lauantai 9. kesäkuuta 2018

Philip Pullman - Vedenpaisumus

Kultaisen kompassin kirjoittanut Philip Pullman on vihdoinkin, parinkymmenen vuoden jälkeen, palannut luomaansa fantasiamaailmaan. Vedenpaisumus aloittaa Lyran kirjat -trilogian, jossa seikkailee jo Universumien tomusta tuttuja henkilöitä - kaikkein tärkeimpänä toki Lyra Coulter itse.



11-vuotias Malcom auttelee vanhempiensa majatalossa ja vierailee usein läheisessä luostarissa. Eräänä päivänä sinne tuodaan vauva, joka on (kukapa muukaan kuin) Lyra. Pienokaista tavoittelee yksi jos toinenkin taho, ja utelias poika kiinnostuu asiasta. Joen tulviessa vesi uhkaa kuitenkin upottaa kaupungin, ja Malcom lähtee 15-vuotiaan Alicen kanssa karkumatkalle Lyra-vauva mukanaan.

Huolimatta vauhdikkaasta ja seikkailuntäyteisestä pääjuonesta huomioni varasti kompleksinen aletiometrin tutkija, Hannah Relf. Hän ajaa samaan aikaan omaa etuaan ja oikeudenmukaisuutta, ja vaikka hän koettaakin onkia Malcomilta arkaluontoisia tietoja, hän myös auttaa tätä saamaan lisää tietoa Lyrasta.

Aletiometrista ylipäänsä on mielenkiintoista lukea, sillä se valottaa Pullmanin luoman rinnakkaismaailman asukkaiden tiedekäsitystä. He ovat löytäneet Tomua, mitä ikinä se sitten lieneekin, ja vahvassa asemassa oleva kirkko vastustaa sen tutkimista. Konsistorin kirkkokurioikeudeksi kutsuttu joukko salamurhaa harhaoppisia tutkijoita ja kasvattaa uutta sukupolvea uskontomyönteisemmäksi tunkeutumalla koulumaailmaan - aivan Hitler-Jugendin tyyliin.

Kirjailijaa moititaan usein kristinuskon esittämisestä huonossa valossa, ja hänen teoksiaan on laitettu useiden yhdysvaltalaiskoulujen mustille listoille samasta syystä. Itse näen kuitenkin suurimpana ongelmana sen, että Vedenpaisumuksen juoni on liian pitkä ja polveileva. Lukukokemus olisi ollut huomattavasti parempi, jos tarinasta olisi maltettu karsia enimmät rönsyilyt pois.

Yleensä ottaen Pullman on kuitenkin mainio kirjoittaja, ja hänen tekstiään on ilo lukea. Oli myös nostalgista päästä sukeltamaan uudelleen hänen luomaansa fantasiamaailmaan, joka on lähes samanlainen mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen omamme kanssa.

torstai 24. toukokuuta 2018

TV-sarja: London Spy

Ehdin jo hehkuttaa London Spytä Twitterissä, mutta nyt, kaikki viisi jaksoa katsottuani, tuntemukseni ovat todella ristiriitaiset. On vaikeaa pitää sarjasta, joka on todella hidastempoinen, osin epärealistinen ja epätoivon tunteita aiheuttava. Kuitenkin jokin sarjassa saa minut uppoutumaan jaksoihin uudestaan ja uudestaan, etsimään lisää johtolankoja, pohtimaan, oliko koko totuus sittenkään siinä, mitä sarjan yhden kerran katsova näkee.

Danny ja Alex. Kuva: BBC/WTTW Limited


Sarja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, mutta tämän voin paljastaa: varastotyöntekijä Danny kohtaa aamuöisellä lenkillä salaperäisen Alexin, he rakastuvat ja yhtäkkiä Alex onkin kadonnut. Danny löytää rakastettunsa ullakolta ruumiin, mutta sitten kaikki alkaakin hajota: kukaan ei usko, kun hän koettaa selittää, mitä on tapahtunut ja kaikki tuntuvat kääntäneen selkänsä hänelle. Ainoastaan hänen vanha ystävänsä Scottie tulee apuun, mutta kaksin on vaikeaa taistella koko maailmaa vastaan.

