torstai 22. syyskuuta 2016

Kirjoita tai kuole #9 - Kirjoittajan kova koulu

Millaisia debatteja olenkaan kirjoittajakoulutuksesta saanut ystävieni kanssa aikaan! Osa pitää sitä tarpeettomana, osan mielestä taas kirjoittamisen suhteen pätee aivan sama kuin vaikkapa musiikkikoulutuksen suhteen: taito kehittyy vain opettaja-oppilassuhteessa.



Itse olen vaihdellut kantaani melko paljon nähden siihen, kuinka ehdottomia mielipiteeni usein ovat. Ei minua varsinaisesti liikuta, käykö joku kunnianhimoinen, lahjaton pölhökustaa ylihintaisella Kriittisen korkeakoulun intensiivikurssilla pönkittämässä kuvitelmiaan kirjoitustaidoistaan. Minua liikuttaa kuitenkin se, että jo nyt on nähtävissä tietynlainen kehityssuunta: kirjoittajat tapaavat kurssilla, verkostoituvat, matkivat toistensa tyyliä, saavat jollain ilveellä romaanin julkaistua, homogenisoivat suomalaisen kaunokirjallisuuden ja pilaavat oikeasti taitavien kirjoittajien mahdollisuuden menestyä.

Toisaalta kirjoittaminen on tekniikkalaji aivan kuten jo aiemmin mainittu musiikki - siinä ei pitkälle pötkitä pelkällä tunteen palolla. Kuitenkin me kaikki osaamme kirjoittaa enemmän tai vähemmän hyvin. Koulussa opetetaan kielioppisäännöt juuri niin tarkasti kuin esimerkiksi harrastajakirjoittajan tulisi ne osata, eli pohja on kunnossa. Me kaikki (takapulpetin laiskamatoja lukuunottamatta) osaamme siis kirjoittaa. Mutta osaammeko me kirjoittaa kaunokirjallisuutta?

Tärkein kysymys edellisen jälkeen on se, voiko kaunokirjallisuuden kirjoittamista edes oppia. Onko kyse jostain ylimaallisen vaikeasta, lahjakkuutta vaativasta lajista, vai voiko kuka tahansa tarpeeksi viitseliäs kirjoittaa hienoja kirjoja riittävästi kursseilla käytyään tai itse opiskeltuaan? Itse vertaisin tilannetta laulamiseen. Voit osata hienoja fraseerauksia, hengittää oikein, saada äänen soimaan - mutta se ei riitä, jos et vain tajua sitä jotain, taiteenlajin ydintä. On paljon hyviä laulajia, jotka eivät levytä musiikkia tai muutenkaan tee sitä. Heidät on ehkä laitettu tunneille lapsena tai he ovat opiskelleet konservatoriossa. Kuitenkin tehdessä taidetta (ei siis teknistä suoritusta, jollainen laulukin puhtaimmillaan on) mikään tekniikka ei riitä, jos ei ole karismaa tai käsitystä siitä, mikä on koko jutun juoni. Ihmiset eivät kuuntele oopperaa. He kuuntelevat poppia. Ja hyvin monella popparilla on tekniikka aivan pielessä.

Pitkää kuvausta musiikin ja laulun syvällisimmän olemuksen ymmärtämisestä voi verrata suoraan kirjoittamiseen. Voit osata kirjoittaa vaikka kuinka hyvin, mutta jos sinulla ei ole ns. "kirjailijan karismaa", kykyä nähdä toisin, et ole lahjakas. Minä en tiedä, voiko kirjoittamista oppia. Se on tullut aina jotenkin luonnostaan, vähän kuin laulu joillain. En sano itseäni lahjakkaaksi, paremminkin ehkä intuitiiviseksi. Kyseenalaistan sen, että jokin kirjoittajakoulu voisi herättää kenenkään intuitiota. Siinä tarvitaan matkaa itseen, omien perimmäisten kysymysten äärille.

