perjantai 6. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 parhaat kirjat & tilastollinen katsaus edellisvuoden lukemistoon

Jo perinteeksi muodostunut vanhojenmuistelupostaus, jossa kokoan mahdollisimman tiukkaa tilastollista faktaa lukemistani kirjoista. Vuoden 2016 parhaat kirjat ovat sinä vuonna lukemiani (julkaistu ehkä jo aiemmin) ja ne on lajiteltu genreittäin. Täältä pääset edellisen vuoden tekstiin.



Luin 231 kirjaa, eli 19 vähemmän kuin 2015, ja 53 470 sivua, mikä on huomattavasti vähemmän kuin toissavuonna, mutta ainakaan en lukenut niin paljon Sandemoja! Sain Jääkansan tarinan loppuun. Ehkä tänä vuonna olisi paikallaan lukea esimerkiksi Noitamestari uudelleen - tai Sandemo-sarja.

Pidin lupaukseni lukea enemmän kotimaista kaunoa. Tämän genren edustajia luettuihin kertyi 112, mikä on 49% kaikista luetuista. Rehellisesti sanottuna, varmaan enemmän kuin koskaan ennen. Paras kirja: Seksistä ja matematiikasta, joka lähentelee nerokkuutta kerronnassaan ja päihittää kevyesti kansainväliset kilpailijansa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta (pääosin jälkimmäistä) oli kaikista luetuista 13% eli 30 kappaletta. Oho, jostakusta on tulossa aikuinen! Näistä kotimaisia oli 8 eli 27%, käännöksiä 16 eli 53% ja englannin kielellä luettuja 6 eli 20%. Luen selvästi käännöksiä nuortenkirjallisuudessa eniten, kuten varmasti moni muukin. Suomeksi tarjontaa on oikeastaan aika vähän. Kaikki englanniksi lukemani kirjat taisivat olla nuortenkirjoja. Paras kirja: En osaa päättää. Ainakin Eleanor & Park, Fangirl ja Et kävele yksin ansaitsisivat ykkössijan!

Runokirjoja luin myös yhteensä 30. Niistä 2 oli ulkomaisia (Whitman ja Thomas) ja 28 kotimaisia. Hyvä minä! Paras kirja: post-alfa eli Paperi T:n ensimmäinen runokokoelma.

Sarjakuvia luin melko paljon erityisesti kesällä. Niitä kertyi peräti 48, mikä kattaa 21% luetuista. Näistä tosin vain 6% oli kotimaisia sarjakuvia, mutta ne painuivat mieleeni erinomaisesti. Kyse on siis Kati Närhestä ja hänen Agnes-sarjakuvaromaaneistaan. Paras kirja: Habibi, jossa paitsi tarina, myös piirrosjälki on päätähuimaavan kaunista. Ihana kirja.

Tietokirjallisuuttakin ehdin lukea. Aihepiirit vaihtelivat suomalaisesta okkultismista kuningatar Viktoriaan saakka, mikä on mielestäni vain positiivista. En ole ainakaan vielä jämähtänyt pelkästään yhteen aihealueeseen. Luin 12 tietokirjaa (hui, luulin oikeasti lukeneeni enemmän...). 4 ulkomaista ja 8 kotimaista, eli kuitenkin vedin kiitettävästi kotiinpäin. Paras kirja: Valonkantajat tai Sota ja seksi (kotimaisia molemmat, jee!)

Jäljelle jää oikeastaan vain käännöskauno, ja toisin kuin ehkä koskaa aiemmin, olen lukenut sitä erittäin vähän. Tänä vuonna mieleeni painuivat Joël Dickerin toinen teos, Baltimoren sukuhaaran tragedia, sekä tietysti ensi kertaa lukemani, äärimmäisen kauniit Taru Sormusten herrasta -kirjat, joista viimeinen on tosin vielä lukematta.

Kirjavuodesta 2017 tulee varmaankin melko tietokirjapainotteinen (toiveajattelua parhaimmillaan). Olen myös ajatellut lukea uusiksi vanhoja lempikirjojani ja viritellä lukuharrastusta uudestaan käyntiin. Loppuvuonna luin häpeällisen vähän, mistä voi syyttää sosiaalista mediaa ja Youtuben koalavideoita.