Alex ja Danny. GIF: Sadly, No -blogi.

Ehkä London Spyn viehätys on siinä, ettei se ole mikään sankaritarina. Danny on järkyttävän peloissaan, mutta päättää olla luovuttamatta. On virkistävää nähdä sarja, jossa sisukkuutta ei palkita muulla kuin jatkuvilla vaikeuksilla. Sarjassa on joitain todella pahoja ylilyöntejä juurikin vastoinkäymisten suhteen, eikä niitä voi perustella oikein millään muulla kuin shokkiarvolla.

Dannyn näyttelijä Ben Whishaw tekee työnsä loistavasti. Ensimmäisen jakson jälkeen hänen koiranpentukatseensa muuttuu päiväkausia itkeneen, rakkaansa menettäneen hurjaksi tuijotukseksi. Alexia näyttelevän  Edward Holcroftin taituruutta ei edes tajua ennen kuin katsoo kuvia näyttelijästä esimerkiksi punaisella matolla - on kuin niissä olisi täysin eri ihminen. Näyttelijä ei muistuta roolihahmoaan ollenkaan. Sitä paitsi jäyhät hahmot on helppo näytellä huonosti, mitä Holcroft ei missään nimessä tee.

Sarjan toteutus on visuaalisesti miellyttävä. Värimaailma on haalistunut, tilanteesta riippuen sinertävä tai seepian sävyihin taittuva. Sarja myös koettaa saada katsojan tuntemaan itsensä osaksi tarinan maailmaa: lähikuvat ovat tuskallisen tarkkoja ja niissä kuva on rajattu näkökenttämäisesti, ei välttämättä elokuvauksellisten sääntöjen mukaan. Myös äänimaailma on poikkeuksellinen: tavallisesti pois jätettävät pikkuäänet, kuten vaatteiden kahahdukset ja vastaavat, ovat epätavallisen voimakkaita - aivan kuin katsoja seisoisi hahmojen vierellä.

Musiikki ei ole London Spyssä pääosassa. Ensimmäisessä jaksossa kuullaan japanilaiseen kehtolauluun sovitettu tunteikas drag-esitys ja viimeisen jakson lopussa on sarjan ainoa nykymusiikkia edustava kappale, M83-yhtyeen My Tears Are Becoming a Sea - kuinka osuvasti valittu kappale nimeä myöten! Musiikkia on sarjassa todella vähän, sillä kahta edellämainittua kappaletta lukuunottamatta en muista yhtäkään kohtausta, jossa olisi soinut jotain taustalla. Asiaan ei kuitenkaan osaa takertua katsellessa, sillä sarjan tunnelma on oudon vetoava, juuri sellainen, johon ei edes kaipaisi musiikkia.


Chiroru Leen tekemä sarjan muisteluvideo, jota voi katsoa myös trailerina - klipit ovat pääosin ensimmäisestä jaksosta, eikä videossa ole spoilereita.

London Spyn suurin viehätys pillee siinä, kuinka sarjaa voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja silti huomata uusia asioita joka kerralla. Olen katsonut ensimmäisen jakson nyt kolme kertaa (puhutaanko pakkomielteestä..?), ja vasta kolmannella kerralla huomasin joitakin merkittäviä seikkoja. Ensimmäisen jakson perusteella voisi periaatteessa ratkaista koko sarjan arvoituksen, jos sen jaksaisi katsoa tarpeeksi monta kertaa ja yhdistellä langanpäät toisiinsa. On myös jännittävää, kuinka joitain langanpäitä ei solmita tarinassa ollenkaan: ne pitää päätellä itse tai jättää leijumaan ja yrittää nukkua yönsä rauhassa... Ei sentään, mutta jokin tässä sarjassa jää kalvamaan.

