torstai 27. huhtikuuta 2017

Han Kang - Vegetaristi

Vuoden 2016 Bookerin voittanut Vegetaristi on hämmästyttävä kirja. Se on lyhyt, vain 215-sivuinen, mutta kirjailija Han Kang on kirjoittanut tarinasta suuren.

Vegetaristi teki minuun henkilökohtaisesti erittäin suuren vaikutuksen. Olen (lakto-ovo)vegetaristi ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen pitänyt nälkäisyyttä ihanteellisena olotilana. Kirjan päähenkilön Yeong-hyen päätös lakata ensin syömästä eläinkunnan tuotteita ja sitten kaikkea ruokaa on samaan aikaan kauhistuttava ja houkutteleva.



Lukija kuitenkin alkaa tarinan edetessä huomata, ettei kyse ole vegetarismista tai edes syömättömyydestä. Yeong-hye paljastaa - ehkä tahallaan tai tahtomattaan - perheestään ja suvustaan kaiken vain tekemällä hiukan toisin, nykäisten pohjan sovinnaisilta tavoilta, jonka mukaan nainen, varsinkin aviovaimo, tottelee miestään ja sukuaan ehdoitta. Päähenkilön päätöksen myötä hänen lähipiirinsä ajautuu enemmän tai vähemmän hulluuteen. Vegetarismi toimii vain katalyyttina, joka purskauttaa näkyviin perheen sisäiset ristiriidat.

Mielenkiintoista on, että Yeong-hye itse saa kertoa omaa tarinaansa vain ihan hitusen verran kirjan alussa. Muilta osin hänen tarinansa kertovat toiset: hänen aviomiehensä Cheong, siskonsa In-hye ja siskon mies, joilla kaikilla on omat intressinsä Yeong-hyen suhteen. Syömätöntä naisparkaa pidetään uhrina, vaikka on ilmiselvää, että vegetaristi itse on se, joka pitää naruja käsissään ja kontrolloi paitsi itseään, myös muita.

Yeong-hye on sairas, mutta en menisi takuuseen muidenkaan kirjan hahmojen mielenterveydestä. In-hyen aviomies on nykytaiteilija, joka kehittää pakkomielteen Yeong-hyen pakarassa olevasta "mongoliläiskästä", In-hye itse palaa lapsuuteensa ja suojelee omaa lastaan pakkomielteisesti, sillä hän ei onnistunut suojelemaan omaa siskoaan, ja Cheong on muuten normaali, mutta hyvin kylmä ja ymmärtämätön.

Ainoa ikävä asia kirjassa on se, kuinka huolettomasti siinä sekoitetaan vegetarismi ja syömishäiriöt. Toivottavasti kukaan ei kuvittele tätä kirjaa luettuaan, että tofusta kulkee nenämahaletkun kautta suora tie hautaan.

Suosittelen Vegetaristia. Se on nopealukuinen, sen kieli on kaunista - ja sitä paitsi se tarjoaa oivan kurkistusaukon eteläkorealaiseen kulttuuriin.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Beth Lewis - Suden tie

Vuoden paras kirja.

Näin ajattelin, kun laskin Suden tien vihdoin käsistäni tuntikausien lukurupeaman jälkeen. Itkin ja tärisin, ja tunsin vihdoin sen saman tunteen, minkä olin kokenut viimeksi vuosia sitten. Teos liikutti minua syvästi ja kietoi omaan, hämyisään maailmaansa niin tiukasti, että välillä kadotin ajan- ja paikantajuni.

Noloista noloin työpöytäni sekä Suden tie.


Lewis on kirjoittanut vain tämän yhden kirjan, ainakin toistaiseksi. Viime vuonna julkaistu Suden tie on kuitenkin kuin nerokkaan, vuosia kirjoittaneen ihmisen kirjoittama. Lewisin tapa kertoa tarinansa on lukijan kannalta julma: hetken aikaa lukija saattaa kuvitella, että päähenkilö on turvassa, että elämä asettuu uomiinsa eivätkä mielen haamut enää vaani. Sitten kirjailija kiskaisee maton jalkojen alta: kappas, näyttää siltä, että joku joutuu taas taistelemaan elämästään!

