sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Lauren Kate - Langennut

Tämän kirjan luettuani tuntuu kuin olisin noussut nostalgian syvistä syövereistä; niin kliseistä ja iänikuista YA-romanssia kuin Langennut on enää vuonna 2017 hankala löytää. Itse asiassa jopa epäilin, että kirjailija Lauren Kate on tehnyt tämän kirjan parodiaksi kaikista niistä latteista, köykäisistä paranormaaleista romansseista, joita on puskettu maailmalle kymmenittäin - ellei sadoittain - sitten Twilightin julkaisun 2005.



Kirja tuntuu kuitenkin olevan aivan liian genre-epätietoinen. Kate kierrättää ihan häpeilemättä kaikki kuluneimmatkin hahmokaavat ja juonikuviot. Kirjoitustyylistä kuultavat läpi lukeneisuuden puute ja erittäin huono kustannustoimittaminen - itse asiassa niin huono, että epäilen, onko kustannustoimittaja ollut irtisanomisajalla tätä editoidessaan ja päättänyt tehdä pienen jäynän.

Kirja kertoo sisäoppilaitokseen lähetetystä Lucindasta, joka tunnetaan tuttavallisemmin Lucena. Hän on tappanut poikaystävänsä vahingossa sytyttämällä tämän tuleen, ja siksi vanhemmat katsovat parhaaksi heittää tytön internaattiin, joka ei anna asukkaidensa pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Kuvioissa häärivät myös häiriintyneet kanssaopiskelijat ja vielä häiriintyneemmät opettajat. Meno on omituista juuri niin epärealistisella tavalla kuin voi kuvitella, jos miljöö on mikä on.

Päähenkilömme tiirailee kahta poikaa: Omituista, epävakaata Danielia ja seurallista ja ulospäinsuuntautunutta Camia. Mmmh, onko kyseessä mahdollisesti Night School -kirjan juoni? Ei. Vaan Langennut, jossa voisi ihan hyvin skipata ensimmäiset kaksisataa sivua, sillä niiden tarjonta on lähinnä jahkailua siitä, kumman pojan kanssa sitä olisikaan kivempaa olla. (Hei YA-sankarittaret, polyamoria on keksitty! Perustakaa vain haaremi ja kaikki murheenne ovat ratkaistu.)

Tähän mennessä kirja kuulostaa aivan siedettävältä, eikö? Mutta Luce näkee varjoja! Siis ihan oikeasti, tosi pelottavia sellaisia. (Minua kuumotti lukiessani lähinnä se, saanko haukotteluani koskaan loppumaan.) Nämä varjot liittyvät ah-niin-jännittävään ja salaperäiseen Danieliin, mutta toisaalta Cam on ihanan normaali. Tarinan sankarin vaikein valinta koko kirjan aikana liittyy näihin kahteen mieheen. Tytöt, ottakaa mallia.

Katen käyttämät kielikuvat ovat jotain aivan järkyttävää, dialogit ovat epärealistisia ja romanttiset kohtaukset totaalisen kiusallisia. Kaiken lisäksi suomentaja Inka Parpola on nähtävästi vihannut kirjaa yhtä paljon kuin minä itse, sillä suomennos on täynnä anglismeja ja aina yhtä raastavaa lauserakenteiden suoraan suomentamista. Tietyille sanoille on myös olemassa synonyymeja: Tuskin kukaan sentään uikuttaa koskettaessaan haavaa kaulallaan. Toisaalta sympatiani ovat Parpolan puolella: Ilmeisesti kirjan julkaisu Suomessa on ollut vaakalaudalla kirjaan pohjautuvan elokuvan ensi-illan venyessä aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen. En sitä paitsi usko, että kirja olisi alkukielellä mitenkään parempi.

En ihan oikeasti keksi tästä kirjasta mitään hyvää. Lattea juoni, jos tässä nyt edes oli sellainen, paperinohuet hahmot, tönkkö kirjoitustyyli, vielä tönkömpi suomennos, ruma kansi ja maailman mielikuvituksettomin nimi. Seuraavan osan nimi voisi olla vaikka Piina... ääks, sehän on. (Siis Torment, en tiedä, onko suomennosta tulossa.) Nimi tosiaan on varmaankin enne tässä tapauksessa. Ja kyllä, tälle oksennukselle on tehty jatkoa, vieläpä kuuden kirjan verran.