Poikkeuksellinen, osin kronologian hylkäävä kerrontatyyli, kauniit ja rauhalliset otot sekä loistava näyttelijäntyö tekevät London Spystä ikimuistoisen ja siten yhden kaikkien aikojen lempisarjoistani. Varjopuolia ovat ainoastaan jotkin juonen sudenkuopat ja ääretön lohduttomuus, joka tihkuu ruudun läpi katsojaankin.

Sarjaa voi katsoa Yle Areenasta (ensimmäiset 3 jaksoa tähän mennessä) tai Netflixistä (kaikki jaksot).

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Joanne Harris - Sinisilmä

Pienen suklaapuodin luettuani halusin jatkaa Harris-linjalla. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin. Vaikka tarkoitus on viihdyttää, rivien välissäkin piilee paljon eikä kaikkea tarjoilla lukijalle tarjottimella. Sinisilmän jälkeen olen myös vakuuttunut siitä, että Harris on muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Siinä missä Viannen ja Anoukin tarina oli hempeilyä, jonka tiesi päättyvän hyvin, Sinisilmä on pohjattoman synkkä.



En oikeastaan tiedä, mitä uskallan kertoa juonesta pilaamatta lukukokemusta. Minusta jo kirjan takakansi paljastaa liikaa, joten sen lukemista suosittelisin välttämään. Ennemminkin kirja kannattaa lukea tietämättä siitä liikaa, jottei tulisi spoilanneeksi tapahtumia itselleen.

Kirjan päähenkilö, blueeyedboy, on elänyt verrattain oudossa perheessä. Äiti puki kolme poikaansa eri väreihin - mustaan, ruskeaan ja siniseen. Mustapaitainen poika, Nigel, on kuollut, ja kuoleman myötä elävienkin polut alkavat kulkea uusiin suuntiin. Harris kuvaa ahdistavaa perhedynamiikkaa taitavasti, ja myös pienen pikkukaupungin yhteisön kuvaus on herkullista - tai olisi, jollei se ahdistaisi niin paljon.

Poikkeuksellisen Sinisilmästä tekee kerrontatapa. Kaikki tekstit ovat blueeyedboyn ja erään toisen hahmon blogitekstejä, ja kuten hyvin tiedetään, blogi on erittäin subjektiivinen tapa välittää tietoa. Vaikka varsinaista ulkopuolista tai puolueetonta kerrontaa ei olekaan, lukija alkaa erottaa, mikä on satuilua ja mikä totta - raja tosin on hämärä, kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina.

Suosittelen Sinisilmää vahvahermoiselle lukijalle, joka on valmis pohtimaan kuumeisesti ratkaisuja tarinan mysteereihin. Jos taas esimerkiksi Suklaapuodin luettuaan haluaa nauttia samantyyppistä kirjallisuutta, tämä ei ole hyvä valinta. Yöunet tosin ovat mennyttä joka tapauksessa - joko jännityksen vuoksi tai siksi, että haluaisi vain olla valveilla ja lukea koko yön.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Elokuva: Leviathan / Левиафан (2014)

Sana Leviathan esiintyy Raamatussa ja tarkoittaa mytologista merihirviötä, joka syö auringon maailman loppuessa. Samannimistä, Andrei Zvjagintsevin ohjaamaa elokuvaa katsoessa ei juuri aurinkoa näy, ja mielessä kaikuvat vain T. S. Eliotin sanat: Tällä tavalla maailma loppuu / Ei paukahtaen vaan kitisten. Tälläkö tavalla maailma tosiaan loppuu, ei katsoja voi olla ajattelematta, romahduttaen unelmat ja ajaen lopulta kaikki perikatoon?

Elokuvan suomalainen juliste kaameine translitteraatioineen.