Kukaan ei myöskään osaa jo valmiiksi. On harjoiteltava, kirjoitettava niin paljon kuin vain ikinä saattaa. Vasta, kun on tehnyt kaikkensa, tietää oman tasonsa. Epäilen vahvasti, että kukaan ulkopuolinen saattaisi onnistua auttamaan kirjoittajaa omien vaikeuksiensa kanssa. Maneereja korjaamalla paikataan vain halkeillutta pintaa. Kirjoittaminen on ollut mukanamme aina, ja osa on tehnyt sen väärin koko elämänsä ajan. Kun alkaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta, on aloitettava täysin alusta: kaikki, mitä on aiemmin tehnyt väärin, on tehtävä toisin. Kun vain vielä tietäisi, mitä tehdä toisin.

Mielestäni terapeutti olisi aloittelevalle "luovalle kirjoittajalle" parempi ammattiauttaja kuin kirjoittamisen opettaja. Kun lähestytään ammattilaistasoa, ei enää pärjää sillä, mitä toiset ovat opettaneet. Täytyy raivata oma tie, sillä toisten polkuja seuraamalla päätyy jo valloitetun vuoren juurelle. Omaa tietä ei vain voi löytää, jos ei ole keinoja siihen. Kirjallinen ilmaisu kehittyy ajan kanssa tai ei ollenkaan: olennaista on vain tietää, missä vaiheessa kannattaisi luovuttaa.

Itse olen niitä ihmisiä, jotka haluavat olla joko huipulla tai kiertää vuoren kaukaa. En pidä keskinkertaisuudesta, harjoitteluvaiheesta, epäonnistumisista. Tahtoisin olla paras välittömästi. Siksi kirjoittaminen oli luonnollinen valinta omaksi taiteenlajiksi: aloitin sen 3-vuotiaana, kuten suurin osa parhaista klassisen musiikin tekijöitä. Minulla on valmiudet, mutta ei ketään, joka olisi muuttanut sen taidoksi - olisiko kirjailijakoulutus tähän ratkaisu?

En usko. Mieluummin kituutan yksin ja opin hiljalleen omista virheistäni kuin menen tasapäistymään johonkin "korkeakouluun" ja luovutan lompakkoni sisällön inhoamilleni kirjailijoille. Jotkut haluavat opiskella kirjoittamista, jotkut eivät. Jotkut ymmärtävät, että se ei ole välttämättä se oikea tie, vaikka olisikin näennäisesti helpoin.

Täytyy myös muistaa, että kukaan ei opi laulamaan kuulematta koskaan nuotin nuottia. Sen, joka tahtoo kirjoittaa hyvin, on luettava ajatuksella ja huolella muiden kirjoittamia kirjoja ja opittava omista ja muiden virheistä. Erno Paasilinnakin painotti, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Hän ei varmaankaan puhunut elämästä koulun penkillä opettajan piirtämää draaman kaarta katsellen.

torstai 15. syyskuuta 2016

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Ensimmäinen Barberylta lukemani kirja, Haltiaelämää, on usvaisten ja haaveellisten metaforien tykitystä. Vertauskuvallinen tarina kertoo kahdesta tytöstä, joista kumpikin on löytänyt jotain pyhää: Maria luonnon, Clara musiikin.



Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan kieli. Se on hyvin ranskalaista, siis äärettömän koristeellista ja osan lauseista saatoinkin kääntää alkuperäiskielelle pohtien samalla niiden upeaa lyyrisyyttä. Välillä Barbery tuntui vähän yliyrittävän, mutta noin muuten kieli kyllä vakuutti.

Hahmot ja tarina taas valuvat tyhjiin kuin vesi sormien läpi. Hahmot ovat niin ohuita ja lukijalle täysin merkityksettömiä ja ikään kuin näyttelevät statistin roolia omassa tarinassaan.

Kirja on loppujen lopuksi aika tavallista fantasiaa, vaikka on hupaisaa huomata lähes kliseisen fantasiakaavan tungetun korkeakirjallisuuden muottiin. Mikäs siinä, ei pyörää tarvitse joka kerta uudestaan keksiä.

Huomaa, että kirjailijalla on ollut valtava tarve saada kerrottua suuri tarinansa jotenkin syvällisesti. Mutta vaikka taulu olisi kuinka kaunis, ei sitä kukaan tahdo katsoa mikäli kehys on kauhistuttavan ruma tai se ei tee taululle oikeutta.