Päähenkilö, olkoonkin ajoittain kova ja kylmä, on hyvin samaistuttava. Myös muut kirjan hahmot toimivat ymmärrettävällä tavalla, vaikka heidän tekojaan on vaikeaa hyväksyä.

Kirjoitin kirjasta tekstin (esseen? analyysin?) joka sisältää jäätäviä spoilereita, joten suosittelen lukemaan sen vain, jos on jo lukenut kirjan. Tämä kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä ei tiedä etukäteen mitään. Ja tosiaan, jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden kirjan, aio enemmän, JA lue Suden tie!

SPOILERIVAROITUS!


Kukista pelkosi, juokse kohti

Beth Lewisin Suden tie (2016, suomennettu 2017) on kertomus post-apokalyptisestä erämaasta. Alun prolepsis, joka on myös kirjan loppukohtaus, paljastaa, mitä tapahtuu - päähenkilö seisoo puun oksistossa kuin hiljainen kuolema ja heittää veitsen kasvatti-isänsä sydämeen. The Revenant -elokuvan survivalistisissa jalanjäljissä kulkeva tarina on ylistys pelkojen voittamiselle ja oikeudenmukaisuudelle.

17-vuotias Elka on elänyt lapsesta saakka Ansastajaksi kutsumansa miehen kanssa. Tämä oli pelastanut hänet rajumyrskyn jälkeen. Eräänä päivänä heidän ovelleen saapuu rauhantuomari, joka syyttää Ansastajaa lukuisista murhista, ja myös Elkaa epäillään. Elka pakenee erämaahan, ainoaan maailmaan, jonka hän tuntee. Toive pohjoiseen kultaa kaivamaan lähteneiden löytämisestä saa hänet vaeltamaan matkan, jota moni tuskin jaksaisi kulkea. Sudet, karhut ja jänikset pitävät hänelle seuraa, ja villinä kuohuvan kosken saattaa kuulla sankarittaren askelten taustalla.

Lähimpään kaupunkiin saapuessaan hän tapaa miehen, joka alun ystävällisyyden jälkeen osoittautuu häijyksi sutenööriksi. Hoidettuaan petollisen herran pois päiviltä Elka pelastaa tytön, joka on ahdettu ahtaaseen laatikkoon laivan ruumassa. Penelopeksi esittäytyvä uusi tuttavuus on aluksi pelkkä taakka Elkalle, mutta heidän vaeltaessaan erämaiden halki he alkavat ymmärtää toisiaan. Kummallakin on omat syynsä olla pakosalla: Elkaa jahtaa esivalta ja Penelopea bordellin omistaja, jolle hänen oma isänsä on hänet myynyt. Penelope kuvaa tilannettaan armottomin sanoin: “Jos ne [...] löytävät minut, minut kahlitaan sänkyyn, jossa vieraat miehet panevat minua, kunnes kuolen.”

Penelopen nimessä piilee tarinan ydin. Antiikin Kreikan mytologiassa Penelope on Odysseuksen vaimo, joka odottaa miestään kotiin matkaltaan, odysseialta. Myös Elkan vaellus erämaan läpi on omanlaisensa odysseia - paitsi konkreettinen, myös henkinen matka, jonka aikana päähenkilö oppii tuntemaan itsensä. Tuhat kilometriä ei ole mitään verrattuna siihen, että Elka löytää moraalisen kompassinsa ja saa varmuuden siitä, että on tekemässä oikein.

