lauantai 9. joulukuuta 2017

Anna, A lopussa

Netflixin ihmeelliseen maailmaan tutustuttuani en voi muuta kuin hämmästellä, kuinka laadukasta sisältöä tuosta niin kovin surkeana pitämästäni suoratoistopalvelusta löytyy. Stranger Things on loistava, ja samoin on sarja, jonka katsoin heti sen perään: Anne with an E, kotoisammin Anna, A lopussa. Se on seitsemän jakson pituinen filmatisointi Annan nuoruusvuosista, ja vaikka moni on moittinut uutta filmatisointia synkäksi, se on minusta kaukana siitä. Harva sarja onnistuu näin hyvin sekä kunnioittamaan alkuperäisteosta että tekemään siitä uuden version.



Tarina on sama vanha tuttu: Orpotyttö Anna Shirley päätyy kahden naimattomana elävän sisaruksen, Marillan ja Matthew'n, taloon, jossa odotetaan poikaa saapuvaksi - aurinkoisen luonteensa ansiosta tyttö saa kuitenkin jäädä ja voittaa vähä kerrallaan ihmisten sydämet puolelleen. Netflix-versio on välillä jopa uskottavampi kuin alkuteos. Sosiaaliset ongelmat, yhteiskuntaluokat, naisen asema ja yleinen kurjuus 1900-luvun alussa tulevat käsitellyksi paljon paremmin kuin Montgomeryn alkuperäisteoksessa. Sarjan tekijät ovat lisänneet joukkoon paljon omaa, mutta se ei haittaa; minusta he vain sanovat sen, mitä Montgomery itse ei jostain syystä tohtinut lausua ääneen Anna-kirjoja kirjoittaessaan.



Annan näyttelijä, Amybeth McNulty, on roolissaan loistava ja aito, ja Annan sisäinen herkkyys tuntuu kumpuavan hänestä kuin itsestään. Myös Diana Barrya näyttelevä Dalila Bela on todella sopiva rooliinsa. Annan ja Dianan ystävyyssuhde on äärimmäisen realistinen, ja vaikka Diana onkin ystävällinen ja suurisydäminen, on hänelläkin paineensa sopeutua joukkoon ja koettaa suitsia Annaa samaan muottiin, jossa kyläkoulun tytöt elävät.



Kameratyöskentely ja valaistus luovat todella hyperrealistisen kuvan yli sadan vuoden takaisesta maailmasta: värit muuttuvat vuodenaikojen mukana, ja kauniit lähikuvat tuovat tarinaan intiimiyttä, jonka yleensä voi saavuttaa parhaimmillaan vain kirjoissa. Näyttelijät ovat äärimmäisen herkkiä, ja ehkäpä käsikirjoittaja ja ohjaajakin ovat käsitelleet tarinaa yhtä varovasti kuin Marilla ametistikoruaan - niin alkuperäistekstiä kunnioittava, koskettava ja mukaansatempaava sarja Anna, A lopussa on.

torstai 7. joulukuuta 2017

Margit Sandemo - Taikuus

Margit Sandemo on yksi fantasiakirjallisuuden legendoista. Olen lukenut aiemmin hänen 47-osaisen (oi kyllä vain!) sarjansa Jääkansan tarina, ja nyt joulukuussa aloitin uusintakierroksen Noitamestari-sarjasta, jonka luin viimeksi vuoden 2015 alkupuolella - siis noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Aika on kullannut muistot, mutta toisaalta Sandemo ei ole lainkaan niin onneton kirjailja kuin muistelin.



Noitamestari-sarjan ensismmäisen osa, Taikuus, esittelee meille päähenkilöt. Toinen heistä on Tiril, onneton ja nöyrä pieni porvaristyttö, joka on aivan liian hyvä itsekkäälle, kylmälle ja kieroutuneelle perheelleen. Toinen taas on Móri, mahtinoita Islannista. Heidän kohtaamisensa saa lukijan ajattelemaan kohtaloa ja sitä, onko joihinkin ihmisiin törmääminen elämän aikana jollain tapaa väistämätöntä.

