torstai 1. joulukuuta 2016

Kirjoita tai kuole #11 - Tervetuloa suomalaiseen kustantamoon!

Haluatko kirjailijaksi? Ei riitä, että tunnet itsesi ja kaikki sielusi sopukat. Sinun täytyy tuntea myös ne kustantamot, joihin rohkenet tekstisi lähettää. Tämä koonti toivottavasti auttaa Sinua valitsemaan juuri oikean tallin, johon asettua! (Ja tämä intro vetämään henkeä ennen lukemista, jos epäilet loukkaantuvasi.)



WSOY

Julkaisemme mitä vain laidasta laitaan. Liian rohkeat kirjat jätämme Johnny Knigalle, kustantamoperheemme mustalle lampaalle. Voisi sanoa, että pitäydymme perinteikkäässä linjassa - siinä missä Otava on kustannusmaailman Pohjois-Korea, me olemme Kiina. Myös floppeja ja/eli runokirjoja julkaisemme, koska, no, meillähän on rahaa. Paljon. Kustannustoimittajamme tietävät myös parhaat baarit, joissa kirjailija marinoituu dekadentiksi taiteilijaksi.

Gummerus

Julkaisemme viihdekirjallisuutta, joka myy. Nuortenkirjojen käsikirjoituksia emme ota vastaan, koska ne eivät myy. Liikevoittomme on suurin kaikista Suomen kustantamoista. Jatkamme sivistyksen puolesta puhuneen lehtori Jaakko Gummeruksen kunniakasta perintöä julkaisemalla vain sellaisia tietokirjoja, jotka myyvät.

Tammi

Meillä on Keltainen kirjasto - tarvitseeko muuta edes sanoa? Nobel-voittajien rinnalle päädyt tiukan seulan läpi, mutta jos päädyt, kirjasi myynti on taattu. Emme julkaise mitään rajatapauksia; riskeeraamatta paras. Hollywood-formulan tunteminen suositeltavaa, ei pakollista.

Otava

Kunnioitamme perinteitä ja ylväitä arvoja. Korkeatasoinen kirjallisuuslehti Parnasso julkaisee säännöllisesti ylistäviä kritiikkejä teoksistamme. Nuortenkirjallisuudessa suosimme hillittyä tyyliä. Nuoret ostavatkin kirjojamme melko paljon: oppikirjamyyntimme kasvaa vuosi vuodelta. Voimme siis sanoa, että saamme lukiolaiset lukemaan - eikö sitä voisikin sanoa jo kulttuuriteoksi?

Like

Anarkisteille, jotka osaavat kirjoittaa.

Teos

Me julkaisemme vähän, mutta laadukasta. Jokavuotinen Finlandia-ehdokkuus on alkamassa jo muodostua perinteeksi. Parnasso suvaitsee myös kumartaa suuntaamme, vaikka emme edes kuulu rahoittajajoukkoon. Itse asiassa julkaisemme niin vähän, että nykyiseen joukkoomme ei tarvita yhtään kirjailijaa lisää. Ota yhteyttä paremmalla ajalla.

Myllylahti

Mitä tahansa lähetätkin, julkaisemme sen. Emme loukkaa taiteellista itsemääräämisoikeuttasi turhalla editoimisella, vaan julkaisemme tekstit sellaisenaan. Pian otamme käyttöön järjestelmän, joka mahdollistaa käsikirjoitusten lähettämisen suoraan painoon. WSOY:ltä ja muilta suurilta kustantamoilta tipahtaneet kirjailijat nappaamme myös verkkoomme.

Savukeidas

Mitä vaikeaselkoisempaa tekstiä, sitä varmemmin olet ensi vuoden syksyn katalogin kannessa. (Vitsi, vitsi, ei ole mitään katalogia. Markkinoi itse hengentuotettasi.)

ntamo

Kustantamomme nimen poispudotettu etuliite olisi ehkä sittenkin pitänyt säilyttää. Julkaisemme kaikkia lajeja, mutta marginaalia sen olla pitää.