Vaikka matka on raskas fyysisesti, on se sitä myös henkisesti. Elkan mieleen palaa välähdyksenomaisesti kauheuksia, joita hän ja Ansastaja ovat tehneet. Amerikan Psykon hengessä Ansastaja on metsästänyt naisia ja valmistanut nämä ruoaksi kuin eläimet. Rajuimmat takaumat järkyttävät Elkan mielen tasapainoa niin, että silloin tällöin hän vaipuu itseinhon syviin syövereihin. Hän muistaa ampuneensa pikkupojan ja muistaa vihdoin, mikä oli parasta lihaa, jota hän oli koskaan syönyt - hänen oman mummonsa, joka valemuiston mukaan kuoli ukkosmyrskyssä.

Kirja pureutuu hämmästyttävällä tarkkuudella siihen, mitä ihminen voi oikeastaan enää tehdä, kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut. Anteeksipyyntö tai syvinkään katumus ei riitä hyvitykseksi. Tämän ymmärrettyään Elka päättää, että pakoon juoksemisen aika on ohi. On juostava kohti.
Lukija pakotetaan miettimään, mihin itse olisi valmis ja mihin pystyisi. Onko ihmisessä sisäänrakennettuna jotain, mikä estää pelkuruuden ratkaisevalla hetkellä ja pakottaa taistelemaan, vai ovatko vain jotkut niin rohkeita, etteivät voi kuvitellakaan luovuttavansa? Elka on kasvatuksestaan huolimatta äärimmäisen oikeudenmukainen. Hän ymmärtää oikean ja väärän eron ja vihaa menneisyyttään ja sitä, mitä hänet on manipuloitu tekemään.

Suden tiessä luonnonvoimat ja metsänpedot eivät ole mitään verrattuna ihmisen pahuuteen. Kolmimetriset harmaakarhut jahtaavat ja rajumyrskyt pauhaavat, mutta ihmiset syövät toisiaan, tuhoavat ympäristönsä ja juonittelevat häikäilemättömästi vain omaksi edukseen. Luonto on paikka, jossa päähenkilö voi edes hetken kuvitella olevansa turvassa; kaupungeissa rehottaa rappio. Maailma muuttuu, mutta metsä pysyy; puut tarkkailevat maailmaa hiljaa, kaiken muistaen.

Puun oksalta myös lukija katselee Ansastajaa: Onko hän todella ulkopuolinen paha, vai tappaako Elka jotain itsessään? Lumi on punainen verestä, hiutaleet peittävät sen hiljalleen ja jähmettävät murhaajan paikoilleen. Synnit on sovitettu, odysseia on saanut päätöksensä.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

André Brink - Tuokio tuulessa

Vaikka Tuokio tuulessa -romaania tituleerataankin klassikoksi, olin hädin tuskin kuullut siitä ennen viimeistä paria viikkoa. Teoksen idea kuulosti kiinnostavalta: musta mies ja valkoinen nainen jumissa viidakossa 1700-luvulla. Likainen mieleni suunnitteli näiden kahden tyypin varalle vaikka mitä jo ennen kuin kirja oli käsissäni.



Kirja on kirjoitettu ihan nykypäivänä (eli 70-luvulla), mutta siitä huolimatta Brink onnistuu tavoittamaan kolmen vuosisadan takaisen ajanjakson erinomaisesti. Sanavalinnat, juonen rauhallinen kuljetus ja (okei, melko valitettavan kapeat) sukupuoliroolit saattavat johtaa lukijaa harhaan.

Luonnontieteilijän vaimo Elisabeth jää loukkoon viidakkoon miehensä kadotessa. Jäljellä on vain Adam, heidän palvelijansa. Elisabeth ei osaa päättää, pitäisiko miestä suojelijana vai uhkana. He lähtevät matkaan kohti Kapia, kaupunkia, jossa Elisabethin koti on. Pidätelty himo (jota molemmat tuntevat) on kuvattu erittäin mielenkiintoisella ja ristiriitaisella tavalla. Matkan taittuessa Elisabeth toisaalta pelkää lähes hysteerisesti raiskausta, toisaalta tuntee olonsa ahdistuneeksi, kun Adam hädin tuskin koskee häneen.

