maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kirjahylly vastaa! :)

Tällainen hauska haaste, jonka bongasin täältä.

Vastaan siis hyllyssäni olevien kirjojen nimillä seuraavaan kuuteentoista kysymykseen. Fuskasin vähän, sillä otin muutaman kirjastonkirjankin mukaan, mutta mitä sitten ;) Hauskaa ainakin oli.

1. Oletko mies vai nainen?
-Leijapoika

2. Kuvaile itseäsi. 
-Kesytön

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? 
-Rintsikoita ja luudanvarsia

4. Kuinka voit?
-Kaikki hajoaa

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
-Painajaisten parantola

6. Minne haluaisit matkustaa?
-Hevosten laakso

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
-Muukalainen

8. Mikä on lempivärisi?
-Sinisilmä

9. Millainen sää on nyt?
-Säde

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
-Iltojen sinessä

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä se olisi?
-Synkkä syöveri

12. Millainen on parisuhteesi?
-Kanssasi aina

13. Mitä pelkäät?
-Mammutin metsästäjät

14. Päivän mietelause.
-Se mikä on totta

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
-Kukaan ei kaipaa sinua

16. Miten haluaisit kuolla?
-Kuvun alla

Kopsatkaa toki omaan blogiinne ja linkatkaa vastaukset vaikka tuonne kommenttikenttään :)

Maggie Stiefvater - Lament

Voin hyvillä mielin onnitella itseäni, sillä Lament on ensimmäinen englanninkielinen romaani, jonka olen lukenut kokonaan. Olen tutustunut Stiefvaterin suomennettuun tuotantoon, mutten tiennyt, että hän on ehtinyt julkaista englanniksi näin monia kirjoja. Lamentille on julkaistu jatko-osa, Ballad, joka on jo lukulistalla. Häneltä on ilmestynyt myös The Raven Boys, jolle on (tai tulee) luultavasti jatko-osia, sekä The Scorpio Races, joka odottaa hyllyssä.

Mutta asiaan! Eli juoneen, josta en tässä kirjassa oikein saanut kiinni, tiedä sitten mistä sellainen johtui. Ehkä kielimuuri oli tiellä. No, jotain sain silti selville. Deirdre Monaghan on hyvin lahjakas harpunsoittaja ja laulaja, ja hänen olisi tarkoitus esiintyä "kilpailussa", mikä mitä luultavimmin on jokin kykykilpailu. Häntä kuitenkin jännittää, niin että hän antaa ylen ennen esitystä. (Nimimerkillä nyt tiedän, että englannin kielessä on noin kymmenen eri sanaa oksentamiselle.)

Mutta sitten paikalle saapuu Luke Dillon, uskomattoman taitava huilisti joka tahtoo esiintyä Deirdren kanssa. Ja siitä alkaa alamäki. Deirdre menee rakastumaan salamurhaajaan - jonka on lähettänyt itse suuri ja mahtava keijukaiskuningatar. Kovin pelottavaa. Menetin melkein yöuneni.

Ongelma on, että kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Kaikki keskittyi Luken ja Deirdren suhteeseen. Ja ongelma on myös se, että Luke on salamurhaajaksi aivan liian pehmo. Deirdre itse taas on vain ärsyttävä. Ainoat hahmot, jotka kiinnostivat edes vähän, olivat Deen "ämmämäinen" työkaveri Sara, sekä Freckle Freak, joka edes yritti olla pahis. James oli aivan samanlainen velttoilija kuin Luke.

Älyttömän tylsä. Kansi sentään pelasti ;) Suosittelen, jos haluat parantaa englannintaitoa tai tutustua Stiefvaterin kirjoihin tarkemmin.

Täällä on oikein kunnon murska-arvostelu:http://ninankirjablogi.blogspot.fi/2014/02/lament-maggie-stiefvater.html

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Eowyn Ivey - Lumilapsi

Vanhasta venäläisesestä sadusta ammentava Lumilapsi on hieno ja erilainen kirja. Itse rakastuin siihen aivan täysin.

Tunnelma on mielestäni kirjoissa aina etusijalla. Se menee jopa juonen edelle. Lumilapsi on taianomainen, herkkä, hauras... Ja tunnelmallinen. Aivan kuin ensilumi. Tiedän, että takakannessa sanottiin melko lailla samalla tavalla, mutta sanoisin täysin samaa, vaikka fraasi olisi jätetty siitä pois.

Kirja myös sai minut lähes itkemään, mikä ei ole kovin tavallista. Se siis onnistui koskettamaan - ja syvältä - vaikkei minun elämäni millään tavalla muistuta Mabelin ja Jackin elämää.

Kirja siis kertoo jo edellä mainituista Mabelista ja Jackista, uudisraivaajapariskunnasta jossain kaukana Alaskan perukoilla. Heidän elämänsä on vaikeaa, sillä he ovat aivan yksin. Heillä ei ole edes lasta, mitä Mabel suree paljon.

Eräänä iltana he päättävät tehdä lumesta lapsen. Jack veistää sille kasvot, ja Mabel pukee sille pienet lapaset ja lakin. Seuraavana aamuna lumilapsi on kuitenkin maan tasalla, eikä lapasia tai lakkia löydy mistään. Metsästä alkaa löytyä kummallisia jalanjälkiä - kuin lapsen kengästä lähtöisin olevia.