Sandemon kirjoitustahtia on luonnehdittu nopeaksi - kuulopuheiden mukaan hän saattaa kirjoittaa kirjan jopa parissa viikossa. Tämän huomaa, valitettavasti. Rakenne on epätasainen järkyttävän pitkine selostusosioineen, joissa kerrataan koko Islannin noituuden historia. Valitan, ei kiinnosta. Lukijana hyppäisin mieluusti nämä kohdat yli, mutta jotenkin velvollisuudentunnosta tulen aina lukeneeksi ne puuduttavimmat ja turhimmatkin kuvaukset.

Juoni on myös erittäin hidas ja pitkäpiimäinen. Annan kuitenkin anteeksi aivan valtavan paljon, koska Sandemo nyt on Sandemo, ja kakkososassa päästään jonkinlaiseen vauhtiin tapahtumien suhteen. Ensimmäiseksi osaksi - siis juuri siksi kirjaksi, jonka pitäisi kiinnittää lukijan huomio - Taikuus on aivan mahdottoman huono. Siispä: älä lannistu. Tämä on tervanjuontia, Silmiesi valo on puolestaan jo huomattavasti vauhdikkaampi.

Teksti on mitä on, eli kovin kökköä. En usko, että suomentajalla on osaa tai arpaa siinä, kuinka onnistunut (tai epäonnistunut) itse teksti on, mutta pienellä kustannustoimittamisella Taikuudesta olisi saanut loistokirjan.

Mikäli haluat tutustua roskaromaaneiden ihmeelliseen maailmaan, Sandemosta ja Noitamestarista on hyvä aloittaa.

maanantai 4. joulukuuta 2017

John Green - Kilpikonnan kuorella

Yhdysvaltalaisen nuortenkirjailija John Greenin uusin teos, Kilpikonnan kuorella, ilmestyi kuin varkain. Siitä ei kohistu etukäteen ainakaan niin, että olisin siitä kuullut, ja kun sen lopulta sain käsiini, ei se tuntunut mitenkään uudelta tai ihmeelliseltä: jälleen uusi Green, joka todennäköisesti olisi laadukas mutta ei takuulla niin mukaansatempaava kuin Arvoitus nimeltä Margo.



Arvaukseni osui oikeaan. Kirja on tyypillinen ja hyvin greenmäinen: nuori ja vähän erikoinen teini joutuu seikkailuun ja löytää itsensä. Päähenkilönä on tosin tällä kertaa tyttö, Aza. Hän kärsii pakko-oireisesta häiriöstä ja koettaa pysytellä elämässä kiinni huolimatta jatkuvasti kalvavasta ahdistuksesta.

Azan paras ystävä Daisy on hullaantunut Tähtien sotaan, josta kirjoittaa suosittua fanifiktiota nettiin. Heidän ystävyytensä ei ole ongelmatonta, sillä Daisyn kärsivällisyys ei riitä myötätuntoon ongelmissaan kierivää Azaa kohtaan. Pidin siitä, että hahmojen välinen dynamiikka on aitoa, eikä sellaista ehdotonta ja rajatonta, kuten monesti nuortenkirjoissa usein on.

Ystävyyden tielle tulee myös Azan ihastuksentapainen erään kadonneen miljonäärin poikaan, Davisiin. Tämän isästä on luvattu palkkio, ja vaikka aluksi etsiminen on Azalle pelkkää ajankulua ajatusten harhauttamiseksi pois pakko-oireista, hän alkaa viihtyä kadonneen miehen pojan kanssa entistä tiiviimmin. Lopulta esteeksi rakkauden tielle nousee sairaus - aivan kuin Greenin aiemmassa teoksessa Tähtiin kirjoitettu virhe.