Poesia

Olemme osuuskunta, emme omakustantamo. Missään nimessä. Julkaisemme laatukirjallisuutta heille, jotka sitä osaavat arvostaa, eli toisille osuuskunnan jäsenille.

Bazar

Haluatko olla seuraava Sofi Oksanen?

lauantai 12. marraskuuta 2016

Ja Finlandia-palkinnon saa...

Aiemmassa postauksessani arvailin ehdokkaita. Yksi meni oikein, ja se on Tommi Kinnusen Lopotti - kirjailija on ehdokkaana jo toista vuotta peräkkäin.

Ehdokkaina ovat Riku Korhonen (Emme enää usko pahaan), Tommi Kinnunen (Lopotti), Emma Puikkonen (Eurooppalaiset unet), Sirpa Kähkönen (Tankkien kesä), Peter Sandström (Laudatur) sekä Jukka Viikkilä (Akvarelleja Engelin kaupungista).



Tämän vuoden erikoisuutena on vahva turkulaisedustus. Kinnusen päätyminen listalle oli täysin ennalta-arvattavaa, mutta on listalla joitain yllätyksiä, esimerkiksi Emma Puikkonen. Suomenruotsalaiskiintiökin on täytetty perinteikkäästi kirjalla, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan eikä kuitenkaan voita itse palkintoa ehdollaolostaan huolimatta.

Riku Korhosen kirja on hieman liian kaupallinen kansikuvaansakin myöten palkinnon voittamista ajatellen. Sen todennäköisyys voittaa palkinto on jonkinlainen, mutta todennäköisimmin F-pommi tippuu jonnekin muualle.

Puikkonen on hieman outo lintu: hän on aiemmin kirjoittanut oopperalibrettoja (sivumennen sanon, että tuota tointa voisin itsekin mieluusti harjoittaa). Voittajaksi voisin jopa veikata, en toki henkeni kaupalla vannoisi.

Kähkönen ei voita. Hänen kirjansa ei edusta tarpeeksi tuoretta näkökulmaa, ja nyt kun diktaattori (Baba Lybeck) on alle 50-vuotias, ovat hänen intrenssinsä varmasti jossain toisaalla kuin Kuopion vuosikymmenien takaisessa historiassa.

Viikkilästä en menisi sanomaan mitään erityisen painokasta: voi hyvinkin olla, ettei Engelistä kertova kirja herätä päätuomarin mielenkiintoa. Voisin kuvitella Lybeckin tekevän melko sovinnaisen valinnan. Toimittajana hän on ajan hermolla ja varmasti vaatii sitä myös kirjoilta. Kyse ei tietenkään ole ajankohdasta vaan kerrontatavasta.

Voittaja on Tommi Kinnunen. Aivan yksiselitteisen varmasti.

Tässä on lista omista veikkauksistani (todennäköisyysjärjestyksessä):

1. Lopotti
2. Eurooppalaiset unet
3.Akvarelleja Engelin kaupungista
4. Tankkien kesä
5. Emme enää usko pahaan
6. Laudatur

Kenen uskot voittavan?

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kuka voittaa Finlandian 2016?



Kun on kerran aloittanut spekuloinnin, sitä ei voi lopettaa. Siksipä nyt koetan arvata, mitkä kirjat ovat ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Nämä kirjat voisivat mielestäni olla mahdollisia ehdokkaita (perusteluineen). Tämä on toisaalta oma mielipiteeni, toisaalta analyyttista pohdintaa. Esimerkiksi Statovcia en voinut olla ehdottamatta, koska hänen kirjoistaan niin paljon. Toisaalta listalla voi olla vaikka mitä: viime vuonnakin Markku Pääskysen Sielut, joka on järkyttävän huono kirja, oli päässyt ehdolle.

Ja Finlandian voittaa...

Tommi Kinnunen. Lopotti-kirja on teemoiltaan juuri sitä, mitä Suomi ja raati haluavat nyt arvokkaana ajankohtana lukea ja tuoda esille. Toisaalta herää epäilys, voiko sama kirjailija olla ehdokkaana kahtena perättäisenä vuotena.