Metsässä on kuin onkin lapsi, mutta tämä on arka ja säikky, kuin metsäneläin. Jack onnistuu silti houkuttelemaan tämän luokseen. Lapsi säikkyy aluksi Mabelia, mutta tottuu pian tähänkin. Lapsi kertoo nimensä olevan Faina (mikä tarkoittaa alppiaurinkoa).

Faina häviää kesiksi jonnekin, mutta aina  ensilumen sataessa tämä tulee takaisin vanhan pariskunnan luo. Mabel muistaa venäläisen lumilapsesta kertovan tarinan ja uskoo, että Faina on heidän oma pieni lumilapsensa - korvaus siitä että he eivät saaneet koskaan omia lapsia. Mabelin mielenterveys vaikutti hiukan heikolta, johtuen varmaan hänen kuolleena syntyneestä lapsestaan.

Totuus ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Kuka tai mikä Faina todellisuudessa on, selviää vasta aivan lopussa. Sitä ennen Ivey pistää lukijan miettimään itse, onko Faina todella lumilapsi - vai eikö sittenkään.

Aivan täydellisen ihana kirja! Lukisin tämän vaikka keskellä kesää, mutta talvella tunnelmaan pääsee jotenkin paljon helpommin sisälle. Vielä on vähän aikaa talvea jäljellä. Pitäkää kiirettä! :)

Lumilapsesta on kirjoitettu blogeissa aika paljon:

Luettua
Lumiomena 
Olipa kerran kirjablogi
Tuhat ja yksi kirjaa
P.S. Rakastan kirjoja
Leena Lumi
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
La petite lectrice
Lillin kirjataivas
Anuliinin ajatelmia
Kirjakirppu
Järjellä ja tunteella
Kirjakaapin kummitus
Morren maailma
Kirja joka maasta
Lukuisa
Sonjan lukuhetket

Ja paljon muita. Googlesta löytyy kyllä :)

Suosittelen! Lumilapsi ei vain vastaa  odotuksia, se ylittää ne reippaasti.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Muumeja siellä, muumeja täällä...

Ihana otsikko, vai mitä? ;)

Tämä on nyt Muumihaaste-postaus. Kiitos, Susi.
http://sanokaavainsudeksi.blogspot.fi/2014/03/haaste-muumikirjat-ja-mina.html

Haasteen säännöt:

-Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
-Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
-Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Ja minä haastan seuraavat henkilöt:

-Pähkinäkukkula-blogin Marjaana
-Hulluna kirjoihin-blogin Heli
-1001 kirjaa ja yksi pieni elämä-blogin Marile

Eli... No, tämä on ensimmäinen haasteeni. Hankalaa.

Jos sanotaan sana Muumit, mieleeni tulee ensimmäisenä mieleen Muumipeikko ja pyrstötähti-elokuva. Katsoin sen pienenä, ja muistan vain sen, että se oli todella, todella pelottava. Pelkäsin Muumeja pienempänä. Ehkä vähän vieläkin, mutta sitä en tunnusta ;)

Pari vuotta sitten löysin Muumi-sarjakuvia jostain kirjaston syövereistä. Olin ihan innoissani, ehkä siksi koska Itse Suuri Taitelija Tove Jansson oli piirtänyt ne. Luin niitä ja huomasin, että ne oli selvästi suunnattu aikuisille lukijoille. Sarjakuvat olivat aika rohkeita, ja olin aluksi hieman hämmentynyt. Eikö Muumit ole lasten juttu?

Sitten tajusin yhden asian. Tove Janssonin aikana ei oltu yhtä vapaamielisiä kuin nyt. Silloin kaikenlaiset kiertoilmaisut olivat hyödyllisiä, sillä kaikkea ei voitu sanoa suoraan - edes kirjoissa.

Toki muumeja on tehty myös lapsille: Kuka lohduttaisi Nyytiä on selvästi lasten tarina. Kuten myös Muumi-televisiosarja, elokuvat ja jopa lehti. Plus kaikki mahdolliset oheistuotteet, lelut ynnä muut. En tainnut oikein pitää muumeista pienenä. En ainakaan muista omistaneeni mitään leluja tai sellaista. Tiedän, että joillekin muumit ovat olleet todella tärkeitä niin varhaisemmassa kuin myöhäisemmässäkin vaiheessa. Minä vain en valitettavasti kuulu niihin ihmisiin.

Jospa tutustuisin johonkin Muumi-kirjaan? Edes ihan ohueen. Tuntuu, että Muumit on osa yleissivistystä, ja minun on ehdottomasti paikattava tämä muuminmentävä aukko ;)


Kjell Westö - Kangastus 38

Nyt, vihdoinkin, olen saanut Finlandia 2013-maratonin loppuun. Westön Kangastus 38 oli hyvä lopetuskirja, ei paras, muttei huonoinkaan - eikä todellakaan huono. Onneksi.

