistu - ja öisin kulkevat metsissä saksanhirvien hahmossa samaa unta nähden.

Kosketuksissa on latausta täynnä: sitä on henkilöhahmojen ja motiivien välillä, mutta jännitteen alkulähde löytyy humaaneista teemoista ja symboleista, joita elokuva on täynnä. Márian kyvyttömyys kosketukseen ja epätoivoiset keinot päästä ahdistavasta suojakuoresta eroon kuvaavat sitä, kuinka itsepintaisesti silmämme pysyvät kiinni maailman epäkohdilta, ja millaista raakuutta on kohdattava, ennen kuin saattaa katsoa hirmutekoja, erityisesti omiaan, päin. Lopulta Mária ja Endre kykenevät 
puhumaan samaa kieltä, ja se on kuin kaikkein tuskallisin mutta puhdistavin herääminen koskaan. 

Elokuvan lopputekstien ilmestyessä valkokankaalle itken niin, etten saa henkeä. Jokin sisälläni on muuttunut lopullisesti, ja ajatellessani viimeistä kohtausta talvisessa metsässä kyyneleet valuvat niin, että edessäni istuva nainen ojentaa minulle nenäliinan. Hänkin itkee. Kumpikaan meistä ei saa sanaa sanotuksi, vaikka ennen elokuvaa olimme jutelleet niin kepeästi. Poljen kotiin, menen nukkumaan ja toivon, että näen unta, josta en toivo herääväni.

***

Elokuvan alkuperäinen nimi, Testről és lélekről, tarkoittaa suomeksi "Ruumiista ja sielusta". Elokuvan katsottuaan sen ymmärtää, mutta niin ymmärtää suomenkielisenkin nimen, joka on alkuperäisestä poikkeavaksi käännökseksi erittäin kekseliäs ja tavoittaa elokuvan ytimen. Kosketuksissa on mestariteos ja pysyy todennäköisesti yhtenä parhaista, ellei parhaana, näkemistäni elokuvista vielä pitkän aikaa.

Tässä vielä elokuvan tunnuskappale What He Wrote (laulaja Laura Marling), joka on loistavaa kuunneltavaa - parasta rakkausmusiikkia ikinä, kuten levykaupan myyjä elokuvassa sanoi.



Yllättäen myös Juice Leskisen Viidestoista yö sopisi elokuvaan, ainakin kertosäe:

Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään
Sun kainaloosi käperryn ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Kirjavuosi 2017

Vuonna 2017 luin 77 kirjaa (ja 24 347 sivua), mikä on vähemmän kuin koskaan ehkä sitten varhaislapsuuteni. Perustelen tätä hirmuisen kiireisellä ja raskaalla vuodella, joita toivottavasti ei ole paljoa edessäpäin.

Luin todella paljon vanhoja suosikkejani uusiksi, mikä näin jälkikäteen katsottuna on pedannut uutta aluevaltaustani: klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta. Minun on sanottava hyvästi - tai paremminkin näkemiin - lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoille, ja valmistauduttava kokonaiseen uuteen kirjallisuuden lajiin, jonka kokeminen tulee olemaan jännittävää, mutta todennäköisesti myös vaikeaa, pitkästyttävää ja ärsyttävää. Vuoden 2018 tavoitteeni on siis lukea enemmän klassikoita. Olkoon se mahdollisimman tuskatonta ja älyllisesti tyydyttävää.

Erinomaisia kirjoja luin kuitenkin viime vuonnakin, jopa niin paljon, että teen kymmenen kohdan listan (mikä tarkoittaa 13% kaikista viime vuoden kirjoista). Jos olen kirjoittanut kirjasta, sen nimi on linkki postaukseen.




10. Patrick Rothfuss: The Rest of Us Just Live Here

Päähenkilöt elävät taviksina dystooppisessa maailmassa eivätkä pelasta ketään, mikä tekee Rothfussin teoksesta loistavan YA-dystopian.


Ehkä koko Flavia de Luce -sarjan paras osa. Flavia kasvaa hahmona valtavasti, ja tunteet kuohuvat sekä sivuilla että lukijan mielessä.

8. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Kiehtova fantasiaromaani, joka tempaisi minut toiseen maailmaan. Myös jatko-osa Seleesian näkijä on hyvä.

7. Dubravka Ugresic: Kiputilahallitus

Lakoninen romaani siitä, millaista on elää juurettomana sotaa paossa, ikuiseen välitilaan juuttuneena.

6. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Muistista, unohtamisesta ja totuudesta kertova teos kuljettaa lukijan läpi karnevaalikaupungin suoraan vinksahtaneeseen alitajuntaan.

5. Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Toisaalta raastava, toisaalta hupaisa lapsuuskuvaus, jonka ei toivoisi olevan totta, mutta jollaisesta kuitenkin lapsena itse haaveili.

4. André Brink: Tuokio tuulessa

Tumma mies + valkoinen nainen oli joskus todella skandaalinkäryinen yhdistelmä, mutta Brinkin herkkä kerronta vie huomion kielletystä rakkaudesta ehdottomaan, anteeksiantavaan ja rajoja uhmaavaan rakkauteen.

3. Han Kang: Vegetaristi

Nainen haluaa syödä kasveja ja lopulta muuttua sellaiseksi. Han Kang on runollinen prosaisti, ja Vegetaristi puolestaan loistava kurkistus toisenlaiseen kulttuuriin ja ihmismieleen, joka on kaikkien pakkokeinojen tavoittamattomissa.

2. Beth Lewis: Suden tie

Pitkästä aikaa kirja sai minut haukkomaan henkeä jännityksestä. Loistavaa: kaikki. Kieli, henkilöt, juonesta puhumattakaan.

1. Miki Liukkonen: O

Ei ehkä vuoden merkityksellisin kirja, mutta tämän kaltaisia kirjoja tulee vastaan vain kerran vuosikymmenessä. Noin sata neuroottista henkilöhahmoa, juoni, joka ei noudata mitään runousoppia ja paljon humaania huumoria.

***

Kaikkiaan luin viime vuonna aika laadukkaita teoksia. Ehkä olen siirtymässä siihen lukuvaiheeseen, jossa laatu korvaa määrän - ihanteellisintahan olisi tietysti lukea paljon hyviä kirjoja.

En kirjoittanut yhdestäkään elokuvasta tänä vuonna (asiaan on tuleva muutos), mutta Anna, A lopussa -sarjasta päätin kirjoittaa. Se pohjautuu L. M. Montgomeryn klassikkokirjoihin ja halusin ehkä saada kyseisestä kirjailijasta hullaantuneet, nimeltämainitsemattomat henkilöt katsomaan sarjan. :)

Toivottavasti teillä oli hyvä kirjavuosi - tulevasta ainakin toivotan sellaista!

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Margit Sandemo - Silmiesi valo

Varoitus: Tämä postaus sisältää hieman spoilereita liittyen Morin ja Tirilin väliseen suhteeseen.

Noitamestari-Morin ja Tirilin seikkailut jatkuvat Margit Sandemon Silmiesi valo -kirjassa, joka on suoraa jatkoa Taikuudelle. Kuten sanoin, sarja paranee ensimmäisestä osasta huomattavasti - nimittäin pääsemme siihen asiaan, joka minua kiinnostaa, eli Tirilin ja Morin välille rakentuva suhde, joka saavuttaa täyttymyksensä verrattain hitaasti. Sandemo osaa totisesti vetää oikeista naruista, jotta saa lukijan koukkuun.



Hömpälle epätyypillistä hahmokehitystäkin nähdään, tavallaan: laivanryöstäjänaisen saarelle ajautunut Tiril saa osoittaa hyvyytensä lukijalle kerta toisensa jälkeen sietämällä vaikka rikollista, jos tämä on ollut hänelle itselleen ystävällinen. Ehkä voisi ajatella, että Tiril on täysi tossu, mutta äärimmäinen hyvyys saa lukijan oikeastaan kyseenalaistamaan päähenkilön moraalikäsityksen. Voiko henkilö, joka ei ymmärrä eroa oikean ja väärän välillä olla oikeasti pohjimmiltaan hyvä? Toisaalta Tiril on nuori ja tynnyrissä kasvanut, joten hänen ei voi varsinaisesti odottaa säkenöivän terävällä ajattelullaan.

Morin kehitys taas noudattelee tyypillistä hieman vastahakoisen ja erittäin pidättyväisen ensirakastajan kaavaa. Hän ei ole liian himokas - tai on, mutta ei näytä sitä, koska Tiril parka (joka on, myönnettäköön, 16-vuotias ja siten ehkä hieman liian nuori noin kolmekymppiselle Morille) on niin hauras ja haavoittuvainen. Tavallaan ymmärrän, että tällainen dynamiikan rakentaminen on välttämätöntä, jos on niin huono kirjoittaja kuin Sandemo. Muuten hahmojen välille olisi aika vaikeata rakentaa minkäänlaista jännitettä, sillä Tiril on hyvin passiivinen ja Mori taas niin syvälle taikajuttuihinsa uponnut, että ainoa häntä kuolevaisten joukossa pidättelevä asia on hänen maallinen rakkautensa. Siispä on välttämätöntä, että kumpikin hahmo tavallaan vastahakoisesti ajautuu tilanteeseen, joka lähes purkaa jännitteen - mutta ei ihan, koska Mori on jalo eikä halua tahrata Tirilin kunniaa. (Niinpä, tervetuloa 1700-luvulle...) Grande finalea saanemme odottaa seuraavassa kirjassa.