Elokuvassa pienet ihmiset kituuttavat viimeisillä voimillaan hirviömäistä pormestaria vastaan. Pormestari haluaisi pakkolunastaa Nikolain tontin, mutta mies ei antaudu taistelutta. Vanha ystävä, lakimies Dimitri saapuu Moskovasta saakka puolustamaan Nikolaita, mikä pistää hetkeksi pikkukaupungin johdon pasmat sekaisin. Käy kuitenkin ilmi, että valtion mahti on voittamaton kuin livyatan melvillei, kauan sitten sukupuuttoon kuollut valas. Enää siitä tosin muistuttaa vain rannikolla lojuva, hapertuva luuranko.

Nikolai ei tyypillisen antisankarin tapaan onnistu missään: 14-vuotias Roman-poika karkaa sortuneelle kirkolle kavereidensa kanssa ja avioelämäkään ei ole silkkaa onnea - Nikolain toinen vaimo Lilja ei juuri miestään rakasta. Kuitenkin kaikki perheenjäsenet ovat omalla tavallaan sympaattisia. Ainakaan katsoja ei voi olla säälimättä heitä: Nikolai on valtiovallan uhri, Lilja taas kuumapäisen miehensä. Ja Roman-parka joutuu seuraamaan tätä kaikkea voimatta paeta minnekään.

Elokuva tuo mieleen myös Thomas Hobbesin (homo homini lupus -letkautuksen isä) yhteiskuntafilosofisen Leviathan-teoksen. Siinä valtiovaltaa verrataan myyttien merihirviöön - ja toisaalta painotetaan, että tälle hirviölle tulisi antaa kaikki valta, sillä jaettuna se on vaarallista. Onko yksi suuri paholainen parempi kuin tuhat keskikokoista? En tiedä, miten suhteuttaa elokuva Hobbesin filosofiaan. Ehkä pieni ihminen kärsii joka tapauksessa, oli valta sitten yhdellä kuninkaalla (tai sellaisen elkein käyttäytyvällä presidentillä) tai sitten usealla sikamaisella, korruptoituneella pormestarilla.

Visuaalisen kerronnan keinot elokuvassa ovat vaikuttavat. Jokainen kuva on kuin taideteos, ja välillä teki mieli pysäyttää elokuva, jotta olisin vain voinut ihailla tarkkaa kuvapintojen käyttöä, värimaailmaa ja ylipäänsä kuvien dynamiikkaa. Hitaat zoomaukset ja varmasti kymmeniä uusintaottoja vaatineet minuuttien pituiset, yhdestä kuvakulmasta kuvatut kohtaukset tuovat elokuvaan äärimmäistä uhkaavuuden tuntua. Samoin värimaailma, joka on ankean siniharmaa, on joko Murmanskin maisemien tai taitavan värimäärittelyn ansiota.

Myös musiikki, jota elokuvassa tosin käytetään niukasti, on loistavaa. Jouset luovat uhkaa, ja varsinkin loppukohtauksen aikana soinut musiikki oli kuin jäähyväislaulu Äiti-Venäjän hukuttamille: aaltojen raivotessa pauhannut kappale oli omiaan kuvaamaan paitsi elokuvan henkilöiden, myös katsojan sisäistä rajumyrskyä tarinan tultua loppuunsa. Taustalla kulkee monotoninen, hakkaava sello kuin aaltojen jaksoittainen liike, ja aina vain lohduttomammiksi käyvät viulut tuovat mieleen veden varaan joutuneiden räpiköinnin kymmenmetrisissä aalloissa. Aivan lopussa pahaenteisiltä kuulostavat puhaltimet synnyttävät mielikuvan merihirviöstä, joka kutsuu aina vain uusia uhreja kadotakseen jälleen Jäämeren syvyyksiin.
Philip Glass: Akhnaten


Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niitä katsoessa vain itkee lohduttomasti. Leviathan ei ollut sellainen, sillä sitä katsoessa ahdistaa niin epämääräisesti, ettei oikein tiedä, mihin voi tunteensa purkaa - jos ylipäänsä saa kiinni siitä, mitä tuntee. Suosittelen Leviathania elokuvallisena mestariteoksena kenelle tahansa, joka haluaa nähdä taiten tehdyn filmin.