Kirjan tunnelma on aivan omanlaisensa. Etuliepeessä ehdoteltiin film noiria. No jaa, oli kirjassa myös tiettyä fn-henkeä, mutta se taisi tulla lähinnä kannesta. Enemmän tunnelma muistutti jostain muusta. En osaa oikein selittää sitä. Ehkä jonkinlainen teatterimaisuus?

Joka tapauksessa. Tunnelma oli siis mitä kiehtovin. Juoni ei kuitenkaan säväyttänyt liiemmin. Luulin ihan todella, että Matilda Wiikin vankileirikokemukset olisivat olleet suuremmassa osassa. Nyt kirja keskittyi lähinnä neiti Wiikin esimieheen, Claes Thuneen, ja tämän ryyppyrinkiin, Keskiviikkokerhoon. Jokaisen kerhon jäsenen elämäntarina kerrottiin (vähän turhankin) perusteellisesti, ja Claesin ex-vaimo Gabi sai mielestäni suhteettomasti huomiota.

Jotenkin tuntui kuin Westö olisi yrittänyt kompensoida vankileirikohtausten vähyyttä tekemällä niistä äärimmäisen kuvottavia. Joissain kohdissa nimittäin oikeasti alkoi oksettaa. Tarinasta olisi voinut muutenkin saada enemmän irti kertomalla Matildasta lisää. Kirjassa oli kaikki ainekset "erinomaiseen", mutta hätiköity lopputulos laskee arvosanaa "melko hyvään".  

Mielenkiintoinen kirja. Aloin myös miettiä, mikä oli Kangastuksen merkitys kirjan nimenä. 1930-luvun lopussa ja 40-luvun alussa ajat olivat epävarmoja, ja kaikesta piti pitää kiinni kynsin hampain - ettei mikään vain katoaisi kuin kangastus.

Matilda Wiikin alter ego Miljaneiti herätti huvittunutta hämmennystä. Ensin luulin, että kyseinen sivupersoona olisi niin kutsuttu "järjen ääni", mutta tarinan edetessä se paljastuikin joksikin aivan muuksi.

Suosittelen... kai. Lukekaa toki, jos vähääkään kiinnostaa. Itsellä jäi vähän ristiriitainen olo tästä kirjasta.

Beth Revis - Across the Universe: Matka alkaa

"Ensimmäinen epäsovun aiheuttaja on erilaisuus. Varjeluksella ei ole uskontoa. Me puhumme kaikki samaa kieltä. Me olemme yksirotuisia. Ja koska me emme ole erilaisia, me emme taistele. Muistatko kun kerroin sinulle ristiretkistä? Ja kansanmurhista? Sellaisista onnettomuuksista meidän ei tarvitse koskaan huolehtia."

Olen lukenut tämän kirjan jo aiemmin. Uusintaluvut ovat toden totta aina vähän latteampia kokemuksia, mutta onneksi Matka alkaa ei ollut mikään pettymys. Itse asiassa se oli aika mahtava.

Muistan, kun luin kirjan ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Se oli hurja, ravisteleva ja jotenkin niin erikoinen. En ollut ikinä lukenut mitään vastaavaa. Sci-fi noin tyylilajina oli minulle aivan uusi kokemus. Ja Revisin mielikuvitus oli jotain aivan uskomatonta.

Kirja siis kertoo Amysta, tytöstä joka on jäädytetty kolmeksisadaksi vuodeksi - jotta voisi herätä täysin uudella planeetalla, ja Seuraajasta, avaruusaluksen tulevasta johtajasta. Amy ei kuitenkaan ehdi olla unessa ihan kolmeasataa vuotta, sillä joku vetää hänen kryolokeronsa ulos ja herättää hänet - 50 vuotta liian aikaisin. Hän ei tiedä kuka sen teki, eikä varsinkaan miksi. Amy on niin sanottua "turhaa lastia" eli häntä ei oikeasti tarvita uudella planeetalla. Hänen vanhempansa ovat kuitenkin tarpeellisia.

Seuraajaa on koko hänen elämänsä ajan koulittu seuraavaksi johtajaksi, Vanhimmaksi, kuten aluksella on tapana sanoa. Aluksen senhetkinen Vanhin ei liiemmin vaivaudu kertomaan Seuraajalle aluksen toimintatavoista - eikä oikeastaan mistään muustakaan. Seuraaja alkaa selvittää asioita omin päin ja löytää mielenkiintoisia asioita ja yhteyksiä niiden välillä. Ja totta kai hän löytää Amyn.

Amy kiehtoo Seuraajaa alusta asti. Seuraajan iho on oliivinvärinen, kuten kaikkien muidenkin, mutta Amy on aivan kalpea - ja vieläpä punatukkainen. Ja ennen kaikkea hän uskaltaa olla erilainen. Hän uskaltaa asettua Vanhinta vastaan ja uhmata tämän valtaa.

Asiat aluksella eivät näytä olevan ihan kunnossa - matkustajat ovat kovin flegmaattisia, kuin huumattuja, ja terveen oloiset ihmiset on laitettu mielisairaalaan. Kirjan edetessä paljastuu, kuinka kieroutunutta kaikki onkaan. Ja mikä ihme onkaan Rutto, joka tuhosi 75% aluksen väestöstä?