Kuten jo sanoin, Sandemo on kirjallisesti hyvin taitamaton, mutta hänen hieman erikoiseen tyyliinsä tottuu. Jos harjoitusta kaipaa, 47-osainen Jääkansan tarina marinoi aivot aika hyvin hänen erittäin persoonalliseen tarinankerrontaansa. Tai sitten voi hypätä suoraan laatutavaraan ja aloittaa Noitamestari-sarjan lukeminen.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Maggie Stiefvater - Väristys

Luin Väristyksen kolme-neljä vuotta sitten. Muistan pitäneeni siitä aivan hirveästi, ja olen sen jälkeenkin lukenut kirjan kerran. Pelkäsin, että kolmas lukukerta saisi minut inhoamaan teosta. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä huolimatta joistain todella heikoista teoksistaan Stiefvater onnistui Väristyksessä todella hyvin.



Young Adult -kliseitä kaihtamatta tarina alkaa pikkukaupunki Mercy Fallsista, jossa tavallinen, jopa tylsä päähenkilö Grace elää elämäänsä välinpitämättömien vanhempiensa ja kahden bestiksensä kanssa. Kaverit kaipaavat tuppukylästä pois, mutta Gracen olisi mahdotonta luopua susista, jotka kiertelevät pihapiirissä ja lähimetsässä. Erityisesti yksi susi on ylitse muiden; se on kaunis, keltasilmäinen eikä vaikuta pelkäävän tyttöä ollenkaan - aivan kuin se olisi ihminen.

Sudet saavat olla yllättävän rauhassa, mutta kun Gracen koulun pahin öykkäri joutuu verenhimoisten petojen uhriksi, alkaa susijahti. Pitkän tapahtumaketjun Grace huomaa lopulta rakastuneensa poikaan, joka on vuosi vuodelta vähemmän ihminen ja entistä enemmän susi.

Väristyksen romanssia on kuvailtu hauraaksi ja kauniiksi. Toki sitäkin se on, mutta ennen kaikkea hyvin tavallinen. Grace ja hänen rakastettunsa Sam ovat kaksi hyvin tavallista teiniä, joilla ei ole supervoimia tai kykyä valtavaan kekseliäisyyteen, toisin kuin yleensä YA:n sankareilla. He ovat hämmennyksissä ja eksyksissä, ja vaikka olosuhteet ovat kammottavat, he onnistuvat sulkemaan maailman ulkopuolelle ja koettavat nauttia ajasta, joka heillä on jäljellä.

Lykantropia on kirjassa tavallaan sairaus: se tarttuu ja lopulta tappaa, ainakin ihmissielun. Sen ja ehkä myös realistisuutensa tähden kirja tuo mieleeni John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen. Grace muistuttaa aika paljon Hazelia, ja kitaraa näppäilevä, Rilken runoja tankkaava Sam on hyvin samanlainen kuin monet Greenin miespäähenkilöt: herkkä, vähän eksynyt, itsetietoinen mutta silti epävarma.

Stiefvaterilla on omanlaisensa, hyvin lyyrinen tapa kirjoittaa. Välillä hän sortuu melodramaattisuuden puolelle, mutta tunteikas, ilmava kerronta on paras, jonka tämä tarina voisi saada.

Talvi- tai joululomalukemiseksi tämä kirja on täydellinen. Väristys on erinomaista luettavaa varsinkin nuorelle lukijalle, joka on kuolemaisillaan tylsyyteen mökillä tai isovanhempien luona.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Anna, A lopussa

Netflixin ihmeelliseen maailmaan tutustuttuani en voi muuta kuin hämmästellä, kuinka laadukasta sisältöä tuosta niin kovin surkeana pitämästäni suoratoistopalvelusta löytyy. Stranger Things on loistava, ja samoin on sarja, jonka katsoin heti sen perään: Anne with an E, kotoisammin Anna, A lopussa. Se on seitsemän jakson pituinen filmatisointi Annan nuoruusvuosista, ja vaikka moni on moittinut uutta filmatisointia synkäksi, se on minusta kaukana siitä. Harva sarja onnistuu näin hyvin sekä kunnioittamaan alkuperäisteosta että tekemään siitä uuden version.