Ihmiskuvauksessa Brink on erinomaisimmillaan. Romaanissa on oikeastaan vain kaksi hahmoa, ja juoni rakentuu heidän päätöstensä, epäröintinsä - ja lopulta rakastumisen varaan. Jännite näiden kahden hahmon välillä on taiten rakennettu. Eräs kirjabloggaaja jopa kuvaili Brinkiä mieheksi, joka kirjoittaa kuin nainen! Tavallaan olen samaa mieltä, mikäli naisellisella kirjoitustavalla tarkoitetaan herkkyyttä nimenomaan tunteiden suhteen.

Mitä tapahtumiin tulee, Brink ei ole ehkä aivan vahvimmillaan. Aivan rehellisesti sanottuna kirjan tapahtumat koostuvat sademetsässä ryömimisestä, riitelystä ja rakastelusta. Lopussa toki on muutakin, mutta kun 80% tarinasta on edellämainittua, vaaditaan kirjailijalta aikamoista taituruutta pitää lukijan mielenkiinto yllä.

Yllättäen Brink onnistuu. Ainakin minä vain ahmin ja ahmin kirjaa, kunnes tunteet alkoivat paisua aivan liiallisiksi. Jos kirjat olisivat ruokaa, Tuokio tuulessa olisi tofua. Ihanaa, mutta täyttää nopeasti.

En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on klassikko. Todellakin suosittelen.

Vanhemman painoksen kansi. "Kiihkeä rakkausromaani" (:D) ei ehkä aivan anna arvoa Brinkin kaunokirjalliselle taituruudelle.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kerri Maniscalco - Stalking Jack the Ripper

Puoli vuotta sitten ilmestynyt Stalking Jack the Ripper (vapaasti suomennettuna Viiltäjä-Jackia vaanimassa) on saanut suopeita arvioita niin blogeissa kuin Goodreadsissakin. Kyseisen kirjayhteisön kautta minäkin löysin tämän teoksen, ja vaikka en ollut kuullut kirjasta aiemmin, ajattelin heti, että jotain tällaista haluan ehdottomasti lukea. Heti alkuun sanon, etten todellakaan pettynyt. Rakastan tätä kirjaa.



Vuosi on 1888 ja paikka Lontoo. Nuori Audrey Rose tutkii ruumiita Jonathan-setänsä laboratoriossa, vaikka sosiaalinen paine koettaakin pakottaa hänet hupakon rooliin. Jonathanin nuori ja komea oppilas Thomas on aivan yhtä innostunut ruumiinavauksista kuin Audrey Rose, ja nämä kaksi nuorta huomaavat jakavansa paitsi mielenkiinnonkohteen, myös lujan ystävyyssuhteen.

Päähenkilö Audrey Rose on mielestäni harvinaisen realistisesti rakennettu. Usein viktoriaaniset naiset esitetään kirjoissa ja elokuvissa karikatyyrimaisina siveyden sipuleina tai sitten täysin aikakauden säännöistä piittaamattomina kapinallisina. Audrey Rose on sekoitus näitä kahta: toisaalta hän käyttäytyy pääpiirteittäin juuri kuten "kunnon naisen" oletetaan käyttäytyvän, toisaalta hän on säkenöivän älykäs, tietää sen - ja kaiken lisäksi haluaa kehittää älyään.

Kirjan sankaritar on kiehtova hahmo, jota lukija ei voi kuin ihailla. Harvalla ihmisellä nykypäivänäkään on sellaista urhoollisuutta ja henkistä selkärankaa kuin Audrey Rosella. Mary Sue -vibojakaan ei jostain syystä tule, vaikka kaikki edellytykset siihen olisi.

Koska olen kaukana natiivitasoisesta englannin kielen taidosta, en osaa sanoa, ovatko Maniscalcon käyttämät sanavalinnat aina täysin sopivia tilanteeseen. Esimerkiksi sanaa "cringe" viljeltiin surutta hyvin monessa asiayhteydessä. Olen käsittänyt sen jonkinlaiseksi uudissanaksi, mitä se ei ilmeisesti olekaan.