Arvon anonyymi bloggaajahan osaisi sitten itse kirjoittaa paremman, eikös? Tämän postauksen kirjoitettuani avaan Google Docsin ja jatkan tarinaani toivoen, ettei tästä teoksesta ole tarttunut kirjoitustyyliini hitustakaan.

Suosittelen, jos olet masokisti ja piiskaaminen ei vain tunnu missään. Ja jos haluat tuntea itsesi taitavaksi kirjoittajaksi.

Arvostelukappale. 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Chris Riddell - Ottilia ja keltainen kissa

Ottilia ja keltainen kissa on peräti neljäs Riddelliltä lukemani kirja. Herra on kunnostautunut tuotteliaana kuvittajana ja lastenkirjailijana, ja Ada Gootti -sarja on saanut Suomessakin hurjasti huomiota.



Päähenkilö Ottilia muistuttaa aiemmin suomennettujen kirjojen Adaa huomattavasti: Molemmat ovat yläluokkaisen perheen kasvatteja, joilla on eksentriset ja/tai poissaolevat vanhemmat. Palvelusväkeen voi kuitenkin onneksi aina luottaa. Lapsena tämä olisi purrut minuun ihan varmasti, mutta nykyisin, kun luokkatietoisuuden tuntosarveni sojottavat jatkuvasti kattoa kohti, asetelma tuntuu jokseenkin luotaantyöntävältä. Toisaalta työväenluokkaisesta pikkutytöstä olisi tullut aika ankea tarina, jos kirjan olisi sijoittanut samaan aikaan historiassa.

Kuvitukset ovat jälleen kerran mitä kauneimpia. Piirroksia on niin paljon, että kirja muistuttaa aika ajoin sarjakuvaromaania. Juuri lapsille tämä on varmaankin ilo. Minäkin pidin kuvituksista, mutta välillä tuli suorastaan huono omatunto, jos en tutkinut tarpeeksi tarkasti kaikkia piirroksia ja siirryin jo seuraavaan sivuun.

Itse kirjan juoni on aika hupaisa: Ottilian lähipiirissä on kaapattu koiria, ja koska Ottilialla ei ole oikein muutakaan tekemistä, hän päättää ryhtyä selvittelemään rikoksia. Apunaan hänellä on Mauri-herra, hieman moppia muistuttava Norjan soilta noukittu otus. Koko rötöksen takana lymyilee mikäs muukaan kuin kiero kissa, jota ystävykset lähtevät sitten jahtaamaan.

Suomentajana on Jaana Kapari-Jatta, siis legendaarinen Harry Potter -kirjojen suomentaja. Suomennoksessa ei ole mitään valitettavaa, ja joissain kohdissa kieli saa suorastaan mieltäylentävää nostetta.

Ottilia ja keltainen kissa on niin selkeästi lastenkirja (ja täysin vailla Ada Gootin intertekstuaalisia sävyjä, jotka tekisivät aikuisen lukukokemuksesta nautinnollisen), että suosittelen sitä ensisijaisesti lapsille, Odotan tosin innolla tulevia osia.

Arvostelukappale.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Jessica Schiefauer - Ester & Isak

En käsitä, kuinka tämän kirjan ilmestyminen on saattanut mennä minulta täysin ohi. Pikaisesti varasin sen kuitenkin kirjastosta, luin sen heti saatuani ja vaikutuin - taas. Pojat-romaani oli pieni ja hieno, tämä on hieman suurempi ja hieno myöskin.

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo kahdesta nuoresta ja heidän perheistään - Esteristä, jolla on hyvät, mutta hieman ylihuolehtivat vanhemmat, ja Isakista, jonka perhettä kohtaa valtava tragedia. En halua paljastaa liikaa, ja mikäli et ole vielä vilkaissut takakantta, arvoisa lukijani, älä tee sitä. Se spoilaa kirjaa todella pitkälle.



Schiefauerilla on todella mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita. Se, mitä hän ei kirjoita auki, on yhtä harkittua ja tärkeää kuin se, mitä hän kirjoittaa. Harva hallitsee elliptisen rakenteen näin täydellisesti - ja harvempi osaa käyttää sitä yhtä uniikisti kuin Schiefauer. Hänen tekstinsä, olkoonkin täysin kiinni reaalimaailmassa, on hyvin unenomaista. Minusta tuntui lukiessani kuin katselisin jonkun toisen muistoja.