En viitsi paljastaa enempää. Kyseessä on kuitenkin aivan mieletön kirja, joka saa pohtimaan tulevaisuutta. Oikeasti, entä jos? Aloin myös miettiä, kuinka helppoa on käyttää valtaa väärin. Hahmot olivat uskottavia, aluksen valtasysteemi oli hyvin rakennettu ja kirjan kieli oli hienoa. Siis ei mitään perusnuortenkirjakieltä, vaan eläväistä ja suorastaan kaunista.

Olen lukenut myös Miljoona aurinkoa -kirjan. Siis jatko-osan. Trilogian päätösosa, Shades of Earth, on ilmestynyt englanniksi jo ajat sitten. Voi, kunpa, kunpa, viimeinenkin osa suomennettaisiin!

Suosittelen erittäin lämpimästi. Ai niin, ja jos kyseessä ei ole kirjaston kirja, niin katsokaa niiden irtokansien alle. Siellä odottaa yllätys ;)

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Elina Rouhiainen - Kesytön

Kiitos kirjakaupan loppuunmyynnin, sain Kesyttömän vihdoinkin hyllyyni - parilla eurolla. Luin tämän noin vuosi (ehkä vähän enemmänkin) sitten, ja pidin tästä. Suorastaan hullaannuin.

Mutta ikävä kyllä toinen lukukerta on aina vähän latteampi kokemus. On tylsää, kun tietää, kuinka käy, ja jää aikaa arvostella kirjailijan sanavalintoja ja kerrontatapaa.

Juoni on tuttuakin tutumpi: 17-vuotias Raisa saa tietää äitinsä kuolleen, ja hän joutuu muuttamaan Hukkavaaraan - keskelle ei-mitään. Aluksi tuo pieni turismin avulla hengissä pysyvä kylä vaikuttaa Raisasta vain tylsältä ja mitäänsanomattomalta paikalta, kunnes hänelle paljastuu jotain järkyttävää - lähes kaikki Hukkavaaralaiset ovat ihmissusia. Eikä tietenkään pidä unohtaa Konstantinia, joka on vampyyri.

Raisa on siis vihaisten ja arvaamattomien villipetojen kynsissä, ja hän tekee kaikista typerimmän teon, minkä vain voi tehdä: rakastuu laumanjohtajan poikaan, Mikaeliin.

Eihän siinä mitään ongelmaa tietenkään olisi, mutta kun Mikaelilla vain sattuu olemaan tyttöystävä Jenni, joka on kaunis (mutta luonteltaan inhottava ja ilkeä). Totta kai Mikael vaihtaa Jennin Raisaan. Ja vannoo rakkauttaan estottomasti. Mikä liero.

Paranormaali romantiikka on vähän hankala genre sen vuoksi, että siihen on hankalaa keksiä mitään uutta. Silti Kesytön onnistuu olemaan erilainen - kuinka monen kirjan tapahtumat sijoittuvat Kajaaniin? Veikkaisinpa, että aika harvan, varsinkin kun nuortenkirjoista puhutaan.

Silti Kesytön sortuu myös kliseisiin - Twilight-vaikutteita ei voi olla huomaamatta. Ei kai tästä sarjasta tule niin sanottua "Suomen Twilightia"? Myös kerrontatapa ärsytti. Joistain kohtauksista olisi voinut saada paljon enemmän irti oikeanlaisella, hieman hidastempoisemmalla kerronnalla.

Vaikka kirja on paksu (426 sivua), sen lukee lähes päivässä. Suosittelen niille, joita kiinnostaa suomalainen paranormaali romantiikka. Vaikka tässä postauksessa onkin vähän negatiivinen sävy, se on vain oma mielipiteeni. Lukekaa vain, saatatte yllättyä positiivisesti!

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu

"Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi."

Ihanaa, pääsen vihdoin arvostelemaan lempikirjailijani kirjoittaman kirjan! Olen tavannut Salla Simukan kerran, oikeastaan viime joulukuussa, ja silloin hän vielä kirjoitti juuri tätä kirjaa. Uskomatonta, miten nopeasti voi kirjoittaa jotain näin mahtavaa. Toisaalta tämän kirjan myös lukee nopeasti. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta minä ainakin jäin kaipaamaan lisää.

Lumikki on palannut Suomeen, tavallisen ja tylsän arkielämän pariin. Hän on jopa hankkinut poikaystävän, Sampsan (nimi kirvoitti pari hysteeristä hirnahdusta), muttei silti saa Liekkiä, entistä rakastaan, mielestään. Hän opiskelee ilmaisutaitolukiossa, ja on tekemässä Lumikista - siitä oikeasta - kertovaa näytelmää teatteriryhmänsä kanssa. Lumikki näyttelee Lumikkia, Sampsa metsästäjää. Tämäkin hämmensi minua. Sampsa vaikutti vähän veltolta tyhjäntoimittajalta, ei todellakaan miltään raa´alta metsästäjältä.