Rosa Meriläinen. Osteri vaikuttaa kirjalta, joka tulee saamaan ansaitsemansa arvostuksen ennemmin tai myöhemmin. 



Pajtim Statovci. Kissani Jugoslavia -kirjallaan HS:n esikoispalkinnon voittanut kirjailija voisi hyvinkin päästä tänä vuonna isommille areenoille Tiranan sydän -teoksellaan. Kirjan teemat ovat ajankohtaisia maahanmuuttokysymysten ja maailman kurjan tilan vuoksi.


Hanna Weselius. Alma! on kirja, jota ei voi olla noteeraamatta. Tarina itsessään vaikuttaa Finlandia-materiaalilta historiallisuuden ja suurien teemojensa takia.


Otto Lehtinen. Wurlitzer-romaani vaikuttaa juuri siltä, että se voisi olla ehdokkaana - ei ehkä voittajana kuitenkaan. Lisäksi kustantamoista kannattaa valita suhteellisen tasapuolisesti, niin todennäköisyydet hyvään veikkaukseen ehdokkaista kasvaa.


Terhi Rannela. Frau on villi kortti siinä mielessä, että se tulee pieneltä kustantamolta, on aiemmin aika vähän arvostusta Parnasso-piireissä keränneen kirjailijan teos ja aika kulunutta aihetta käsittelevä - toki omintakeisesta näkökulmasta.



Nyt kysynkin sinulta, hyvä lukija: Kuka voittaa Finlandian? Ja kenen pitäisi voittaa tai edes päästä ehdolle?

perjantai 28. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessut: TO & PE

Kahden ensimmäisen messupäivän aikana melkein tunnustin rakkauteni Iida Raumalle, otin kahden kirjailijan ja Don Rosan kanssa selfien joka ei ollut selfie ja sain kirjabloggaajan itkemään.



Mitään näistä en ollut suunnitellut etukäteen. Messujen parasta antia ovatkin olleet nimenomaan odottamattomat kohtaamiset. Kirjailijat (jotka kehuvat silmiäsi ja antavat sitten kirjansa arvosteltavaksi - ihana ihminen kyseessä, ihan huumorilla siis sanon), kirjabloggaajat (joiden sohvalle Boknäsin takana menin vetelehtimään) ja muut kirja-alan ammattilaiset (muutama kustannustoimittaja) ovat olleet erittäin hedelmällistä ja antoisaa keskusteluseuraa.



Kuitenkin myös esiintymiset ovat olleet mielenkiintoista seurattavaa. Torstainen brändäyskeskustelu oli tuskallinen Kaarina Hazardin läsnäolosta huolimatta, mutta moni muu keskustelu on vakuuttanut ja ennen kaikkea inspiroinut omaa kirjoittamistani.

Esimerkiksi Riikka Pulkkinen ja Pajtim Statovci kertoivat keskustelevansa usein ihan tarinankerronnan perusasioista, kuten siitä, onko syytä käyttää minä- vai hänkertojaa. Otavan kustannustoimittajille saa myös kuulemma aina soittaa, mikä on nostamassa kyseisen kustantamon profiilia mahdollisena tulevana "tallina" (jos näin uskaliaasti voi kirjottaa).



Iida Rauma, ehkä maailmankaikkeuden viehättävin naiskirjailija, oli keskustelemassa seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa. Näin laajan aiheen vuoksi pidempi esiintymisaika olisi ollut tarpeen. Rauman puhetta kuuntelee toki muutenkin ilokseen. Ja jotta vältyttäisiin mielipahalta naiskirjailijahuomautuksen johdosta, sanoisin, että maailmankaikkeuden viehättävimmät kirjailijat ovat omasta näkökulmastani sattuneesta syystä miehiä (esim. Miki Liukkonen).