Hyvää tulevaa vuotta, lukijani!

torstai 5. tammikuuta 2017

TV-sarja: SKAM

Skam on norjalainen ilmiö, joka on noussut pinnalle valtavalla vauhdilla aivan vasta. Se on onnistunut käytännössä mahdottomassa, eli norjalaisnuorten lisäksi sitä katsovat niin nuoret kuin aikuisetkin joka puolella maailmaa.

Ilman sarjaan hullaantuneen tuttavan suositusta en olisi koskaan edes aloittanut sarjan katsomista - onhan se pohjoismainen ja pienelle yleisölle suunnattu ja siten kannattamaton projekti, mikä varmasti näkyisi budjetissakin. Tai no, niin luulin.



Skam on äärimmäisen hyvin käsikirjoitettu. Yllättävää kyllä, se ei lietso moraalipaniikkia lukiolaisten juomisesta tai huumeidenkäytöstä vaan tarkastelee niitä niin neutraalisti kuin taide tai viihde ylipäänsä pystyvät. Hahmot ovat realistisia ja samaistuttavia. Noora lipsahtaa välillä Mary Sue -kategoriaan, mutta onnistuu kyllä kömpimään sieltä kokonaisena, aitona hahmona.

Erikoista on mielestäni seurustelevien hahmojen suuri määrä. Ainoastaan viisihenkisen tyttöporukan muslimi, Sana, on täysin vailla rakkauselämää. Nämä asiat vaihtelevat yllättävän paljon ystäväpiireittäin, mutta esimerkiksi omista läheisistä ystävistäni seurusteli lukion ensimmäisellä luokalla (jolle 1. ja 2. tuotantokausi sijoittuvat) noin kolmannes. (Sivuhuomautus: En kuulunut tuohon kolmannekseen, joten siksi minun on ehkä vaikea käsittää Skamin hahmojen ihmissuhteita.)

Kuitenkin pienestä vieraudesta huolimatta Skam on tarjonnut minulle sen sukupolvikokemuksen, jonka puuttumista olen surrut ja hämmästellyt jo muutaman vuoden. Ja vaikka sarja sijoittuukin Osloon, se onnistuu tavoittamaan katsojansa. Tapahtumat ja tunteet ovat yleismaailmallisia ja sarja koukutti minut ihan täysin.

Haluan vain sanoa, että katsokaa tämä. Aikanne ei mene hukkaan. Lisäksi 1. ja 2. tuotantokaudet ovat Areenassa suomeksi ja ruotsiksi teksitettynä! Siitä vain tutustumaan. Jaksot ovat lyhyitä, joten kärsimättömämpikin jaksaa niitä varmasti katsoa.

Itselläni on tällä hetkellä 3. kausi kesken, ja täytyy sanoa, että sarja vain paranee edetessään. Kiitos Kirjis ja kiitos YLE - ja tietysti tuhannet kiitokset, sarjan tekijät! Vuosi 2017 ei olisi voinut alkaa paremmin. (Toki sarja on tehty aiemmin, mutta itse näen sen "vasta" nyt.)

P. S. Sana on ehdoton lempparihahmoni. Te, jotka olette katsoneet sarjaa, kenestä pidätte eniten?


perjantai 16. joulukuuta 2016

Sanna Vaara - Maa kutsuu!

Tapasin Sanna Vaaran sattumalta Helsingin kirjamessujen bloggaajasohvalla. Hän antoi minulle kirjansa, ja luonnehtii minua omistuksessa ihanaksi. (Kiitos, samoin.) Kuitenkin vasta nyt sain aikaiseksi lukea tämän kirjan - ja täytyy sanoa, että se tuli tarpeeseen erittäin stressaavan kauden jälkeen!

Vaara kuvaa omaa matkaansa, cityrotan vetäytymistä retriittiin. Sen aikana hän kohtaa itsensä niin hyvässä kuin pahassa. Ongelmia ei tuota pelkästään henkisyys, jonka saavuttaminen tuntuu takkuilevan, vaan myös esimerkiksi käymälän huolto. Henkisen ja maallisen yhteys korostuu varsinkin sellaisissa kohdissa, joissa kirjoittaja oivaltaa itsessään jotain uutta.