P. S. Venäjällä elokuvaa ei ymmärrettävästi otettu hyvin vastaan mediassa. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa The New Yorker -lehti.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Roman Sentšin - Jeltyševit, erään perheen rappio

En ollut ennen oikein tajunnut, mistä realismissa on kyse (kuka nyt haluaisi lukea kurjissa oloissa kärsivistä ihmisistä?), mutta venäläisen nykyrealismin huippunimen Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio oli varsinainen syväsukellus ko. kirjallisuudenlajin maailmaan. Kun korulauseet, ylevyys ja moraali on riisuttu, jäljelle jää ihminen paljaimmillaan ja myös kiinnostavimmillaan. Olisipa kirjailijaa suomennettu enemmän! Onneksi edes tämä yksi on saatettu suomalaisen lukijakunnan tietoon. Kenties venäläinen kirjallisuus alkaa kiinnostaa muutenkin.



Asetelma yksinkertaisuudessaan: Nikolai Jeltyšev, selviämisaseman miliisi, onnistuu tappamaan muutaman ihmisen lukitsemalla nämä ilmanvaihdottomaan siivouskomeroon ja saa potkut. Kirjastonhoitajana työskentelevä Valentina-vaimo ei kestä sosiaalista häpeää ja irtisanoutuu. Perhe ei voi asua enää kaupungissa, joten heidän on muutettava maalle Valentinan tädin luokse. Siellä todellinen rappio vasta alkaa. Ihmisistä on pikkukylässä kuoriutunut esiin pahuus, jota ei voi oikeastaan edes pitää pahuutena, sillä eri olosuhteissa asiat olisivat toisin. Rahat ovat kuitenkin loppu, ruoka samoin, autot hajonneet, varkaat mylläävät pitkin poikin... Kaiken päällä leijuu valtava häpeä siitä, millainen arvonalennus Jeltyševien perheessä onkaan tapahtunut. Nikolain ja Valentinan on kuitenkin alistuttava kohtaloonsa.

He itse Valentinan kanssa ovat koko kylän tuntemia pirtukauppiaita, joita lukemattomat täkäläiset vaimot kiroavat raivoissaan. Juoppoja tai sellaisiksi luisuvia kävi yötä päivää, varmaan kaikki Muranovon aikuiset asukkaat olivat jo käyneet täällä, Jeltyševien portilla. Jotkut ostivat tietenkin pirtua vain juhlapäivien edellä, koska ei ollut saatavilla kaupan votkaa, joku mummo tarvitsi puolikkaan pullon maksaakseen polttopuista tai kyntämisestä. Joka tapauksessa niitä tuli ja tuli, ne joivat ja joivat, koputtivat veräjään öin ja päivin. Jotkut ojensivat rahat korostetun välinpitämättöminä tai jopa halveksuen, kuin rikas ostaja köyhälle kauppiaalle. Jotkut taas äkkiä, varkain ja ympärilleen vilkuillen: kunhan vaimo ei tulisi.

Olen miettinyt köyhyyden käsitettä todella paljon. Elän opiskelijabudjetilla eli todella niukasti, mutta silti minulla on varaa nautintoihin ja suhteeni tavaraan tai omaisuuteen on paljon löyhempi kuin ns. tosiköyhällä. Olen päättänyt elää mahdollisimman vähällä, ja toteutan tavoitettani jatkuvasti. Tärkeä ero Jeltyševeihin ja heidän kaltaisiinsa venäläisperheisiin on se, että voin valita. Entä kun elää keskellä ei-mitään, lähimpään kauppaan on kaksikymmentä kilometriä ja ainoa elinkeino on salaviinan myynti? Voiko silloin paasata antikonsumerismista tai minimalismista? Tuskin. 