Olipa muuten erinomaisen ihanaa löytää jotain SJtR:n kaltaista realismin täyttämästä kirjavalikoimasta. Goottilaisen pittoreski miljöö, viittaukset moniin 1800-luvun klassikkoromaaneihin (en spoilaa, mihin) ja sankarilliset hahmot tekevät tästä kirjasta puhdasverisen romantiikan edustajan.

Seuraava osa Hunting Prince Dracula ilmestyy tänä vuonna. Adlibriksestä voi näköjään tilata ensimmäistä osaa kympillä (vain!) ja jatko-osaa 17 eurolla. Aion ehdottomasti lukea jatkoa heti kirjan ilmestyttyä.

Suosittelen!

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Lauren Kate - Langennut

Tämän kirjan luettuani tuntuu kuin olisin noussut nostalgian syvistä syövereistä; niin kliseistä ja iänikuista YA-romanssia kuin Langennut on enää vuonna 2017 hankala löytää. Itse asiassa jopa epäilin, että kirjailija Lauren Kate on tehnyt tämän kirjan parodiaksi kaikista niistä latteista, köykäisistä paranormaaleista romansseista, joita on puskettu maailmalle kymmenittäin - ellei sadoittain - sitten Twilightin julkaisun 2005.



Kirja tuntuu kuitenkin olevan aivan liian genre-epätietoinen. Kate kierrättää ihan häpeilemättä kaikki kuluneimmatkin hahmokaavat ja juonikuviot. Kirjoitustyylistä kuultavat läpi lukeneisuuden puute ja erittäin huono kustannustoimittaminen - itse asiassa niin huono, että epäilen, onko kustannustoimittaja ollut irtisanomisajalla tätä editoidessaan ja päättänyt tehdä pienen jäynän.

Kirja kertoo sisäoppilaitokseen lähetetystä Lucindasta, joka tunnetaan tuttavallisemmin Lucena. Hän on tappanut poikaystävänsä vahingossa sytyttämällä tämän tuleen, ja siksi vanhemmat katsovat parhaaksi heittää tytön internaattiin, joka ei anna asukkaidensa pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Kuvioissa häärivät myös häiriintyneet kanssaopiskelijat ja vielä häiriintyneemmät opettajat. Meno on omituista juuri niin epärealistisella tavalla kuin voi kuvitella, jos miljöö on mikä on.

Päähenkilömme tiirailee kahta poikaa: Omituista, epävakaata Danielia ja seurallista ja ulospäinsuuntautunutta Camia. Mmmh, onko kyseessä mahdollisesti Night School -kirjan juoni? Ei. Vaan Langennut, jossa voisi ihan hyvin skipata ensimmäiset kaksisataa sivua, sillä niiden tarjonta on lähinnä jahkailua siitä, kumman pojan kanssa sitä olisikaan kivempaa olla. (Hei YA-sankarittaret, polyamoria on keksitty! Perustakaa vain haaremi ja kaikki murheenne ovat ratkaistu.)

Tähän mennessä kirja kuulostaa aivan siedettävältä, eikö? Mutta Luce näkee varjoja! Siis ihan oikeasti, tosi pelottavia sellaisia. (Minua kuumotti lukiessani lähinnä se, saanko haukotteluani koskaan loppumaan.) Nämä varjot liittyvät ah-niin-jännittävään ja salaperäiseen Danieliin, mutta toisaalta Cam on ihanan normaali. Tarinan sankarin vaikein valinta koko kirjan aikana liittyy näihin kahteen mieheen. Tytöt, ottakaa mallia.