Lumikki ei kuitenkaan osaa pysyä erossa vaikeuksista - hän alkaa saada uhkauskirjeitä, joiden kirjoittaja tuntuu tietävän Lumikista aivan kaiken, myös asioita joita Lumikki ei itse tiedä. Tähän kirjan juoni lopulta perustuukin. Ei kiinnostavia sivujuonia, vain tämä yksi ja ainoa tavoite: löytää kirjeiden kirjoittaja. Kuitenkin Simukka sai minut epäilemään kaikkia - hän todellakin osaa ripotella pieniä harhaanjohtavia vihjeitä sinne tänne.

Oli (näin Florence + the machine-fanina) hienoa, että kirjassa oli katkelmia kyseisen yhtyeen kappaleista. Jotkut sanat olivat kyllä väärin, mutta mitäpä tuosta. Luulen, että kirjaa kuunnellessa olisi hyvä kuunnella juuri noita kappaleita. Varsinkin Breath of lifea.

Breath of life oli muuten Lumikki ja metsästäjä-elokuvan soundtrackilla. Jotenkin tuntui, että Simukka oli saanut "vähän" vaikutteita tuosta elokuvasta, mikä ei välttämättä ole huono asia. Lumikki ja metsästäjä on hieno elokuva, ja kirjan tunnelmassa oli sitä samaa synkeyttä kuin elokuvassa.

Kirjeiden lähettäjä käy yhä kierommaksi ja julmemmaksi - ja lopulta Lumikin on kohdattava hänet silmästä silmään. Kuten myös menneisyydestä kurottavat, jo syvyyksiin painetut salaisuudet. Sekä karistettava syyllisyyden viittä harteiltaan.

Olisin toivonut lisää elementtejä Lumikki-näytelmästä tarinaan. Nyt näytelmä jäi vähän sivuun, vaikka etuliepeessä lupailtiin aika suuria. Kuitenkin Musta kuin eebenpuu on erinomainen nuortendekkari, lajityyppinsä helmi. Pidin silti enemmän kahdesta edellisestä osasta.

Vaikka kirja on itsenäinen teos, kannattaa silti lukea kaksi edellistä osaa. Varsinkin Lumikin ja Liekin tarinaan ei tässä kirjassa juuri perehdytä, joten taustat olisi hyvä tuntea.

Kannattaa lukea tämä kirja. On suuri vääryys, että tarina ei saa enää jatkoa, mutta Simukka jatkaa varmasti hyvien kirjojen kirjoittamista. Harkitsen erittäin vakavasti omaan hyllyyn hankkimista, sen verran hyvä kirja (ja trilogia) tämä oli.

Linkkejä:

Trilogian kotisivut
Salla Simukan kotisivut
Wikipedia-artikkeli Salla Simukasta

Blogiarvosteluja:

Anna minun lukea enemmän
Lukutoukan kulttuuriblogi
Notko, se lukeva peikko
Narseskan kirjanurkkaus
Pähkinäkukkula

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko..."

"Et kuitenkaan usko..." ei taida olla kaunokirjallisuutta nähnytkään. Silti haluan tehdä siitä postauksen.

Ensinnäkin, koska kirja käsittelee (ainakin osittain) Venäjää, josta minulla on lähes pakkomielle. Venäläinen kulttuuri nyt vain on niin kiehtovaa. Ja erityisen mielenkiintoista on, kuinka erilainen Venäjän kulttuuri on Suomen kulttuuriin verrattuna, vaikka olemme naapureita.

Toinen syy. Luontainen uteliaisuus. Miksi "Et kuitenkaan usko..." keikkui kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä viikkotolkulla?

Ja se kolmas. Miten ihmeessä suomalainen maalaistollo (tämä ei ole rienausta, koska kirjassakin sanotaan näin) on päässyt yhdeksi Venäjän tunnetuimmista elokuvatähdistä?

Kirjassa Ville Haapasalo kertoo itse oman tarinansa. Jotkut jutut ovat niin älyttömiä, ettei niille voi kuin nauraa, mutta on joukossa aika surullisiakin tapauksia. Kaikki teatterikoulun oppilaat eivät edes selvinneet hengissä.

Kerrontatyyli oli hyvä, mutta välillä tuntui kuin lukisi ylipitkää haastattelua. Suosittelen, jos pidät

a) Venäjästä
b) Listaykköskirjoista
c) Ville Haapasalosta.

Lopussa vihjaistiin, että tulossa olisi ehkä toinenkin kirja.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivat

"Hänen päivänsä Shadbagissa olivat luetut niin kuin Shujan. Hän tiesi sen nyt. Hänellä ei ollut täällä enää mitään. Ei kotia. Hän odottaisi talven yli ja kevään koittaessa hän nousisi jonakin aamuna ennen aurinkoa ja astuisi ovesta. Hän valitsisi suunnan ja alkaisi kulkea. Hän kävelisi niin kauas Shadbaghista kuin jalat kantaisivat. Ja jos hän jonakin päivänä vaeltaessaan yli jonkin suuren, aukean niityn vaipuisi epätoivoon, hän pysähtyisi, sulkisi silmänsä ja ajattelisi haukansulkaa, jonka Pari oli löytänyt aavikolta. Hän kuvittelisi mielessään, kuinka sulka irtoaisi linnusta korkealla pilvien keskellä, kaukana maasta, kieppuisi rajujen pyörteiden heittelemänä ja kulkeutuisi tuulenpuuskien mukana kilometrikaupalla poikki aavikon ja yli vuorten, kunnes se lopulta, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, laskeutuisi sen yhden lohkareen juureen, mistä hänen sisarensa löytäisi sen. Se herättäisi hänessä ihmetystä ja myös toivoa siitä, että sellaista tapahtuu. Ja vaikka se ei olisi järkevää, hän kokoaisi itsensä, avaisi silmänsä ja jatkaisi matkaa."