Kilpikonnan kuorella on mainio teos, joka on varmasti Green-faneille ja realistisen YA:n ystäville herkkua. Joulu- tai välipäivälukemiseksikin tämä sopii, mutta koska Greenin teokset ovat niin pieniä, kannattaa varata useampi kirja sohvapöydälle. Nuorelle lukijalle, jonka kirjamausta ei tiedä liikoja, tämä on pomminvarma joululahja.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Miki Liukkonen - O

Miki Liukkonen on ollut suosikkikirjailijani jo vuosia. Hänen uusin teoksensa, keväällä ilmestynyt O, on lähimpänä postmodernia eurooppalaista kirjallisuutta, jota Suomessa on julkaistu. Sen valtava henkilögalleria ja suuri sivumäärä saattavat harhauttaa lukijaa luulemaan, että kyseessä olisi vaikea ja vakava teos. O on kuitenkin valtavan hauska ja tarkkanäköinen teos ihmisten välisistä kytköksistä.



En tiedä, mistä päästä lähes satapäistä hahmovalikoimaa pitäisi lähteä avaamaan, joten mainitsen lempipäähenkilöni: eksentrinen romaniperhe, joka elää pari tuntia tulevaisuudessa, munakoisoja soittava, hieman höyrähtänyt proffa sekä tietysti minäkertoja, joka katsoo ympärillään vellovaa hulluutta ja pakkomielteisyyttä juuri siten kuin lukijakin, järkyttyneenä ja hämmentyneenä. Kaikki hahmot liittyvät lopulta toisiinsa, mikä tekee kirjasta tosielämää jäljittelevän taideteoksen. Oikeasti ei ole juonikaaria tai päähenkilöitä ja sivuhenkilöitä, vaan kaikki ikään kuin kiertää - niin, valtavassa ympyrässä.

Liukkonen kirjoittaa aivan erinomaisesti. Kaikki opetellun oloiset tyylikikat puuttuvat, ja kirjassa on havaittavissa nimenomaan kirjailijan itsensä omaleimainen tyyli. Hän ei kirjoita tarkoituksellisen töksäytellen, kuten monet suomalaiset nykykirjailjat, vaan antaa lauseiden muodostua vaivattomiksi, joskus jopa sivun pituisiksi sanarykelmiksi.

Kaikkiaan O taitaa olla tämän vuoden suosikkikirjani. Siinä on kaikki suurromaanin ainekset, ja on jotenkin kornilla tavalla hienoa, että se julkaistiin juuri nyt, Suomi100-juhlan huumassa.

Kirja on tämän vuoden Finlandia-ehdokas, ja innolla odotan, saako se palkinnon, jota itse kirjailja on odottanut ilmeisen kauan. Jos joku ehdokkaista palkinnon ansaitsee, niin tämä kirja. Toivokaamme siis, että Elisabeth Rehn valitsee O:n.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Paula Havaste - Lumen armo

Kolme vuotta sitten luin Havasteen Vihat-sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, ja hullaannuin täysin. Nyt, sarjan saatua päätöksensä Lumen armon myötä tunnen vain suunnatonta tyhjyyttä. Miksi ihmeessä vaivauduin? Mitä näin tässä kirjasarjassa? Missä vaiheessa minusta on tullut niin vaativa?



Päähenkilö Kertte on vihdoin palannut kotikonnuilleen. Hänellä on mukanaan Usva, lapsi, jonka hän on synnyttänyt toiselle miehelle - ja aviomies Larri ei ymmärrettävästi kauheasti asiasta innostu.

Minua ei ärsyttänyt Lumen armossa eniten edes kieli, joka oli valtavan laiskaa ja mielikuvituksetonta, vaan juonen puute. Tarinoissa on kyse siitä, että asia X johtaa asiaan Y, ja hahmot muuttuvat jollain tapaa lukijan saadessa katharsiksen.