Upeinta kirjassa on kuitenkin pyhyyden kokemuksen kuvaus ja tunne siitä, kun sulautuu osaksi maailmaa. Ymmärrän Vaaran tuntemuksia täysin, sillä olen itse kokenut saman. Ollessani Prometheus-leirillä 14-vuotiaana koin tunteita, joita en ollut kokenut ennen - enkä ehkä koe enää koskaan tuon yhden, upean viikon jälkeen. Kyseessä ei edes ollut retriitinomainen tapahtuma, päinvastoin.

Vaaran tapa kuvata nimenomaan itseään kaunistelematta ja rehellisesti teki minuun vaikutuksen. Vaatii rohkeutta nähdä itsensä juuri sellaisena kuin on - ja antaa muidenkin nähdä ne "virheet", joita jokaisesta löytyy.

Kirja on lukemisen arvoinen erityisesti jokaiselle henkisyyteen hurahtaneelle. Itse olen paatunut ateisti, mutta luontokuvaukset kyllä saivat jonkinlaisen pyhyyden värähdyksen aikaan sisälläni.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Herakleitoksen ja Walt Whitmanin filosofioiden yhtäläisyyksiä

Sekä antiikin Kreikan suuri filosofi Herakleitos että "beat-sukupolven isä" Walt Whitman ovat tuotannossaan käsitelleet elämää tietynlaisen kiertokulun kautta. Herakleitos jopa määritteli totuuden tunnusmerkiksi jatkuvan muutoksen. Whitmanin säkeet puolestaan ovat rehellistä ylistystä elämälle ja lohdutusta kuolemaa pelkääville. Kuitenkin myös hänen ajattelussaan on nähtävissä Herakleitoksen "Kaikki virtaa" -teesi.



Siinä missä Herakleitos tarkastelee maailmaa universaalina organismina, Whitman pitää itseään kaiken keskuksena: "Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun." Toki ero on vain muotoilussa - Whitman ilmaisee egoistisesti asian, joka loppujen lopuksi koskettaa kaikkia. Kaikkien teot palaavat toisiin ja lopulta myös itseen. Virtaus on yhtä jatkuvaa kuin atomien liike, yhtä pysähtymätöntä. Mukaillen Herakleitoksen sanoja: "Viisasta on myöntää kaiken olevan yksi." Ei siis kyse ole hitaista virroista, vaan liikkeestä, joka tapahtuu kaikkialla ja koko ajan, heijastuen ja palaten lopulta jonkinlaiseen universaaliin ykseyteen. ”Ympäri ja ympäri kuljemme kaikki, palaamme aina samaan”, kirjoittaa Whitman.

On ilmeistä, että sekä Whitman että Herakleitos tulevat puhuneeksi kuolemasta, mutta eivät tavanomaisesti loppuna tai alkuna. Herakleitos kirjoittaa: ”Alku ja loppu ovat yksi ja sama ympyrän kehällä.” Hän ilmaisee asian melko kryptisesti. Elämä siis ei ole jana tai edes suora vaan ympyrä, kuvio jossa jokainen piste on keskustasta yhtä kaukana – eikä etene, vaan piste (x,y) voi olla pisteistä mikä tahansa ja silti sama. ”Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu, ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja onnellisempaa”, kirjoittaa Whitman. Samat asiat ovat kaikkialla yhtä aikaa, ja pinnan alta pyrkii esiin vain väistämätön: kuolema, joka on lopusta kaukana.


Kuoleman olemuksesta molemmilla on materialisteiksi yllättävän idealistista sanottavaa. ”Kuoltua kohtaa ihmistä sellaista mitä eivät odota eivätkä oleta”, kirjoittaa Herakleitos. Kuoleman mysteeriluonnetta pohtii myös Whitman jo edellämainitussa sitaatissa. Molemmat ovat vakaasti sen kannalla, ettei kukaan tiedä, mitä tuleman pitää, ja arvailukin taitaa olla melko turhaa. Heidän ajatuksensa kuoleman suhteen ovat hätkähdyttävän samanlaisia, tai kuten Whitman sanoisi, ”kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina”.