On kirjoja, joissa pääosassa on kieli, sanat ja lyyrisyys ja sen sellainen. Tällaiset kirjat jakavat mielipiteitä. Joidenkin mielestä ne ovat kiehtovia, joidenkin mielestä taas outoa tekotaiteellista höpinää. Sitten on kirjoja, joissa pääosassa on itse tarina. Ja, uskokaa taikka älkää, tällainen kirja on paljon vaikeampi kirjoittaa. Kaikki kirjailijat eivät saa nostettua tunteita ja ajatuksia tekstin seasta, ja kirjasta tulee tylsä ja lattea - täysin väärinymmärretty. Toisaalta, jos osaa kirjoittaa hyvin - poikkeuksellisen hyvin - lukija alkaa huomata itse, mitä siellä rivien väleissä ja takana piilee. Ja silloin, jos näin käy, on kyseessä mestariteos.

Voisin sanoa muutaman esimerkin näistä mestariteoksista. Pullmanin Kultainen kompassi on tällainen.  Patrick Rothfussin Tuulen nimi on tällainen. Kuten myös Zafónin Enkelipeli.

Mutta tässä postauksessa ei käsitellä noita upeita kirjoja. Ehei. Vaan uutta tähteä kirjataivaalla, Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat-kirjaa, joka lumoaa jo ensimetreillä. Kirjan alussa päähenkilöiden, Abdullahin ja Parin, isä kertoo tarinan miehestä joka luovutti rakkaimman lapsensa hirviölle - vain jotta neljä muuta lasta saisivat elää. Ja mikä pahinta, isällä olisi ollut mahdollisuus hakea lapsensa takaisin, mutta tällä lapsella oli paljon paremmat oltavat hirviön luona.

Alussa oleva tarina kuvaa hyvin koko kirjaa. Siitä välittyy sama tuska, sama luopumisen tunne, ja sama ehdoton rakkaus. Juuri tämä tarinan kertonut mies vie tyttärensä, Parin, asumaan vaimonsa veljen luokse. Parilla on hyvä olla heidän luonaan, mutta hänellä on alituinen tunne siitä, että jotain puuttuu.


Minua harmittaa se, että jouduin lukemaan Ja vuoret kaikuivat-kirjan niin kiireellä. Siitä olisi varmasti saanut paljon enemmän irti, jos sen olisi lukenut kunnolla, tutkien tarkkaan jokaista sanaa. Mutta eräpäivä on eräpäivä, mikäpä siinä. Ehdin sentään lukea kirjan, ennen kuin jouduin palauttamaan sen.

Ja vuoret kaikuivat on voimakas ja liikuttava kertomus. Vaikka kirjassa on äärimmäistä kärsimystä, ja ihmiset kokevat vääryyttä, ketään ei silti syytetä. Hosseini on oivaltanut tärkeän asian - edes syyllisen löytäminen ei voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut. On vain annettava anteeksi.

Suosittelen ehdottomasti. Tästä kirjasta voi todella oppia jotain.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Anna-Kaari Hakkarainen - Purkaus

"'Totuus vai tehtävä?' Vigdis kysyi.
Birk hieroi peukaloitaan vastakkain, kuivasta ihosta lähti suhiseva ääni.
'Tehtävä.'
'Suutele jotain meistä', Vigdis sanoi ja nosti leukaansa ylöspäin.
Birk hieroi edelleen peukaloitaan yhteen. Ulkoa kuului koiran haukuntaa, se kuului varmasti alhaalta kylästä asti. Birk irrotti kätensä toisistaan ja kääntyi sitten Kjarrin päin, tarttui tätä kummallakin kädellä poskista ja painoi huulensa veljensä huulille."

Nyt, aivan aluksi, on pakko myöntää etten edes tiennyt Hakkaraisen olevan kirjailija. Tunsin hänet vain ja ainoastaan Olivia-lehden kolumneista. Sitten pengoin vähän taustoja ja sain tietää, että Purkaus on jo toinen hänen kirjoittamansa kirja.

Suhtauduin siis Purkaukseen melko skeptisesti. "Ai joku toimittaja on kirjoittanut kirjan? Just", olivat ensimmäiset ajatukseni, kun sain tietää kirjasta. Mutta, kuten saan usein huomata, olin ennakkoluulojeni vanki. Purkaus on mahtava. Sen tunnelma on niin käsinkosketeltava, ja vaikka kirjastolla joku höpsö oli lätkäissyt selkämykseen "Romantiikka"-tarran, Purkaus on kaukana sellaisesta norarobertsmaisesta, vaaleanpunaisesta höttökirjallisuudesta. Vaikka kirjassa on rakkautta, se on onnetonta ja se päättyy huonosti. Se on juuri sellaista rakkautta josta jokainen osapuoli kärsii.