Päällisin puolin kirjassa ei siis ole mitään valitettavaa, mutta temaattisen ja narratiivisen osuuden voimasuhteita vertaillessa huomaa, että jossain on menty vikaan. Tarinalle on tulossa jatkoa. Ehkä se siis saa hieman syvyyttä edetessään.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Kirjoita tai kuole #8 - Kotimainen nuortenkirjallisuus on kuraa

Olen liittynyt siihen kerhoon, joka uhoaa pelastavansa suomalaisen kirjallisuuden - ja aivan erityisesti nuortenkirjallisuuden. Surkea markkinointi ja yleiset asenteet (joita minäkin nyt tässä postauksessa lietson) eivät sitä pelasta. Jonkun pitäisi sen sijaan kirjoittaa oikein hyvä kirja nuorille. Se ehkä saisi aikaan aallon, joka saisi kysynnän ja sitä myötä laadukkaamman tarjonnan lisääntymään.



Tiedän monia, jotka ovat joutuneet siirtymään aikuisten kirjallisuuteen perhedraamoineen ja uusperhekuvioineen jo 13-vuotiaina, koska nuortenkirjallisuus tai Young Adult ei ole ollut älyllisesti tarpeeksi haastavaa. Kuka kirjoittaa nuorille? Aikuinen. Yleisimmin aikuinen, joka kuvittelee huonon kirjoitustaitonsa ja yleissivistyksensä olevan riittävä nuortenkirjallisuuteen, sehän ei edes ole mitään oikeaa kirjallisuutta. Nuorelle on nimenomaan tarjottava enemmän kuin hän odottaa: oivalluksia, jotka eivät ole vielä tulleet hänen mieleensä, tietoa, jota hän ei ole ennen ymmärtänyt. Jos kirjailija itse ei tiedä oikein mistään mitään, kuinka hän voisi kertoa jotain tarpeellista nuorelle, joka imee uusia asioita kuin sieni? Tämän takia moni (kultivoitunut) nuori varmaankin lukee runoja.

Nuortenkirjallisuutta vaivaa myös tietynlainen klassikottomuus. Onhan toki aina Vihervaaran Anna ja muut vanhat tyttökirjat, mutta ei ole Anna Kareninan kaltaisia, nuorille suunnattuja suurteoksia. Vai onko sitten niin, että jos teos on tarpeeksi suuri ja hieno, se on automaattisesti aikuisten osastolla?

Kirjojen hahmot ovat kuin muotista valettuja stereotypioita. Kuinka kliseinen päähenkilö täydellisyyksineen tai vaihtoehtoisesti täysin selkärangaton tyyppi voisi olla kenenkään mielestä kiinnostava? Opportunistit, superihmiset ja pohjamudissa rypevät surkimukset saisi hävittää nuortenkirjallisuudesta kokonaan. Tilalle voisi kirjoittaa inhimillisiä, moniulotteisia hahmoja - siis sellaisia, joita lukijakuntakin todennäköisesti on.

Kun katsoo nykyistä kotimaisen nuortenkirjallisuuden tilaa, olisi ehkä parempi, että kustantamot julkaisisivat vain laadukasta YA-käännöskirjallisuutta. Ei ihme, etteivät nuoret lue kirjoja - kuka nyt haluaisi huonoa kirjallisuutta lukea? Sen sijaan elokuvamaailma ja peliteollisuus ovat ottaneet nuoret kuluttajat lemmikeikseen ja tuottavat heille laadukasta sisältöä pilvin pimein. Elokuvateollisuuden tilasta Suomessa en edes viitsi valittaa - SES on pelkkää tekohengitystä kuolevalle taidemuodolle.

Ehkä täällä ei ole vain tarpeeksi lahjakkaita kirjoittajia. Ehkä kustantamojen yleinen velttous nuortenkirjallisuuden suhteen aiheuttaa sen, ettei kirjoja liioin lueta. Pienellä kielialueella menestyminen ylipäänsä on lähes mahdotonta - tosin Salla Simukka teki sen. Punainen, valkoinen, musta. Yksinkertaista kuin mikä. Hän on menestynyt hyvin. Vaikken liioin Lumikki-trilogiaa fanitakaan, on nostettava hattua - Elina Ahlbackille, joka on saanut myytyä noinkin keskinkertaisen kirjasarjan yli 50 maahan.