Herakleitos uskoo jopa universumin toteuttavan jatkuvuuden ideaa käytännössä: ”Tätä maailmanjärjestystä, kaikille samaa, ei tehnyt kukaan jumalista eikä kukaan ihmisistä, vaan se on aina ollut ja on ja tulee olemaan ikuisesti elävä tuli joka mittansa mukaisesti syttyy ja mittansa mukaisesti sammuu.” Tuli oli Herakleitokselle tärkeä elementti, kenties siksi, että se näyttää virtauksen kaikista selvimmin. Se roihuaa ja sitten sammuu, kuitenkin aina valmiina syttymään uudelleen. Se ei lopu eikä sitä oikeastaan edes ole, mutta kuitenkin se on nähtävissä aivan selvästi. Elämää on usein myös verrattu tulenliekkiin: se syttyy ja sammuu, muttei katoa. Toisaalta Herakleitoksen käyttämään kielikuvaan virtaamisesta voidaan yhdistää myös vesi, sillä se virtaa konkreettisesti. Puron pyörre on sama, vaikka vesi vaihtuukin jatkuvasti.

Whitman kuitenkin vetää kaikki langanpäät itseensä päin. Laulu itsestäni -runossa hän luettelee aivan tavallisia, yhtäaikaisia arkisia tapahtumia ja toteaa lopuksi: ”Kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden, ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän, ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.” Maailma siis heijastelee häntä – ja hän maailmaa. Jatkuva interaktio yhteisön ja yksilön, individualistisen sielun ja universumin välillä saa aikaan virran, joka on pysäyttämätön. ”Liitoksessa kokonainen ja ei-kokonainen, yhdistetty ja erotettu, sopusointu riitasointu, ja kaikista yksi ja yhdestä kaikki”, Herakleitos muotoilee. Yksittäisestä ihmisestä kulkee virta koko maailmankaikkeuteen. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Tämä toisaalta korostaa yksilön ylevyyttä, toisaalta häivyttää hänet osaksi suurta kaikkeutta.

Molemmat ajattelijat tuovat teksteissään ilmi maailman yhtenäisyyden. Se on suuri mutta lohdullinen ajatus: Jokainen on osa maailmaa, mutta toisaalta maailma on myös osa heitä. Herakleitoksen kuolemattomaan aforismiin on hyvä lopettaa. ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, emmekä me.” Ristiriitaisuudestaan tunnettu filosofi onnistuu yhdessä lauseessa sekä myöntämään yksilön olemassaolon että kiistämään sen. Ympyrän kehälle mahtuu monta totuutta.


Kirjoituksessa on siteerattu seuraavia teoksia:

Herakleitos: Yksi ja sama. Suom. Pentti Saarikoski, Otava 1971.
Whitman, Walt: Valitut runot. Suom. Markus Jääskeläinen, Sammakko 2007.

torstai 1. joulukuuta 2016

Kirjoita tai kuole #11 - Tervetuloa suomalaiseen kustantamoon!

Haluatko kirjailijaksi? Ei riitä, että tunnet itsesi ja kaikki sielusi sopukat. Sinun täytyy tuntea myös ne kustantamot, joihin rohkenet tekstisi lähettää. Tämä koonti toivottavasti auttaa Sinua valitsemaan juuri oikean tallin, johon asettua! (Ja tämä intro vetämään henkeä ennen lukemista, jos epäilet loukkaantuvasi.)



WSOY

Julkaisemme mitä vain laidasta laitaan. Liian rohkeat kirjat jätämme Johnny Knigalle, kustantamoperheemme mustalle lampaalle. Voisi sanoa, että pitäydymme perinteikkäässä linjassa - siinä missä Otava on kustannusmaailman Pohjois-Korea, me olemme Kiina. Myös floppeja ja/eli runokirjoja julkaisemme, koska, no, meillähän on rahaa. Paljon. Kustannustoimittajamme tietävät myös parhaat baarit, joissa kirjailija marinoituu dekadentiksi taiteilijaksi.