Alkuperäisteos När hundarna kommer (suora käännös: Kun koirat tulevat) ilmestyi vuonna 2015. Ymmärrän hyvin, miksi teokseen tartuttiin vasta nyt. Vaikka inhottaa sanoa näin, Suomi tulee muita pohjoismaita (hmm, lukuunottamatta ehkä Islantia) pari vuotta jäljessä. Tämänhetkinen ilmapiiri, jossa ääriliikkeet nostavat päätään aika vakavastiotettavalla varmuudella, on varmasti ollut osallisena päätöksessä kääntää teos.

Kirjan alkuperäinen nimi, joka viittaa kirjassa usein esiintyviin koiriin, on hyvin kiehtova. Tulkintani mukaan koirat symboloivat suojelijaa ja vartijaa niin hyvässä kuin pahassakin. Jos omille aatteille tarvitsee vahtikoiran, kuinka vahvalla perustalla ne seisovat?

Jos tätä kirjaa pitäisi verrata johonkin viime vuosina pinnalla olleeseen nuortenkirjaan, valitsisin ehkä Eleanor & Parkin, jonka nimikin on aika samantapainen kuin Schiefauerin kirjan suomenkielinen nimeke. Realistinen rakkaustarina, ei-ihan-täydellinen-perhe ja tietynlainen raikkaus niin aiheissa kuin käsittelytavassa ovat ensimmäisiä mieleeni tulevia yhtäläisyyksiä näiden kahden teoksen välillä. Yhtymäkohtia myös Pojat-teokseen on, mutta kyseessä on ehkä enemmän kirjoittajan ääni kuin varsinaiset juonelliset nyanssit.

Tämä kirjoitus käsitteli kirjaa melko pintapuolisesti spoilaamisen pelossa. Jos olet jo lukenut kirjan, suosittelen tutustumaan muihinkin kirjoituksiin. Swedish Book Reviewistä löytyy hieman tietoa siitä, millaiseen tositarinaan kirja perustuu. Erityisesti linkkaamani ruotsinkieliset arviot suosittelen lukemaan, jos kielitaito riittää.

Suomenkielisiä linkkejä:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Pieni kirjasto
Evarian kirjahylly

Ruotsinkielisiä linkkejä:

Fiktioner
Booksareaddictive
Världens bästa bok

perjantai 17. helmikuuta 2017

Sergei Dovlatov - Ulkomuseo

Viime vuoden kirjamessuilla kierrellessäni osuin Idiootti-kustantamon pöytään, ja ystävällinen herra myi minulle tämän kirjan alennushintaan. Kyseessä on kai siis puoliksi arvostelukappale; siksi  mainitsen asiasta.

En olisi arvannut, että vanha venäläinen kirjallisuus voisi olla näin kiehtovaa. Dovlatovilla on omanlaisensa kieroutunut huumorintaju, joka puree ehdottomasti minuun. Ulkomuseossa hän kertoo ilmeisesti omiin kokemuksiinsa perustuvan tarinan alkoholisoituneesta Pushkin-museon oppaasta, joka koettaa pärjätä hankalien asiakkaiden, toisten oppaiden ja maastamuuttoaikeita elättelevän vaimonsa kanssa.



Huumori erityisesti dialogeissa on täysin absurdia ja kuvastaa Neuvosto-Venäjän henkeä niin hyvin, etten ihmettele, miksi lähes koko Dovlatovin tuotanto kiellettiin Neuvostoliitossa. Seuraavassa lainauksessa kertoja-Borisin luokse tulee kyläilemään Tanja, jota museo-oppaan poikamiesboksi ei juuri miellytä.

Jäimme kahden. Tanja kiersi asunnon ja näytti säikähtäneeltä.
- Oletko varma, että tämä on ihmisasumus?
- Kyllä minäkin sitä aluksi epäilin. Mutta nyt olen järjestänyt paikat. Olisitpa nähnyt, millaista täällä oli aikaisemmin.
- Katossa on reikiä.
- Ei niitä hyvällä säällä edes huomaa. Eikä sadetta ole luvattu.
- Ja lattiassa on rakoja.
- Eiväthän nuo mitään rakoja ole. Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.
- Eipä näitä tilkittykään ole.
- Mutta olen kesyttänyt koirat...