Kirjan perhekin harmittelee sitä, etteivät saa kuljetettua kaikkea tavaraa mukanaan kaupunkiasunnostaan. Ei aineellinen hyvä ole merkityksellistä hyvän elämän saavuttamiseksi, pieni ääni sisälläni sanoo, mutta entä kun elämässä ei kerta kaikkiaan ole jäljellä mitään muuta hyvää? Kaikki energia menee välittömän lähiympäristön ankeuden surkutteluun, ja siitä syntyy näköalattomuus, joka valitettavasti on todellisuutta hyvin monessa Venäjän tuppukylässä.

Tämän kirjan lukemisesta tuli jotenkin hyvin ahdistunut olo. Aina hoetaan, kuinka ihmisen pitää luoda itselleen hyvä elämä ja viitoittaa itse itselleen polkua menestykseen. Tämä on hyväosaisten puhetta. On myös hurjaa ajatella, että loppujen lopuksi Jeltyševien elämäntilanteessa on kyse suhteellisesta köyhyydestä. On myös absoluuttista köyhyyttä, äärimmäistä niukkuutta, joka takuulla ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Suhteellinenkin köyhyys tulee toki ottaa vakavasti, varsinkin hyvinvointivaltiossa, jolla on varaa huolehtia kansalaisistaan.

Erikseen täytyy kiittää suomentaja Kirsti Eraa, joka on onnistunut tavoittamaan ns. Русская душа (russkaja duša, venäläinen sielu) -hengen, joka kirjasta suorastaan huokuu. Venäjä on käännettynä aina jotenkin hyvin lakonisen kuuloista, mikä onneksi hieman piristää ahdistunutta lukijaa. Спасибо вам большое!

Samantyylistä kirjallisuutta edustavat Dina Rubinan ja Sergei Dovlatovin teokset. Jeltyševit, erään perheen rappio kannattaa lukea, jos kaipaa muistutusta siitä, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

Ikuisuuden TBR-listalla keikkunut Pieni suklaapuoti päätyi vihdoin luettavakseni, kun karsin kirjoja hyllyistäni pari viikkoa sitten ankarasti. Laitoin syrjään kirjat, joita en halua säilyttää, mutta jotka kuitenkin tahdon lukea, ja tämä oli yksi niistä kirjoista. (Luen elokuuhun mennessä -pino on aivan liian korkea, huoh...) Joanne Harrisilta en ollut lukenut aiemmin mitään, joten siinä mielessä kirja oli uusi aluevaltaus. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan parikin kertaa, jossa päärooleja näyttelevät Juliette Binoche ja Johnny Depp (!), ja muistan pitäneeni siitä nimenomaan maagisen ja ihmeellisen tunnelman vuoksi.



Olin pitänyt Joanne Harrisia hömppäkirjailijana, mutta oikeastaan Pieni suklaapuoti on paitsi viihdyttävä, myös melko syvällinen teos. Harris myös kirjoittaa todella hyvin. Välillä kirjassa oli todella epämääräisiä kielikuvia ja kömpelöhköä kieltä, mutta missäpä kirjassa ei? Yllätyksekseni päätin jo puolessavälissä kirjaa, että luen Harrisin muunkin suomennetun tuotannon. Verrattuna johonkin Roman Sentšinin ankeaan, yhteiskunnallisesti tiedostavaan kirjallisuuteen tämä on suorastaan sokerikuorrutettua hattaraa, mutta mitä siitä? Joskus ihminen tarvitsee jotain, mistä tulee hyvä mieli.

Kirjan päähenkilö on Vianne, joka saapuu pieneen ranskalaiskylään kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä kanssa. Hän avaa suklaapuodin, jonne ihmiset alkavat virrata - joskin aluksi kyräillen ja hieman peloissaan. Huumaavat makunautinnot ja se tosiasia, että Anouk on isätön, riittävät saattamaan kylässä valtaa pitävän papin raivon valtaan. Vastakkain ovat vapaa aistillisuus ja kahlitseva uskonto, ja lienee ilmiselvää, kumpi voittaa kyttäämiseen ja pikkukylän menoon kyllästyneiden kyläläisten mielissä. Viannesta tulee tärkeä henkilö, ja hänen tyttärensäkin sopeutuu joukkoon jotenkuten.