Gummerus

Julkaisemme viihdekirjallisuutta, joka myy. Nuortenkirjojen käsikirjoituksia emme ota vastaan, koska ne eivät myy. Liikevoittomme on suurin kaikista Suomen kustantamoista. Jatkamme sivistyksen puolesta puhuneen lehtori Jaakko Gummeruksen kunniakasta perintöä julkaisemalla vain sellaisia tietokirjoja, jotka myyvät.

Tammi

Meillä on Keltainen kirjasto - tarvitseeko muuta edes sanoa? Nobel-voittajien rinnalle päädyt tiukan seulan läpi, mutta jos päädyt, kirjasi myynti on taattu. Emme julkaise mitään rajatapauksia; riskeeraamatta paras. Hollywood-formulan tunteminen suositeltavaa, ei pakollista.

Otava

Kunnioitamme perinteitä ja ylväitä arvoja. Korkeatasoinen kirjallisuuslehti Parnasso julkaisee säännöllisesti ylistäviä kritiikkejä teoksistamme. Nuortenkirjallisuudessa suosimme hillittyä tyyliä. Nuoret ostavatkin kirjojamme melko paljon: oppikirjamyyntimme kasvaa vuosi vuodelta. Voimme siis sanoa, että saamme lukiolaiset lukemaan - eikö sitä voisikin sanoa jo kulttuuriteoksi?

Like

Anarkisteille, jotka osaavat kirjoittaa.

Teos

Me julkaisemme vähän, mutta laadukasta. Jokavuotinen Finlandia-ehdokkuus on alkamassa jo muodostua perinteeksi. Parnasso suvaitsee myös kumartaa suuntaamme, vaikka emme edes kuulu rahoittajajoukkoon. Itse asiassa julkaisemme niin vähän, että nykyiseen joukkoomme ei tarvita yhtään kirjailijaa lisää. Ota yhteyttä paremmalla ajalla.

Myllylahti

Mitä tahansa lähetätkin, julkaisemme sen. Emme loukkaa taiteellista itsemääräämisoikeuttasi turhalla editoimisella, vaan julkaisemme tekstit sellaisenaan. Pian otamme käyttöön järjestelmän, joka mahdollistaa käsikirjoitusten lähettämisen suoraan painoon. WSOY:ltä ja muilta suurilta kustantamoilta tipahtaneet kirjailijat nappaamme myös verkkoomme.

Savukeidas

Mitä vaikeaselkoisempaa tekstiä, sitä varmemmin olet ensi vuoden syksyn katalogin kannessa. (Vitsi, vitsi, ei ole mitään katalogia. Markkinoi itse hengentuotettasi.)

ntamo

Kustantamomme nimen poispudotettu etuliite olisi ehkä sittenkin pitänyt säilyttää. Julkaisemme kaikkia lajeja, mutta marginaalia sen olla pitää.

Poesia

Olemme osuuskunta, emme omakustantamo. Missään nimessä. Julkaisemme laatukirjallisuutta heille, jotka sitä osaavat arvostaa, eli toisille osuuskunnan jäsenille.

Bazar

Haluatko olla seuraava Sofi Oksanen?

lauantai 12. marraskuuta 2016

Ja Finlandia-palkinnon saa...

Aiemmassa postauksessani arvailin ehdokkaita. Yksi meni oikein, ja se on Tommi Kinnusen Lopotti - kirjailija on ehdokkaana jo toista vuotta peräkkäin.

Ehdokkaina ovat Riku Korhonen (Emme enää usko pahaan), Tommi Kinnunen (Lopotti), Emma Puikkonen (Eurooppalaiset unet), Sirpa Kähkönen (Tankkien kesä), Peter Sandström (Laudatur) sekä Jukka Viikkilä (Akvarelleja Engelin kaupungista).



Tämän vuoden erikoisuutena on vahva turkulaisedustus. Kinnusen päätyminen listalle oli täysin ennalta-arvattavaa, mutta on listalla joitain yllätyksiä, esimerkiksi Emma Puikkonen. Suomenruotsalaiskiintiökin on täytetty perinteikkäästi kirjalla, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan eikä kuitenkaan voita itse palkintoa ehdollaolostaan huolimatta.