Innostuin tästä teoksesta niin, että aion takuulla lukea Dovlatovia lisääkin, ehkä jopa alkuperäiskielellä, jos saan vihdoinkin aloitettua venäjän opinnot. Suosittelen erityisesti, jos pidät John Irvingistä tai ylipäänsä kuivahkosta, sanailevasta huumorista.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Maria Turtschaninoff - Naondel

Olin hyvin innoissani, kun kuulin, että Maresi saisi jatkoa. Jatkoa ei tullut, mutta tulikin esiosa, Naondel, joka kertoo, kuinka Punainen luostari sai alkunsa. Mitään varsinaisen ihanaa luettavaa ei Naondel ollut, mutta raakuus ja toisaalta äärimmäisen kauniin ympäristön kuvaus ovat vaikuttavia. Vieläpä höystettynä Turtschaninoffin runollisella kirjoitustyylillä kirja oli hieno lukukokemus.



Nuori Kabira osaa puhua puutarhassaan olevan lähteen, Anjin, kanssa. Anji on "vain" lähde, mutta sen vedellä on uskomattomia taikavoimia. Kabira osaa kyllä kunnioittaa sitä, mutta hänen aviomiehensä Iskan huumaantuu vallasta, jonka lähteen vesi antaa vähenevän kuunkierron aikana. Tästä seuraa tapahtumaketju, joka lopussa avaa Maresin maailmaa hyvin valaisevasti.

Kirja oli paikoittain melko hyytävää luettavaa. Naiset osaavat olla toisilleen pahoja, mutta miehet ovat lähes aina suorastaan hirviöitä. Toisin kuin yleensä aiemmin, kirjassa oli myös muutama ihan neutraalikin mieshahmo.

Hämmästyttää, miksi Turtschaninoffin kirjoja kuvaillaan feministiseksi fantasiaksi. Naiset nimenomaan esitetään uhreina ja kärsijöinä (ottaen huomioon kirjan maailman historialliset vaikutteet on tämä oikeastaan ihan hyväksyttävää), ei tasavertaisina toimijoina miesten rinnalla. Naishahmot ovat kyllä vahvoja, sitä en kiistä. Ja tällainen tarina, jossa juurikin naiset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, on hieno ja voimaannuttava varmasti monellekin nuorelle naiselle, joka Naondelia lukee.

Rakastan sitä, että Maresin kannessa (ehkä itse kirjassakin, en muista tarinasta enää paljoakaan) on viittauksia Naondeliin. Pääkallo on keskeisessä roolissa niin konkreettisesti kuin symbolinakin - sen voisi kytkeä vaikkapa Shakespeareen oikein loogisesti, kuten myös meriteemaan merirosvolipun myötä.

Tapasin Turtschaninoffin kirjamessuilla ja innostuin hehkuttamaan hänen kirjojaan (ehkä vähän liikaa). Sain omistuskirjoitukset sekä tähän että Maresiin. Kävin myös kuuntelemassa hänen paneelikeskustelujaan sekä suomeksi että ruotsiksi. Hänen suomen kielensä oli kyllä niin sujuvaa, että hän voisi varmasti kirjoittaa suomeksikin! Toki äidinkielessä on parempi pysyä, sillä ilmaisuvoima on sillä huomattavasti parempi.

Maria Turtschaninoff ja varsinkin Punainen luostari ovat tulevaisuuden klassikoita, uskokaa pois. Suosittelen ehdottomasti. Lukemisjärjestyksellä ei ole varmaankaan väliä, sillä nämä ovat erillisiä ja itsenäisiä tarinoita.

lauantai 28. tammikuuta 2017

John Green, Maureen Johnson & Lauren Myracle - Let it snow

Luin tämän ihastuttavan talvisen antologian vasta joulun jälkeen, vaikka ilmeisesti kirja on tyypillistä joulunaluslukemistoa. Tunnelma onnistui silti tavoittamaan minut, sillä täällä Suomessa parimetriset nietokset pysyvät maassa kevääseen saakka.