Kaikki muuttuu, kun jokimustalaiset* saapuvat veneillään kylän liepeille. Keski-Euroopassa ei suhtauduta kiertolaisiin ylipäänsä suopeasti, mutta pappi ja monet muut tuntuvat suorastaan vihaavan asuntolaivoissaan paikasta toiseen seilaavia ihmisiä. Kenties toisten äärimmäinen vapaus tekee kahlitun ihmisen kateelliseksi. Varsinkin yksi kiertolaisista, Roux, herättää inhoa ja kateutta, koska kohtelee erästä vanhusta paremmin kuin tämän omat lapset! Tästä hyvästä Roux saa vihat niskaansa.

Joistakin arvioista olen saanut sen käsityksen, että lukijoiden mielestä Vianne on ollut liian täydellinen päähenkilö eli ns. Mary Sue. Olen eri mieltä. Monessa kohtaa Viannesta huomaa, että hänen luonteensa on turhankin dominoiva ja itsepäinen (siis oikeasti, ei Mary Sue -tavalla). Hän taivuttelee ihmisiä paitsi sanoin, mutta myös taikavoimiensa avulla, minkä voisi jo katsoa olevan todella häijyä.

Kirjaa suosittelisin maagisen realismin ja romantiikan ystäville, mutta myös niille, jotka haluavat nautinnollisen lukukokemuksen. Suklaata kannattaa varata lähistölle. Itse luin kirjan yhteen putkeen, eikä minulla ollut suklaata... No, koskaan ihanien suklaaherkkujen kuvitteleminen ei ole ollut niin helppoa kuin Pientä suklaapuotia lukiessa!

*Joo joo, ei saa sanoa mustalainen, mutta romaneita kirjan kiertolaiset eivät ole. Todennäköisesti he ovat ns. gens du voyage -kansaa, siis matkustavaisia noin suoraan suomennettuna.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Cornelia Funke - Mustesydän

Mustesydäntä on suositeltu minulle vuosia eri tahoilta. Viimein, kirjahyllyä siivotessani, sain aikaiseksi tarttua Funken varmasti tunnetuimpaan teokseen. Varhaisnuortenfantasiaksi yllättävän synkkä Mustesydän piti otteessaan, ja lyhyet, välähdyksenomaiset luvut saivat minut lukemaan aina vain seuraavan pätkän.



Olisi ehkä pitänyt lukea Mustesydän nuorempana, että olisin voinut eläytyä paremmin itse seikkailuun ja 12-vuotiaan Meggien tuntemuksiin. Nyt lähinnä ihmettelin päähenkilön isän ja muiden aikuisten epämääräistä käytöstä - ja Capricornin eli suurpahiksen vähän vähemmän vapaaehtoista haaremia, jonka tämä on koonnut kirjoista loitsimalla. Huolimatta näistä puutteistaan kirja on ihan kelpo fantasiaromaani.

Fantasialle tyypillisesti tarinassa on yksi tietty esine, jonka kaikki tahtovat. Jotkin hahmot ovat siirtyneet maailmaamme Mustesydän-nimisestä kirjasta, ja he haluavat kirjan takaisin, jotta voivat päästä takaisin omaan tarinaansa. Meggien isä puolesta haluaisi kirjan, koska hän tuli vahingossa loitsineeksi Meggien äidin kirjaan joskus ja toivoo löytävänsä tämän kirjan sivuilta.

Tavallaan kirja oli kiehtova, mutta en täysin lumoutunut. Ihan hyvä on sanapari, joka herättää yleensä inhonväreitä, mutta juuri sitä tämä kirja minulle on. Ihan hyvä. Jatko-osat ovat kuitenkin hyllyssä, ja aion lukea ne.