Riku Korhosen kirja on hieman liian kaupallinen kansikuvaansakin myöten palkinnon voittamista ajatellen. Sen todennäköisyys voittaa palkinto on jonkinlainen, mutta todennäköisimmin F-pommi tippuu jonnekin muualle.

Puikkonen on hieman outo lintu: hän on aiemmin kirjoittanut oopperalibrettoja (sivumennen sanon, että tuota tointa voisin itsekin mieluusti harjoittaa). Voittajaksi voisin jopa veikata, en toki henkeni kaupalla vannoisi.

Kähkönen ei voita. Hänen kirjansa ei edusta tarpeeksi tuoretta näkökulmaa, ja nyt kun diktaattori (Baba Lybeck) on alle 50-vuotias, ovat hänen intrenssinsä varmasti jossain toisaalla kuin Kuopion vuosikymmenien takaisessa historiassa.

Viikkilästä en menisi sanomaan mitään erityisen painokasta: voi hyvinkin olla, ettei Engelistä kertova kirja herätä päätuomarin mielenkiintoa. Voisin kuvitella Lybeckin tekevän melko sovinnaisen valinnan. Toimittajana hän on ajan hermolla ja varmasti vaatii sitä myös kirjoilta. Kyse ei tietenkään ole ajankohdasta vaan kerrontatavasta.

Voittaja on Tommi Kinnunen. Aivan yksiselitteisen varmasti.

Tässä on lista omista veikkauksistani (todennäköisyysjärjestyksessä):

1. Lopotti
2. Eurooppalaiset unet
3.Akvarelleja Engelin kaupungista
4. Tankkien kesä
5. Emme enää usko pahaan
6. Laudatur

Kenen uskot voittavan?

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kuka voittaa Finlandian 2016?



Kun on kerran aloittanut spekuloinnin, sitä ei voi lopettaa. Siksipä nyt koetan arvata, mitkä kirjat ovat ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Nämä kirjat voisivat mielestäni olla mahdollisia ehdokkaita (perusteluineen). Tämä on toisaalta oma mielipiteeni, toisaalta analyyttista pohdintaa. Esimerkiksi Statovcia en voinut olla ehdottamatta, koska hänen kirjoistaan niin paljon. Toisaalta listalla voi olla vaikka mitä: viime vuonnakin Markku Pääskysen Sielut, joka on järkyttävän huono kirja, oli päässyt ehdolle.

Ja Finlandian voittaa...

Tommi Kinnunen. Lopotti-kirja on teemoiltaan juuri sitä, mitä Suomi ja raati haluavat nyt arvokkaana ajankohtana lukea ja tuoda esille. Toisaalta herää epäilys, voiko sama kirjailija olla ehdokkaana kahtena perättäisenä vuotena.



Rosa Meriläinen. Osteri vaikuttaa kirjalta, joka tulee saamaan ansaitsemansa arvostuksen ennemmin tai myöhemmin. 



Pajtim Statovci. Kissani Jugoslavia -kirjallaan HS:n esikoispalkinnon voittanut kirjailija voisi hyvinkin päästä tänä vuonna isommille areenoille Tiranan sydän -teoksellaan. Kirjan teemat ovat ajankohtaisia maahanmuuttokysymysten ja maailman kurjan tilan vuoksi.


Hanna Weselius. Alma! on kirja, jota ei voi olla noteeraamatta. Tarina itsessään vaikuttaa Finlandia-materiaalilta historiallisuuden ja suurien teemojensa takia.


Otto Lehtinen. Wurlitzer-romaani vaikuttaa juuri siltä, että se voisi olla ehdokkaana - ei ehkä voittajana kuitenkaan. Lisäksi kustantamoista kannattaa valita suhteellisen tasapuolisesti, niin todennäköisyydet hyvään veikkaukseen ehdokkaista kasvaa.


Terhi Rannela. Frau on villi kortti siinä mielessä, että se tulee pieneltä kustantamolta, on aiemmin aika vähän arvostusta Parnasso-piireissä keränneen kirjailijan teos ja aika kulunutta aihetta käsittelevä - toki omintakeisesta näkökulmasta.



Nyt kysynkin sinulta, hyvä lukija: Kuka voittaa Finlandian? Ja kenen pitäisi voittaa tai edes päästä ehdolle?