Katen käyttämät kielikuvat ovat jotain aivan järkyttävää, dialogit ovat epärealistisia ja romanttiset kohtaukset totaalisen kiusallisia. Kaiken lisäksi suomentaja Inka Parpola on nähtävästi vihannut kirjaa yhtä paljon kuin minä itse, sillä suomennos on täynnä anglismeja ja aina yhtä raastavaa lauserakenteiden suoraan suomentamista. Tietyille sanoille on myös olemassa synonyymeja: Tuskin kukaan sentään uikuttaa koskettaessaan haavaa kaulallaan. Toisaalta sympatiani ovat Parpolan puolella: Ilmeisesti kirjan julkaisu Suomessa on ollut vaakalaudalla kirjaan pohjautuvan elokuvan ensi-illan venyessä aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen. En sitä paitsi usko, että kirja olisi alkukielellä mitenkään parempi.

En ihan oikeasti keksi tästä kirjasta mitään hyvää. Lattea juoni, jos tässä nyt edes oli sellainen, paperinohuet hahmot, tönkkö kirjoitustyyli, vielä tönkömpi suomennos, ruma kansi ja maailman mielikuvituksettomin nimi. Seuraavan osan nimi voisi olla vaikka Piina... ääks, sehän on. (Siis Torment, en tiedä, onko suomennosta tulossa.) Nimi tosiaan on varmaankin enne tässä tapauksessa. Ja kyllä, tälle oksennukselle on tehty jatkoa, vieläpä kuuden kirjan verran.

Arvon anonyymi bloggaajahan osaisi sitten itse kirjoittaa paremman, eikös? Tämän postauksen kirjoitettuani avaan Google Docsin ja jatkan tarinaani toivoen, ettei tästä teoksesta ole tarttunut kirjoitustyyliini hitustakaan.

Suosittelen, jos olet masokisti ja piiskaaminen ei vain tunnu missään. Ja jos haluat tuntea itsesi taitavaksi kirjoittajaksi.

Arvostelukappale. 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Chris Riddell - Ottilia ja keltainen kissa

Ottilia ja keltainen kissa on peräti neljäs Riddelliltä lukemani kirja. Herra on kunnostautunut tuotteliaana kuvittajana ja lastenkirjailijana, ja Ada Gootti -sarja on saanut Suomessakin hurjasti huomiota.



Päähenkilö Ottilia muistuttaa aiemmin suomennettujen kirjojen Adaa huomattavasti: Molemmat ovat yläluokkaisen perheen kasvatteja, joilla on eksentriset ja/tai poissaolevat vanhemmat. Palvelusväkeen voi kuitenkin onneksi aina luottaa. Lapsena tämä olisi purrut minuun ihan varmasti, mutta nykyisin, kun luokkatietoisuuden tuntosarveni sojottavat jatkuvasti kattoa kohti, asetelma tuntuu jokseenkin luotaantyöntävältä. Toisaalta työväenluokkaisesta pikkutytöstä olisi tullut aika ankea tarina, jos kirjan olisi sijoittanut samaan aikaan historiassa.

Kuvitukset ovat jälleen kerran mitä kauneimpia. Piirroksia on niin paljon, että kirja muistuttaa aika ajoin sarjakuvaromaania. Juuri lapsille tämä on varmaankin ilo. Minäkin pidin kuvituksista, mutta välillä tuli suorastaan huono omatunto, jos en tutkinut tarpeeksi tarkasti kaikkia piirroksia ja siirryin jo seuraavaan sivuun.

Itse kirjan juoni on aika hupaisa: Ottilian lähipiirissä on kaapattu koiria, ja koska Ottilialla ei ole oikein muutakaan tekemistä, hän päättää ryhtyä selvittelemään rikoksia. Apunaan hänellä on Mauri-herra, hieman moppia muistuttava Norjan soilta noukittu otus. Koko rötöksen takana lymyilee mikäs muukaan kuin kiero kissa, jota ystävykset lähtevät sitten jahtaamaan.

Suomentajana on Jaana Kapari-Jatta, siis legendaarinen Harry Potter -kirjojen suomentaja. Suomennoksessa ei ole mitään valitettavaa, ja joissain kohdissa kieli saa suorastaan mieltäylentävää nostetta.