Johanna Sinisalon, Kari Välimäen, Maija Haaviston ja Anu Holopaisen perjantainen paneelikeskustelu "Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin" oli mielestäni kiinnostavin kaikista paneeleista. Referointi on vaikeaa, sillä koko keskustelu oli täyttä asiaa. Erityisesti Maija Haavisto yllätti karismaattisuudellaan. Sinisalo taas otti selvästi johtajaroolin, mikä ei todellakaan ollut pahaksi. Ryhmän dynamiikka oli toimiva.



Pressissä päädyin keskustelemaan erään kirjabloggaajan kanssa tekeillä olevasta tekstistäni. Uusia näkökulmia avautui, ja koko keskustelu ylipäänsä oli sellainen, etten olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Seuraava esitys kuitenkin kutsui jo.

Kerta kaikkiaan ihanat kaksi päivää ovat nyt takana ja seuraavat kaksi edessä - olen uuvuksissa ja innoissani yhtä aikaa. Huomenna käyn ainakin katsomassa Maria Turtschaninoffin haastattelua Maresin maailmasta - ja ehkä varaan ajan Haluatko kirjailijaksi? -keskusteluun. Jos uskallan.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Paperi T - post-alfa

Ehdinpä jo aikaa sitten ennen tämän runokirjan, kaikkia kieliopin lakeja nimellään uhmaavan post-alfan, ilmestymistä kehua Paperi T:tä eli Henri Pulkkista viisaaksi mieheksi, mutta runokirjaa en tämän räppärin olisi koskaan arvannut julkaisevan. (Toivokaamme, ettei Cheek ole seuraava.) Älykköräppäristä runoilijaksi ei tämän miehen kohdalla kuitenkaan ole mikään valtava loikka - ovathan hänen musiikilliset hengentuotteensakin erittäin korkealentoisia. Aika ajoin tulee mieleen Rimbaud, jolla vain soi musiikki taustalla tunnelmaa luomassa.



Olen aina rakastanut Paperi T:n räppejä, varsinkin riimejä. Ei-mitalliseen runoon siirtyminen vaikutti hieman siltä, että koko lyriikoiden pointti meni sitten siinä: pelkäsin tarttumapinnan vähyyttä tai tekotaiteellisuuden puolelle repsahtavaa esikoisrunokokoelmaa.

"Nää on kaikki rakkausrunoja, sä vaan luet niitä väärin", julistaa Pulkkinen kokoelman lopuksi. Rakkaus ja erityisesti sen loppuminen on ollut aina Pulkkisen suuria teemoja, joiden ympärille koko tuotanto rakentuu. Myös meille älyköille (hah haa) heitetyt kopit osuvat silloin tällöin aika tavalla palleaan. Vai mitäpä sanotte Bergman & chillistä tavallisen Netflix & chillin sijaan? Älykästä, eikö vain?

Miki Liukkosen mainitseminen sai minut kierimään lattialla oikeastaan melkeinpä vielä enemmän kuin runokokoelman löytyminen postilaatikosta. Upeaa, että joskus namedroppaillaan ihan eläviäkin runoilijoita.

"Mansplainaan sulle David Foster Wallacea" on quotelistani ykkösenä tällä hetkellä. Lauseen absurdius on viehättävää: kaikista kirjailijoista juuri Wallace, oikeasti? Miehinen näkökulma hänen tuotannossaan on näennäinen: mielestäni Wallacea ei voi "splainata" millään tavalla.

Varmaankin koko runokirjan kaunein säe on "rakennan talomme intiaanien hautausmaalle". Kuulostaa kauniilta, mutta hän, joka ymmärtää viittauksen, ymmärtää myös toisen puolen ja koko jutun ytimen.

Suosittelen kyllä, vaikket fanittaisi Pulkkista räppärinä. Runoilijana hän on tyystin erilainen, paljon rauhallisempi ja ehkä jopa kypsempi. Kosmoksen muita julkaisuja jään myös odottamaan kiinnostuneena, sillä kaikki heiltä tähän asti lukemani on ollut erinomaista.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Kirjoita tai kuole #10 - Nuortenkirjallisuuden tekopyhät kasvot

Onko jotain sellaista, mikä sinua kiinnostaa, nuori ihminen? Seksi kenties tietysti. Mikset ottaisi käteesi jotakin oikein hyvää nuortenromaania, joka kertoisi sinulle tästä asiasta viehättävän paasaavalla ja kasvattavalla äänensävyllä?