Miksi parjaan vain kotimaisia nuortenkirjailijoita? Hehän tekevät kaikkensa kirjoittaakseen nuorille parasta mahdollista kirjallisuutta. Ja onhan ulkomaisissakin vaikka mitä kuraa, kuten vasta ilmestynyt Kiera Cassin Valinta, joka on dystopiaromantiikkaoksennusta parhaimmillaan. Me Suomessa emme voi vaikuttaa siihen, mitä ulkomailla kirjoitetaan ja julkaistaan. Voimme vaikuttaa vain siihen, että a) täällä julkaistaan vain ja ainoastaan parhaat ulkomaalaiset teokset ja b) nuortenkirjallisuuden laadusta ja markkinoinnista ei tingitä.

Asiaa auttaisi, jos nuortenkirjallisuutta ja YA:ta alettaisiin ylipäänsä kohdella omana itsenäisenä kirjallisuudenlajinaan sen sijaan, että sitä pidettäisiin vain siirtymävaiheena "parempaan" kirjallisuuteen.

Kirjailijat, syyttävä sormeni osoittaa myös teihin. Vähemmän kliseitä ja velttoa tekstiä, enemmän tuoreita näkökulmia ja aivan yhtä hyvää tekstiä kuin käyttäisitte aikuisille suunnatussa kirjassa.

maanantai 29. elokuuta 2016

Joël Dicker - Baltimoren sukuhaaran tragedia

Tätä kirjaa olen odottanut todella innoissani. Totuus Harry Quebertin tapauksesta imaisi minut mukaansa täysin, ja odotin tältä uudelta kirjalta aivan samaa. Onneksi ei tarvinnut pettyä. Oikeastaan Baltimoren sukuhaaran tragedia on kököstä nimestään huolimatta vielä parempi! Ja se on paljon sanottu, niin paljon olen näköjään aikoinaan kyseistä kirjaa hehkuttanut.

Tarina alkaa melkein-lopusta erittäin mielenkiintoiseen tapaan. Jotain on tapahtunut. Kirjailija kuvaa postmoderniin tyyliin kirjan päähenkilön pohdintaa ei pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan miksi. Ensimmäinen jätetään lukijan huoleksi, ja Dicker osaa kyllä pitää jännityksen aivan viime sivuille saakka. Tragedia odottaa ja odottaa, kun vyyhtiä puretaan auki luku kerrallaan.




Kirjan päähenkilö on sama kuin edellisessäkin kirjassa. Marcus Goldman elääkin nyt nuoruusvuosiaan muistoissaan. Nostalgiaa on annosteltu aika reippaalla kädellä, mutta mitäs pienistä: nuoruuden, kurjankin, romantisointi kuuluu aina asiaan. Päähenkilö kokee kuitenkin jollain tapaa merkittävänä sen, kuinka hänen sukulaisensa ovat jotenkin parempaa väkeä kuin hän. Välillä näitä tuskailukohtauksia luki turhautuneena sekä Marcusin puolesta että takia.

Marcusin serkut, Hillel ja Woody, saavat myös aika suuren, ellei jopa merkittävimmän roolin koko kirjassa. Marcus on ehkä enemmänkin sivustakatsoja, tietoinen statisti, joka vain seuraa näiden kahden loistokulkua. Myönnän, että välillä Baltimoren Goldmanien palvonta alkoi ärsyttää joissain kohtaa. Aina on kuitenkin se jokin salaisuus tai tragedia, joka heittää varjon idyllin ylle.

Viihdekirjallisuudeksi Baltimoren sukuhaaran tragedia on erittäin syvällistä ja monikerroksista luettavaa. Rakastan myös Dickerin konstailematonta ja epätaiteellista tyyliä kirjoittaa. Hän ei yliyritä, paitsi joissain draaman luomisen kannalta välttämättömissä kohtauksissa - kuten Hillelin koulukiusaamiskohtauksissa. Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä muuten kirja on aivan mahtava.

Lisää Dickeriä odotellessa! Suosittelen.

maanantai 22. elokuuta 2016

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä - Fintiaanien mailla

Vastikään ilmestynyt tietokirja Fintiaanien mailla avaa unohdetun, monille näkymättömän maailman ovet. Suomalaissiirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläiset eli fintiaanit ovat luoneet oman kulttuurinsa, jossa on piirteitä paitsi suomalaisuudesta, myös Amerikan mantereen alkuperäisasukkaiden mielenkiintoisesta ja vivahteikkaasta elämäntavasta.