Let it snow on antologia, jollaisia Suomessa yleensä julkaisevat vain pienet kustantamot ja niihin kirjoittavat kohtuullisen tuntemattomat kirjailijat. Tässä antologiassa oli mukana peräti John Green, eli mistään harrastelijapuuhasta ei ole kyse.

Kolme talvista rakkaustarinaa nivoutuvat teoksessa yhteen eri kirjoittajien kertomana. Yllättävää oli, että jokaisella tarinalla oli oma suomentajansa. Ehkä tällä on koetettu maksimoida tarinoiden erillisyys.

Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta, jossa Jubilee-nimisen tytön juna pysähtyy keskelle ei-mitään. Onneksi lähellä on kahvila, johon hän saattaa mennä lämmittelemään. Tämän kahvilan ympärille muutkin kirjan tarinat sijoittuvat: tuntuu kuin se vetäisi puoleensa omituisia tapahtumia.

Hän kuitenkin päätyy tuntemattoman pojan luokse, ja kirjan alaotsikkokin sen jo kertoo: romanttisilta tunteilta ei säästytä. Sama teema toistuu kahdessa seuraavassa novellissa.

Kirja on ihanaa höttöä niille, jotka haluavat irtautua talven synkkyydestä. Varsinaista viestiä teoksella ei ole, mutta eihän kaikilla kirjoilla tarvitsekaan olla.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Helsingin kirjamessut: LA & SU

Tätä voi ajatella sellaisena throwbackina, koska hei, onhan niistä messuista jo... öh, kolme kuukautta aikaa!

Messut ovat ohi, ja kaiholla muistelen sitä, kuinka näin Paperi T:n käyttävän älypuhelinta lavalla, hymyilin vaivaantuneesti vieressäni seisoneelle Juha Itkoselle ja melkein join shampanjaa kirjailijan kanssa. (Ja jotta en kehuskelisi turhalla, täytyy sanoa, että se oli todella lähellä.)

Nimekkäässä seurassa liikuttuani palasin kuitenkin tavalliseen elämään, ja vieläkin leijun pää pilvissä kokemieni ja näkemieni asioiden johdosta. Kaikessa kirjallisuudessa tuntuu olevan taikaa (varsinkin signeeratuissa opuksissa, hehe). Haluan takaisin. Nyt.



Mieleenpainuvinta oli varmastikin Haluatko käsikirjoittajaksi? -keskustelu, jossa ammattimaiset- ja harrastajakäsikirjoittajat pääsivät esittämään ideoitaan. Ihanin oli suunnitelma filmatisoida Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä. Idean esittänyt herra oli niin karismaattinen ja asiantuntevan oloinen, että olen aivan varma, että jokin hänen konsepteistaan menestyy. 

Kävin katsomassa Iida Rauman ja Selja Ahavan keskustelua siitä, kuinka paljon kirjallisuuspalkinnot vaikuttavat kirjailjan uraan. Rauma oli taas oma ihana itsensä, eipä siinä mitään! Rakkaudentunnustukset saivat tosin jäädä, myöhemmin hehkutin kuitenkin Maria Turtschaninoffille hänen kertojanlahjojaan.

Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden haastattelu oli äärimmäisen kiinnostavaa seurattavaa; terävät haastattelijat ja sanavalmiit kirjailijat tekivät vaikutuksen. Hieman hämmensi Paperi T:n ehdollaolo - hänen kirjansa on julkaistu aivan vasta, saanut valtavan mediahuomion ja on niin mainstreamia, ettei hän minusta tarvitse tai ehkä jopa ansaitse arvostettua kirjallisuuspalkintoa. Hänen kirjallinen suosionsa perustuu rap-musiikin ystävien uteliaisuuteen ja hänen persoonallisuuteensa, ei itse tekstiin. Kaiken suosion ja huomion hän kyllä ansaitsee, mutta kirjallisuuspalkintoa en ehkä antaisi ainakaan tästä esikoiskokoelmasta.

Tapasin monia, monia kirjabloggaajia, joille oli ihana saada kasvot ja ääni. Joitakin jo etukäteen tuttuja, joitakin aivan uusia tyyppejä - ja on sanottava, että ensi vuonna on pakko päästä uudelleen näkemään teitä kaikkia, kuten myös uusia ja jännittäviä kirjailijoita. 

Haluan kiittää Messukeskusta bloggaajapassista ja pressin kahvista. Kiitos.