Kyllä tiedän, että sellaista kirjallisuutta julkaistaan, jossa nuoret tekevät hurjia juttuja, mutta mikä on se näkökulma ja konteksti, josta aikuinen kirjoittaa yleensä puolet nuoremmalle henkilölle? Auttamattoman kalkkeutunut, varovainen ja ylenkatsova. Kun aikuinen kirjoittaa nuorelle sontaa, tämä tuskastuu eikä enää tahdo lukea nuortenkirjoja. Parhaassa tapauksessa hän siirtyy aikuistenkirjallisuuden puolelle (John Irving on oikein hyvä valinta, vaikkei Jokke sitä suosittelekaan - pah, sanon minä) ja pahimmassa tapauksessa lopettaa lukemisen kokonaan.

Nähtävissä on kuitenkin ongelma. Nuortenkirjat ovat hyvin tekosiveitä ja geneerisiä varsinkin kahden nuoren välisissä seksisuhteissa. Käytetty kieli pyörii lähinnä kulahtaneiden kielikuvien ympärillä. Mitään ei sanota suoraan - onko kyse siis todella periluterilaisesta siveydestä vai kukat ja mehiläiset -tyyppisestä arastelusta puhua "noloista" asioista?

Kerrankin muuten valitan ulkomaisesta kirjallisuudesta enemmänkin kuin suomalaisesta. Täällä osataan ongelmarealismi (eroottisine aspekteineen) eikä meillä ole taakkana todellista tekosiveyden ja kaksinaamaisuuden kulttuuria kuin Amerikassa. Miksi pitää tunkea sinne tarinaan seksiä, jos siitä ei voi edes kirjoittaa kunnolla? Eufemismit ovat ok, kielikuvat ovat ok (kunhan eivät ole kulahtaneita), mutta suoranainen välttelevä, asioita poisjättävä kirjoitustyyli ei ole. Amerikkalaiseen ja yhä enemmän myös koko länsimaiseen kulttuuriin kuuluvat sekä siveyslupauksia isilleen antavat tyttäret että puolialastomana lavalla keimailevat nuorison idolit. Miksi me emme voi asettua jonnekin noiden kahden ääripään välimaastoon, alueelle jolla seksi ei ole kaikille näkyvää, pseudoeroottista kertakäyttökulttuuria vaan normaali, aivan terve asia? Mitään seksivalistusoppaita ei tarvitse kirjoittaa. Täytyy vain olla valmis kirjoittamaan asioista sellaisina kuin ne ovat ja seisomaan kirjansa tapahtumien takana.

Minäkään en ole syytön. Tällaista kirjoitin vuosia sitten; en tiedä, voisinko tai osaisinko edelleenkään kirjoittaa toisin. Hävettää, mutta toisaalta mitä menetänkään antaessani esimerkin siitä, miten ei kannata kirjoittaa intiimiä kohtausta. Nimet on otettu pois ja selitteet laitettu hakasulkeisiin. (Tavallaan tykkään tuosta uuteen muottiin takomisen eufemismista, tarkemmin mietittynä se on aika rietas.)

"Sitten hän suutelee minua jälleen ja minä johdatan hänet pois Isoäidin huoneesta, sillä se tuntuisi suoranaiselta häpäisyltä.

Hiivimme huoneeseeni. Lattialankut narahtelevat ja pöly tanssii ilmassa: auringonvalo saa osan hiukkasista hehkumaan, muut ovat näkymättömissä.

Minusta tuntuu kuin muu maailma jäisi kauas, kauas tämän maailmankaikkeuden tuolle puolen. Kun hän suutelee minua, kun hän riisuu minut, en voi tuntea muuta kuin halua, halua joka sumentaa järkeni ja pyyhkii muistini puhtaaksi. Kaikki Isoäidin varoitukset tuntuvat haihtuvan pois kuin kadoksiin puhallettu kynttilänliekki.