Vihat-sarjan päätöksessä tapahtuu kyllä, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Kerten tytär Mimerka lähes vihaa äitiään. Sen sijaan, että tekisi jotain, Kertte vain märehtii kurjaa kohtaloaan. Larri polttaa kirkon - kas, pitäisikö pakata kamppeet ja lähteä Lappiin? Missään ei kuitenkaan näy konkreettista uhkaa eli kannoilla laukkaavia kruunun miehiä, ei edes painajaisunissa. Kerten veli kuolee, eikä mikään muutu. Vaikuttaa siltä, että Havaste on niin rakastunut omiin hahmoihinsa, että hän pelkää asettaa näiden tielle esteitä. Kaikki on helppoa, eikä missään ei ole ylivoimaisia koetuksia, joiden myötä hahmot voisivat oppia itsestään jotain.

Kielestä vielä: Ihan oikeasti, ei hahmojen ajatusten ilmaiseminen lukijalle vaadi sitä, että päänsisäinen monologi on kuin jotain tajunnanvirtaa. Kirjallisuus on eri asia kuin puhuttu kieli, ja on keinoja, joilla ajatukset saa luettavaan muotoon. Ja nyt kun vauhtiin pääsin, myös toisto ja kuluneiden kielikuvien käyttö tekivät lukemisesta tuskallista.

H-U-O-H. Edes kustannustoimittaja voisi paikkailla vähän, jos kirjailija ei osaa kirjoittaa. Olen menettämässä uskoani suomalaiseen kirjallisuuteen. Tai ehkä olen yliherkkä kaikille virheille, kun olen koettanut hioa omaa (kauno)kirjoittamistani huippuunsa viime kuukaudet ja sitten eteen sattuu tämä kultakimpale.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Tuulen varjo & Taivasten vanki

Olen palannut takaisin blogimaailmaan! Opiskelukiireiden hellitettyä ehdin lukea kaksi Zafónin kirjaa, Tuulen varjon ja Taivasten vangin, joista kumpikin kuuluu Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan. Osat voi lukea missä tahansa järjestyksessä. Aivan äskettäin ilmestyi viimeinen osa, Henkien labyrintti, ja se olikin syy sille, miksi päätin vuosien viivyttelyn jälkeen lukea aiemmin ilmestyneet osat. Enkelipelin luin tammikuussa 2014, eli siitä on todella kauan.





Valitettavasti minun on sanottava, että petyin hieman. Monet ystäväni ovat hehkuttaneet Zafónia, mutta itse en lämmennyt kömpelöhkölle dialogille ja ontuvalle kerronnalle. Muistan lukeneeni Enkelipeliä aivan hurmoksen vallassa, mutta nyt en voi käsittää, miten saatoin hehkuttaa kyseistä kirjaa niin sokeasti. Ehkä olen vain liian vanha pitämään varauksetta näistä kirjoista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö kirjat olisi hyviä. Kyllä ne ovat, mutta eivät erinomaisia.

Se, mistä pidin, on historiallisen Barcelonan kuvailu. Kaupunki on ainakin Taivasten vangin takaumaosuuksissa kaaoksen vallassa, ja oli melkein ironista lukea kirjoja nyt, Katalonian itsenäistymispyrkimysten aikana. Kirjat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen (ja jälkeiseen) Barcelonaan, ja vaikkeivat Zafónin teokset sotakirjoja olekaan, näkyy sota ihmisten kuihtuneissa kehoissa ja synkistyneissä sydämissä.

Tuulen varjo alkaa päähenkilö Daniel Semperen lapsuudesta, ja hieman haahuileva alku muuttuu pian jännitysnäytelmäksi. Danielilla on hallussaan viimeinen kopio kirjasta nimeltä Tuulen varjo, ja eräs paholaismainen mies etsii kyseistä teosta. Kirjan tarina on myös pahaenteisen samankaltainen Danielin oman elämän kanssa.