Ottilia ja keltainen kissa on niin selkeästi lastenkirja (ja täysin vailla Ada Gootin intertekstuaalisia sävyjä, jotka tekisivät aikuisen lukukokemuksesta nautinnollisen), että suosittelen sitä ensisijaisesti lapsille, Odotan tosin innolla tulevia osia.

Arvostelukappale.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Jessica Schiefauer - Ester & Isak

En käsitä, kuinka tämän kirjan ilmestyminen on saattanut mennä minulta täysin ohi. Pikaisesti varasin sen kuitenkin kirjastosta, luin sen heti saatuani ja vaikutuin - taas. Pojat-romaani oli pieni ja hieno, tämä on hieman suurempi ja hieno myöskin.

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo kahdesta nuoresta ja heidän perheistään - Esteristä, jolla on hyvät, mutta hieman ylihuolehtivat vanhemmat, ja Isakista, jonka perhettä kohtaa valtava tragedia. En halua paljastaa liikaa, ja mikäli et ole vielä vilkaissut takakantta, arvoisa lukijani, älä tee sitä. Se spoilaa kirjaa todella pitkälle.



Schiefauerilla on todella mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita. Se, mitä hän ei kirjoita auki, on yhtä harkittua ja tärkeää kuin se, mitä hän kirjoittaa. Harva hallitsee elliptisen rakenteen näin täydellisesti - ja harvempi osaa käyttää sitä yhtä uniikisti kuin Schiefauer. Hänen tekstinsä, olkoonkin täysin kiinni reaalimaailmassa, on hyvin unenomaista. Minusta tuntui lukiessani kuin katselisin jonkun toisen muistoja.

Alkuperäisteos När hundarna kommer (suora käännös: Kun koirat tulevat) ilmestyi vuonna 2015. Ymmärrän hyvin, miksi teokseen tartuttiin vasta nyt. Vaikka inhottaa sanoa näin, Suomi tulee muita pohjoismaita (hmm, lukuunottamatta ehkä Islantia) pari vuotta jäljessä. Tämänhetkinen ilmapiiri, jossa ääriliikkeet nostavat päätään aika vakavastiotettavalla varmuudella, on varmasti ollut osallisena päätöksessä kääntää teos.

Kirjan alkuperäinen nimi, joka viittaa kirjassa usein esiintyviin koiriin, on hyvin kiehtova. Tulkintani mukaan koirat symboloivat suojelijaa ja vartijaa niin hyvässä kuin pahassakin. Jos omille aatteille tarvitsee vahtikoiran, kuinka vahvalla perustalla ne seisovat?

Jos tätä kirjaa pitäisi verrata johonkin viime vuosina pinnalla olleeseen nuortenkirjaan, valitsisin ehkä Eleanor & Parkin, jonka nimikin on aika samantapainen kuin Schiefauerin kirjan suomenkielinen nimeke. Realistinen rakkaustarina, ei-ihan-täydellinen-perhe ja tietynlainen raikkaus niin aiheissa kuin käsittelytavassa ovat ensimmäisiä mieleeni tulevia yhtäläisyyksiä näiden kahden teoksen välillä. Yhtymäkohtia myös Pojat-teokseen on, mutta kyseessä on ehkä enemmän kirjoittajan ääni kuin varsinaiset juonelliset nyanssit.

Tämä kirjoitus käsitteli kirjaa melko pintapuolisesti spoilaamisen pelossa. Jos olet jo lukenut kirjan, suosittelen tutustumaan muihinkin kirjoituksiin. Swedish Book Reviewistä löytyy hieman tietoa siitä, millaiseen tositarinaan kirja perustuu. Erityisesti linkkaamani ruotsinkieliset arviot suosittelen lukemaan, jos kielitaito riittää.

Suomenkielisiä linkkejä:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Pieni kirjasto
Evarian kirjahylly

Ruotsinkielisiä linkkejä:

Fiktioner
Booksareaddictive
Världens bästa bok