Hän silittää hiuksiani, me istumme vuoteellani vain peitto yllämme, ja tiedämme, että se, mitä seuraavaksi tulee on välttämätöntä, että sitä ei voisi edes [tarinan pahis] pysäyttää.

Minä kuulen jo kauan sitten edesmenneen undulaattini laulun korvissani, se laulaa ilon ja rohkeuden laulua, ja karhuvatukat humisevat taustalla. Tiedän, että vain minä kuulen sen. En tiedä, kenen ääni kuiskii rauhoittavia sointuja [miespäähenkilön] korvaan, mutta tiedän, että hänkin kuulee tuon saman sävelmän taustalla; Puutarhan äänen, joka laulaa kauniita ja puhtaita lauluja, tekee meistä uusia.

[Miespäähenkilö] kuiskii minulle rakkaudentunnustuksia ja minä hädin tuskin kuulen niitä, veri humisee korvissani, ajatukseni lentävät niin nopeasti, ettei niitä oikeastaan edes ehdi ajatella.

Hän hyväilee minua sanaakaan sanomatta ja minä yritän kömpelösti koskettaa häntä, hän antaa minun löytää polkuni itse, polut tämän uuden, vieraan maan lävitse. Hän taivuttelee minut uuteen muottiin kuin seppä, sulattaa minut hehkuvaksi nesteeksi ja takoo minusta uudenlaisen hahmon, itselleni tuntemattoman.

Minä vapisen kuin kuoleman partaalla oleva, hetkeen en tiedä, mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa, illuusiota joka iskeytyy rantaan aina uuden aallon mukana. Samoin vapisee [miespäähenkilö]; hän itkee ja nauraa yhtä aikaa, enkä usko hänen koskaan ennen kokeneen tällaista riemua.

Onnen säteet laskeutuvat ympärillemme: jokin on ohi, mutta jokin on myös alkanut. En vielä tiedä, mitä rakkaus on, mutta tämä on lähimpänä kuvitelmiani. Hivuttaudun aivan [miespäähenkilön] viereen."

tiistai 27. syyskuuta 2016

Angela Carter - Verinen kammio

Sudet tulevat -elokuvan arvion yhteydessä mainitsin aikeistani lukea novellikokoelma, jonka samannimiseen novelliin elokuva pohjautuu. Carter kirjoittaa kuitenkin paljon muustakin kuin ihmissusista. Keijukuningas, Kaunotar ja Hirviö ja monet muut sadut heräävät henkiin teoksessa, joka tuo esiin myös näiden vanhojen tarinoiden eroottisen ja julman puolen.



Niin sata kertaa nähtyä, saattaisi joku parahtaa. Kuitenkin Carter onnistuu tekemään satujen rekonstruoinnin tyylillä. Hänen kaunis kielensä on jo nautinto itsessään.

Novellien maailma on taianomainen, mutta ahdistava - kuten saduissa yleensäkin, kirjailija onnistuu tavoittamaan nimenomaan ihmisen pahuuden ytimen kuvaamalla jotain erittäin epäinhimillistä hirviötä. Erityisesti kirjan alussa ollut Siniparta-toisinto nosti niskakarvani pystyyn.

Sudet tulevat -novelli oli tietysti kaikista herkullisinta luettavaa, sillä se oli jo valmiiksi kaikkein tutuin elokuvan myötä. Elokuva on mielestäni kuitenkin onnistunut tuomaan enemmän tasoja tarinaan - myös konkreettisesti. Siihen oli nimittäin lisätty ns. todellisen maailman taso, jota ei novellissa ole.

Suosittelen kyllä. Kirja on aika lyhyt, ja näitä novelleja on ihana lukea iltojen pimetessä ja hyytävän viiman puhaltaessa nurkissa.

P. S. Kiitoksia Annalle, joka minut tutustutti tähän kirjailijaan ja Sudet tulevat -leffaan!