Henkilöhahmoja on hyvin vähän. On Vigdis, johon Kjarri ja Birk ovat kumpikin ihastuneet. Sitten on meno-Dalla, erittäin kaunis mutta päästään sekaisin oleva tyttö. Ja lempihahmoni: Säveltäjä, joka etsii inspiraatiota kaikkialta mahtavaa suurteostaan varten.

Postauksen alussa oleva pätkä on kirjan parhaasta kohtauksesta. Siitä huomaa Kjarrin ja Birkin keskinäisen yhteyden, ja sen miten he eivät päästä ketään väliinsä. Eivät edes Vigdistä. Ja nimenomaan Vigdis on se, joka yrittää erottaa veljekset toisistaan. Mietin Vigdiksen motiiveja aika pitkään. Johtuiko hänen huomionhakuisuutensa hänen sekopäisestä äidistään tai tunnekylmästä isästään? Miksi Vigdis yritti työntyä veljesten väliin?

Purkaus on koskettava ja voimakas lukuelämys, jota suosittelen jokaiselle.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

P.C. Cast & Kristin Cast - Merkitty

"'Isoäiti, on vielä muutakin.'
'Kerro minulle, pikku lintu.'
'Minusta tuntuu, että pystyn aistimaan kaikki viisi elementtiä, kun kehää luodaan.
'Jos se on totta, sinulle on suotu suuri voima, Zoey. Ja niin kuin varmasti tiedät, että suuren voiman myötä tulee suuri vastuu. (...) Jumalatar ei ole antanut sinulle erityisvoimia hetken mielijohteesta. Käytä niitä harkiten, ja jos niin teet, niin ei vain Nyks, vaan myös esivanhempasi katsovat sinuun alas pilvenreunalta ja hymyilevät sinulle.'"

Tämmöistä tavaraa sitten tarttui mukaan erittäin spontaanilta kirjastoreissulta. En oikein tiedä, mitä ajattelisin. Olisin ehkä pitänyt Merkitystä noin 12-vuotiaana. Toisaalta se on liian hurja niin nuorelle. Eli ensimmäinen asia, josta kritisoin kirjoittajia. Kohderyhmättömyys. Kardinaalimunaus.

Toinen asia, joka antaa aihetta marisemiseen. Huono suomennos. Suomentaja Annika Eräpurolla (joka on myös kirjailija) on erittäin laaja sanavarasto, mikä on hyvä asia, paitsi silloin kun kuvailevat sananparret (eritysesti verbit) alkavat kuulostaa itsekeksityiltä. Suomennos sai minut tuntemaan korviapunoittavaa myötähäpeää.

Häpeää koen myös siitä, että luen tämänkaltaisia kirjoja. Oikeasti. Jo sanapari "vampyyrien sisäoppilaitos" on niin kliseinen ja tökerö, ettei mitään rajaa. Voi miksi, miksi tällaisia kirjoja on edes kirjoitettu? Myös tuo äiti-tytärjuttu häiritsi. Eikö jompikumpi olisi voinut kirjoittaa kirjan ihan itse, niin ettei olisi tarvinnut tehdä turhia kompromisseja (jotka jopa lukija huomaa)?

Henkilöhahmot olivat järjettömän tylsiä. Siis kaikki muut paitsi Afrodite. Afroditessa on sellaista röyhkeyttä ja ilkeyttä, josta minä pidän. Afrodite oli rohkeasti pahis, eikä missään vaiheessa alkanut osoittaa merkkejä siitä, että haluaisi muuttua hyväksi. Mikä on mahtavaa.

Zoey, päähenkilö, sen sijaan on kitisevä, mariseva, ruikuttava pikku kakara, jonka ei missään nimessä olisi pitänyt päästä vampyyriksi. Ja kamalan kliseinen, kuten myös ystävänsä: Damien (joka on homo, ihan vain varmuuden vuoksi pitää alleviivata tätäkin asiaa, ettei lukija missään vaiheessa erehtyisi kuvittelemaan, että joku pikku hintti voisi tulla ja napata päähenkilöä omakseen), sekä Stevie Rae, mukava, fiksu ja kaunis, mutta ei jätä Zoeyta varjoonsa.

Vaikka Merkitty olikin aikamoisen kurja tekele, onnistui se jollain tasolla olemaan ihan sympaattinen. Tuli sellainen tunne kuin lukisi jonkun kymmenvuotiaan kirjailijanalun tekemää tarinaa. Eli ei hyvä, vielä, mutta tulevaisuudessa (siis sarjan edetessä) toivottavasti vähän parempi.

Paulo Coelho - Brida

En oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt lukea Bridaa henkisen etsinnän oppaana vai romaanina. Ne kaikki "mahtavat viisaudet" vaikuttivat väkisin mukaan tungetuilta, ja tarinana Brida oli melko mitäänsanomaton.

Toisaalta, oli kirjassa jotain kiehtovaakin. Nimittäin mystiikka. Huomasin että taustatyötä oli selvästikin tehty, tai sitten Coelho sai innoitusta omista kokemuksistaan Vaihtoehtoisessa yhdistyksessä (Wikipediasta löytyy tarkempaa tietoa tästä liikkeestä).