Tarina on sama vanha tuttu: Orpotyttö Anna Shirley päätyy kahden naimattomana elävän sisaruksen, Marillan ja Matthew'n, taloon, jossa odotetaan poikaa saapuvaksi - aurinkoisen luonteensa ansiosta tyttö saa kuitenkin jäädä ja voittaa vähä kerrallaan ihmisten sydämet puolelleen. Netflix-versio on välillä jopa uskottavampi kuin alkuteos. Sosiaaliset ongelmat, yhteiskuntaluokat, naisen asema ja yleinen kurjuus 1900-luvun alussa tulevat käsitellyksi paljon paremmin kuin Montgomeryn alkuperäisteoksessa. Sarjan tekijät ovat lisänneet joukkoon paljon omaa, mutta se ei haittaa; minusta he vain sanovat sen, mitä Montgomery itse ei jostain syystä tohtinut lausua ääneen Anna-kirjoja kirjoittaessaan.



Annan näyttelijä, Amybeth McNulty, on roolissaan loistava ja aito, ja Annan sisäinen herkkyys tuntuu kumpuavan hänestä kuin itsestään. Myös Diana Barrya näyttelevä Dalila Bela on todella sopiva rooliinsa. Annan ja Dianan ystävyyssuhde on äärimmäisen realistinen, ja vaikka Diana onkin ystävällinen ja suurisydäminen, on hänelläkin paineensa sopeutua joukkoon ja koettaa suitsia Annaa samaan muottiin, jossa kyläkoulun tytöt elävät.



Kameratyöskentely ja valaistus luovat todella hyperrealistisen kuvan yli sadan vuoden takaisesta maailmasta: värit muuttuvat vuodenaikojen mukana, ja kauniit lähikuvat tuovat tarinaan intiimiyttä, jonka yleensä voi saavuttaa parhaimmillaan vain kirjoissa. Näyttelijät ovat äärimmäisen herkkiä, ja ehkäpä käsikirjoittaja ja ohjaajakin ovat käsitelleet tarinaa yhtä varovasti kuin Marilla ametistikoruaan - niin alkuperäistekstiä kunnioittava, koskettava ja mukaansatempaava sarja Anna, A lopussa on.

torstai 7. joulukuuta 2017

Margit Sandemo - Taikuus

Margit Sandemo on yksi fantasiakirjallisuuden legendoista. Olen lukenut aiemmin hänen 47-osaisen (oi kyllä vain!) sarjansa Jääkansan tarina, ja nyt joulukuussa aloitin uusintakierroksen Noitamestari-sarjasta, jonka luin viimeksi vuoden 2015 alkupuolella - siis noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Aika on kullannut muistot, mutta toisaalta Sandemo ei ole lainkaan niin onneton kirjailja kuin muistelin.



Noitamestari-sarjan ensismmäisen osa, Taikuus, esittelee meille päähenkilöt. Toinen heistä on Tiril, onneton ja nöyrä pieni porvaristyttö, joka on aivan liian hyvä itsekkäälle, kylmälle ja kieroutuneelle perheelleen. Toinen taas on Móri, mahtinoita Islannista. Heidän kohtaamisensa saa lukijan ajattelemaan kohtaloa ja sitä, onko joihinkin ihmisiin törmääminen elämän aikana jollain tapaa väistämätöntä.

Sandemon kirjoitustahtia on luonnehdittu nopeaksi - kuulopuheiden mukaan hän saattaa kirjoittaa kirjan jopa parissa viikossa. Tämän huomaa, valitettavasti. Rakenne on epätasainen järkyttävän pitkine selostusosioineen, joissa kerrataan koko Islannin noituuden historia. Valitan, ei kiinnosta. Lukijana hyppäisin mieluusti nämä kohdat yli, mutta jotenkin velvollisuudentunnosta tulen aina lukeneeksi ne puuduttavimmat ja turhimmatkin kuvaukset.

Juoni on myös erittäin hidas ja pitkäpiimäinen. Annan kuitenkin anteeksi aivan valtavan paljon, koska Sandemo nyt on Sandemo, ja kakkososassa päästään jonkinlaiseen vauhtiin tapahtumien suhteen. Ensimmäiseksi osaksi - siis juuri siksi kirjaksi, jonka pitäisi kiinnittää lukijan huomio - Taikuus on aivan mahdottoman huono. Siispä: älä lannistu. Tämä on tervanjuontia, Silmiesi valo on puolestaan jo huomattavasti vauhdikkaampi.

Teksti on mitä on, eli kovin kökköä. En usko, että suomentajalla on osaa tai arpaa siinä, kuinka onnistunut (tai epäonnistunut) itse teksti on, mutta pienellä kustannustoimittamisella Taikuudesta olisi saanut loistokirjan.

Mikäli haluat tutustua roskaromaaneiden ihmeelliseen maailmaan, Sandemosta ja Noitamestarista on hyvä aloittaa.