Mitenkään romantisoiden tekijät eivät aiheeseensa pureudu. Fintiaanien ja intiaanien elämästä nykypäivänä kerrotaan kaunistelematta ja rehellisesti - juuri sillä tavalla, jota sekä suomalaiset että ojibwat arvostaisivat. Alkoholismi on kaksoisrasitteena sekä pohjolaiselta että intiaaniperimän puolelta, kuten myös diabetes ja mielenterveysongelmat. Rahaa ei ole kunnon ruokaan, eikä terveysvalistustakaan oikein tunneta.

Erityisesti Arne Vainion, alkoholismista tiensä menestyksekkääseen elämään taistelleen lääkärin, tarina jäi mieleeni. Hän on todellinen osoitus siitä, että kurjissa oloissakin kasvanut voi kukoistaa, kun annetaan mahdollisuus. Yliopisto-opettaja oli jopa ottanut Vainion luokseen asumaan, kun tällä ei ollut ollut asuinpaikkaa opiskeluaikoinaan.

Kaikilla (f)intiaaninuorilla ei tietenkään ole samanlaista onnea matkassa. Työttömyys, alkoholi ja huumeet rehottavat reservaateissa, eikä tulevaisuudessa näy mitään odottamisen arvoista.

Kirja keskittyy fintiaaniaiheestaan huolimatta myös intiaaneihin. Se on ymmärrettävää, sillä fintiaaneja ei voi ymmärtää tietämättä Amerikan alkuperäisasukkaiden tilannetta.

Myös Amerikka-kritiikki on kirjassa melko voimakasta. Lokalisaatio, antikonsumerismi ja jopa sosialismi kirjoittajien omina arvoina ovat nähtävissä rivien välissä - mikäs siinä, hienoja aatteita joita kannatan itsekin. Täytyy myös muistaa, että Amerikka valtiona perustuu täysin sorrolle ja riistolle. Tämä valtarakenne elää yhä tänä päivänä.

Koutaniemi on mahtava valokuvaaja. Ilman hänen kuviaan koko kirja ei olisi lainkaan niin hieno kuin se on nyt. Ulkoasuun on muutenkin panostettu.

Sisältöhän on toki pääosassa. Sen verran painavaa asiaa tällä kolmikolla on, että veikkaan Tieto-Finlandiaa heidän teokselleen.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Andrew Michael Hurley - Hylätty ranta

Britannian vuoden parhaaksi kehuttu esikoisromaani saapui luettavakseni jo kesäkuussa. Siihen on hyvä syy, miksi kirjoitan siitä vasta nyt. Hylätty ranta on tyypillinen esikoisromaani täynnä suuria, loppuunhiomattomia ajatuksia sekä täysin vailla kunnollista juonta. Joku kutsuisi sitä tunnelmoinniksi. Minä sanon sitä löysin rantein kirjoittamiseksi. Ehkä suuret odotukset, kirjan rinnastaminen Uhrijuhla-elokuvaan eli The Wicker Maniin (yksi lempielokuvistani) tai yleinen mielenkiinto genreä kohtaan aiheuttivat sen, ettei kirja sytyttänyt sitten lainkaan.



Kirja alkaa hitaasti. Loppujen lopuksi kirjabloggari Marika Oksan postauksesta saatu käsitys siitä, että loppua kohden alkaa hieman tahti kiihtyä sai minut lukemaan Hylätyn rannan loppuun. Yleensä koetan aina saada arvostelukappaleet luettua, mutta tämän kohdalla voimainponnistus oli suurehko. Ei kirja ole huono sinänsä, se on vain äärettömän tylsä ja jotenkin hiomattoman hajanainen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Loneyhin, "hylätylle rannalle", jonne teinipoika Tonto on perheineen matkustanut pääsiäisen viettoon. Tonton pikkuveli Hanny on mykkä ja ilmeisesti myös jollain tapaa autistinen, sillä hän puuhailee omia juttujaan eikä juuri välitä ympäröivästä maailmasta. Veljesten välinen suhde onkin kirjan parasta antia.