Lempihahmokseni nousi sivuhenkilö Fermín, jonka menneisyyttä valotetaan tarkemmin kirjassa Taivasten vanki. Fermín on hyvyyden perikuva, jolla valtava elämännälkä traumaattisten kokemustensa jälkeen - hän syö Sugus-pastilleja koko ajan ja tuijottaa lumoutuneena näyttelijätär Kim Novakia elokuvateatterissa. Hänen vuorosanansa ovat muutenkin koko kirjasarjan dialogien pelastus; hänen lempeän pisteliäs huumorinsa sai minut nauramaan joka kerta. Ihana hahmo.

En koe, että olisin menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt Tuulen varjon ja Taivasten vangin lukematta. Niiden kieli on kuitenkin inspiroivaa, joten jos haluaa itse kirjoittaa rönsyilevään, unenomaisen kuvailevaan tyyliin, kannattaa lisätä nämä kirjalliselle soittolistalleen. Toivon, että tuhatsivuinen viimeinen osa yllättäisi ja olisi huomattavasti parempi kuin muut osat.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen on yksi lempikirjailijoistani, ja hänen neljättä romaaniaan olen odottanut aivan täpinöissäni siitä asti, kun luin Sielut kulkevat sateessa -kirjan. Siitä on hieman yli kolme vuotta, ja muistan vain ajatelleeni, millaisen kultakaivoksen olenkaan löytänyt. Sen jälkeen luin myös muut kirjailijan romaanit.

Lukemassani versiossa oli punaiset viisarit... Outoa.


Väärän kissan päivä jatkaa samalla nyrjähtäneen todellisuuden linjalla kuin kirjailijan aiemmatkin teokset. Kertoja Kaarna, joka käyttää vain sukunimeään, on arkkitehti, jonka Alice-äiti on pahasti dementoitunut. Kaarnan pyhittäessä viimeinkin aikaa perheelleen hoitokodista tulee soitto: hänen äitinsä on kuollut. Kaarna ryntää kuolinvuoteelle, järkyttyy ja lukitsee itsensä vessaan. Kuuluu rapinaa, ja kun oven viimein uskaltaa avata, ei sängyssä olekaan ketään. Alice on tehnyt lasarukset.

Alkaa hillitön ajojahti, jossa Kaarna koettaa löytää äitinsä karnevaalihumuisesta kaupungista. Matka on kuitenkin muutakin: lukija pääsee sukeltamaan syvälle kertojan mielen sisään ja imemään hänen lapsuusmuistonsa itseensä. Muistoista koko tarinassa onkin oikeastaan kyse. Yhdenpäivänromaani sisältää useita sisäkkäiskertomuksia erityisesti Kaarnan lapsuudesta.

Jokin on kuitenkin hullusti: kaikkialla liikkuu kissoja. Ne eivät ole tavallisia kehrääjäpalleroita, vaan jonkinlaisia omituisia mutanttikissoja, jotka alkavat muuttaa muotoaan, kun niitä katsoo. Niillä on myös erikoinen asema ihmisten keskuudessa: kukaan ei kiinnitä niihin oikeastaan huomiota, mutta silti kaikki - Kaarnakin - jättävät niille ruokaa.

En tiedä, olenko aivan tyytyväinen siihen, että Jääskeläinen seuraa monen kuuluisan kirjailijan tyyliä tehdä miespäähenkilöstä jotenkin harvinaisen pakkomielteinen seksin ja seksuaalisuuden suhteen. Välillä mietin, millaisia tunteita kirjailija koettaa lukijassa herättää kuvaillessaan noin 50-vuotiaan miehen mietteitä kauniista teinitytöistä ja kuvaillessaan kaikkia kirjassa esiintyviä naisia nimenomaan kehon kautta: Nuoren missin nännejä kuvaillaan useamman kerran, ja jonkinlaista syvän Afrikan eksotiikkaa huokuva musta (ihonväri mainitaan monta kertaa, jotta asia varmasti tulisi selväksi) teinipianisti kiihottaa Kaarnaa selvästi. Vaatturi Elysia on myös hyvä esimerkki: hänen kehostaan ei voi juuri sukupuolta päätellä, ja se tuntuu häiritsevän Kaarnaa valtavasti.

Kirjassa viitataan useamman kerran Shakespearen Kesäyön unelmaan. Siinä on sanottu olevan homoseksuaalisia vivahteita, ja - ehkä tämä on vain oma mielipiteeni - niin Kaarnassakin vaikuttaa olevan. Todella silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä löytyy myös: Oberon (joka Väärän kissan päivässä on Kaarnan saksalainen lapsuudenystävä) on Kesäyön unelmassa kirottu jäämään kääpiömäisen lyhyeksi. Kaarna on ilmeisesti tavallista lyhyempi mies, tai näin hänen äitinsä hänelle jatkuvasti muistuttaa. Tiedän, kyseessä on kaksi eri hahmoa, mutta kirjan lukeneet kyllä ymmärtävät, mitä tarkoitan.

Jos jonkinlaista analyysiä voisi tehdä Kesäyön unelman ja Väärän kissan päivän yhtäläisyyksistä, sanoisin, että karkuteille lähtevä Hermia on kuin Alice ja hänen karkukumppaninsa Lysander puolestaan lääkäri Engel Lang. Elysia taas muistuttanee ulkoisesti Hippolytes-nimistä amatsonia. (A mazon on kreikkaa ja tarkoittaa rinnatonta.) Ehkä Kaarna itse olisi Oberon ja hänen vaimonsa Minerva puolestaan Titania. Toisaalta Minervan nimi on jo itsessään viittaus antiikkiin. Hänen jumalatarkaimansa alaa olivat muun muassa taide, tiede ja viisaus - siis samat asiat kuin Kaarnankin vaimolla.

Toisaalta Kaarnan ja hänen äitinsä suhde on melko oidipaalinen. Psykoterapeutti-Alice muun muassa suutelee poikaansa yhdessä kohtauksessa (tosin muka vain "testatakseen" Kaarnaa). Aika freudilaisissa sfääreissä muutenkin liikutaan: kaoottinen kaupunki tuntuu heijastelevan päähenkilön alitajuntaa, ja on huomionarvoista, kuinka paljon muun muassa freudilaisen unientulkinnan elementtejä kirjaan on ripoteltu.

On huomionarvoista, kuinka paljon keskiaikaisista näytelmistä Väärän kissan päivä ammentaa. Toinen Shakespearen näytelmä, Myrsky, sisältää lauseen, joka voisi olla teoksen alaotsikko: "Sama kude on meissä kuin mik' on unelmissa ja unta vain on lyhyt elämämme." Myös Shakespearen aikalaisen Pedro Calderòn de la Barcan tunnetuimman näytelmän otsikko kaikuu kirjan sivuilla: "Elämä on unta." Välillä Jääskeläinen sotkee unen ja toden niin tehokkaasti, että lukijaa alkaa lähestulkoon hirvittää - jos unta ei erota valve-elämästä kirjan sivuilla, kuinka voi olla varma, että erottaa niitä ollenkaan?

Väärän kissan päivä innostaa syvällisiin, psykoanalyyttisiin pohdintoihin omasta elämästä ja erityisesti lapsuudesta. Jääskeläisen tapa kuvailla mennyttä elämää on mahdottoman nostalginen, ja lukijana on ihana upota muistojen kellastuneihin arkistoihin, jossa jokainen päivä on jollain tavalla merkityksellinen.

Kirjan takakannessa esitetty kysymys Olemmeko vain muistojemme summa vai onko elämä omaamme? ansaitsisi paljon pätevämmän vastauksen, mutta oma näkökulmani varsinkin tämän kirjan luettuani on, että me koostumme paitsi muistoista, myös siitä, mitä emme muista. Joskus on armollisempaa unohtaa.