Mykkyys ei ole kuitenkaan mikään suotava ominaisuus, ja poikien äiti, tai Äikkä, kuten häntä kirjassa kutsutaan (karmea suomennos, en edes halua tietää alkukielistä nimitystä), haluaa parantaa Hannyn pyhällä vedellä. Kaikenlaista kuitenkin ehtii sattua, ennen kuin minkäänlaisiin parantamisrituaaleihin ryhdytään.

Kirja jätti jotenkin velton jälkimaun. Oli yritetty tavoittaa kuohuvien aikojen keskellä elävän pojan mielenmaisemaa, yliluonnollisia väristyksiä ja ehkä jonkinlaista symboliikkaa. Kuitenkin kaiken tuon keskellä kirja jäi mieleeni esikoisromaanina, josta ei millään keinolla saisi vuoden parasta.

En voi oikeastaan sanoa suosittelevani. Esikoisromaanien kohdalla olen yleensä vähän armollisempi, mutta tämä on aivan täysi floppi. En pitänyt, vaikka niin ennen kirjaan tarttumista luulin tapahtuvan.

torstai 18. elokuuta 2016

Elokuva: Sudet tulevat / The Company of Wolves (1984)

Pidimme elokuvapäivän kahden ystäväni kanssa. Katsoimme tämän 80-luvun kauhuklassikon heti Crimson Peakin jälkeen. Blu-Rayn jälkeen tavallinen DVD-kuva näytti auttamattoman suttuiselta, mutta hetken elokuvaa katseltuani tajusin, että se voisi lavastuksensakin puolesta olla ehkä 50-luvulta. Elokuvista innostunut ystäväni kehui leffan maasta taivaaseen, joten odotin paljon.


Aluksi naureskelin tietysti vanhanaikaisille erikoistehosteille, näytelmämäiselle yleisolemukselle ja absurdeille vuorosanoille. Myöhemmin elokuvan irtonaisina roikkuvat langanpäät solmittiin yhteen, mutta alku oli todella, todella hämmentävä kokemus. Mainittakoon, että tämän elokuvan ohjaaja teki kymmenen vuotta myöhemmin kulttielokuvan Veren vangit.

Vieläkin syvemmälle ihmisluonnon saloihin upotaan tässä satujen ja piilotajunnan inspiroimassa kauhufantasiassa, joka rakentuu kerroksittain. Kuvitelma kasvaa todellisuutta suuremmaksi, kun yhden tytön unet alkavat muodostaa ketjumaisia sisäkkäiskertomuksia, jotka ovat osittain painajaisia, osittain haaveita. Villit ihmissudet symboloivat ihmisluonnon pitelemätöntä puolta sekä uuden pelkoa, jota päähenkilö aikuiseksi kasvaessaan kokee.

Elokuvan seksuaalinen lataus on vahva. Veri on tässä elokuvassa lähes yhtä suuressa roolissa kuin ohjaajan jo aiemmin mainitussa myöhemmässä teoksessa, vaikkakin hyvin piilotettuna ja erittäin symbolistisesti ilmaistuna.


Välillä elokuvan miljöö oli kuin LSD-tripiltä (tai ainakin siltä kuvittelen sen näyttävän) jättikokoisine, liikkuvine pehmoleluineen ja muine omituisuuksineen. Loppu on hämmentävä: se yhdistää todella tarinan kokonaisuudeksi. Oikeastaan ymmärsin vasta viime minuuteilla kunnolla, mitä elokuva koettaa sanoa. Ensin ajattelin sen olevan vain aivan tavallista satufantasiaa (sellaisena elokuva olisi ollut uskomattoman tylsä), mutta aivan kuten juonikin aukeaa kerros kerrokselta, katsojakin pääsee sisään vasta vähitellen.

Tämä on niitä elokuvia, jotka haluaa katsoa useamman kerran. Suosittelen ehdottomasti! Elokuvahan pohjautuu erään Angela Carterin Verinen kammio -novellikokoelman novelliin Sudet tulevat. Se on minulla tällä hetkellä kesken, enkä ole vielä lukenut juuri kyseistä tarinaa - mutta kirjoitan kokoelmasta varmasti.