Henkilöhahmot olivat jotenkin värittömiä, enkä meinannut saada kiinni oikein minkäänlaisista luonteenpiirteistä. Myös hahmojen motiivit jäivät epäselviksi, ja tarina tuntui täysin tarkoituksettomalta. En vain ymmärtänyt, miksi Bridalla oli pakkomielle magian ja muun taikuudenharjoittamisen suhteen, ja Tietäjä vaikutti minusta vain perverssiltä vanhalta ukolta, eikä miltään kaikkivoivalta maagilta.

No, haukkuminen saa riittää - ainakin tältä erää. Yritän nyt kertoa juonesta jotakuinkin neutraalista näkökulmasta. Eli. Brida, 21-vuotias irlantilaisnainen, haluaa päästä osalliseksi taikuuden ihmeellisistä salaisuuksista. Tällä matkalla häntä opastavat Tietäjä (jota jo tuossa aiemmin kuvailin) ja Wicca, suunnilleen Bridan ikäinen noita. Nämä kaksi taikuudenharjoittajaa noudattavat eri perinteitä, Tietäjä auringon, Wicca kuun. Periaatteessa auringon ja kuun perinteet ovat samanlaisia: Niillä on sama tavoite, mutta taikuuden harjoittaminen tapahtuu eri keinoin. Kummankin periaate on löytää oma toinen puolisko, ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa voi olla todella onnellinen.

Tämä toisen-puoliskon-etsimis-juttu oli jotenkin... Outo? Tarkoitan, että monessa kirjassa on esitetty, että jokaiselle on olemassa se yksi ja ainoa oikea, jonka tapaa ainakin kerran elämässä, mutta Coelhon mukaan toisen puoliskon löytäminen on koko elämän tarkoitus. Hyvin erikoinen ajatus, ainakin tällaisen yksinäisen suden näkökulmasta.

Coelhon kirjat ovat yliarvostettuja. Täysin. Saatan kuitenkin lukea vielä jonkin hänen kirjoistaan, esimerkiksi Valkyriat kuulostaa suhteellisen lupaavalta.

Suosittelen, jos pidät Coelhon kirjoista tai jos kyseinen kirjailija kiinnostaa muuten vain. Itse en tälle kirjalle vain oikein syttynyt.  

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Leena Krohn - Hotel Sapiens

"Kysyin Peikiltä, ajatteleeko hän, että nämä henkilöt ovat tulleet Hotel Sapiensiin Kamalokasta.
-Eivät suinkaan, hän sanoi. -Eivät Kaitsijat ole okkultisteja tai osaa manata henkiä. Näillä olennoilla ei ole esikuviensa sieluja. He ovat hengettömiä kuvajaisia eivätkä oikeasti edes olemassa.
-Oikeasti? Mitähän se mahtaa tarkoittaa? kysyin.
Hän naurahti eikä sanonut mitään. Kuka on oikeasti olemassa, kuka ei, siitähän täällä on mahdoton saada selvyyttä."

Ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen. Krohn pohtii olemassaoloa ja elämän tarkoitusta dystooppisessa, filosofisessa romaanissa, joka... Hei, tulee muuten yksi toinenkin kirja mieleen. Valeikkuna. Joka muuten on myös Krohnin kirja. Mitä ihmettä?

Takaliepeessä sanotaan näin: "Leena Krohn on suomalaisen kirjallisuuden omaäänisin taitaja. Häntä ei pysty jäljittelemään kukaan muu kuin hän itse." Aivan. Juuri näin. Olen täysin samaa mieltä. Mutta se juuri on ongelma! Kuinka monta kertaa Krohn aikoo kirjoittaa saman romaanin ja jäljitellä itseään? Eikö yksi kerta riitä?

Ja asia, joka minua järkyttää eniten, on se että Hotel Sapiens oli Finlandia-ehdokkaana. Miten joku viitsii edes yrittää väittää, että tällaisen kirjan pitäisi voittaa Suomen arvostetuin kirjallisuuspalkinto? Kirjan, josta lukija ei ymmärrä yhtään mitään ja jonka sisältö on pelkkää mukafilosofista haihattelua.

Eikä oikeastaan järkyttävin seikka ole Finlandia-ehdokkuus, vaan se, että Hotel Sapiens on edes julkaistu. Ihan oikeasti: mitä siellä kustantamolla on oikein ajateltu? Totta kai ymmärrän, että Krohn on nimekäs kirjailija ja hänellä on pitkä ura takanaan, mutta kyllä nimekäskin kirjailija voi kirjoittaa huonon kirjan. Tai aivan hirveän kirjan.

Juonesta en kerro, koska sellaista ei Hotel Sapiensissa ole. Tuohon outoon laitokseen ajutuneet ihmiset tekevät kuka mitäkin, muistelevat menneitä, kirjoittavat kirjeitä tuonpuoleiseen ja kuuntelevat haudasta kaivettujen filosofien luentoja.

Tarviiko tätä muuten edes sanoa: en suosittele! Paitsi jos haluat pilata päiväsi pahemman kerran.

J P Koskinen - Ystäväni Rasputin

Finlandia-maraton sen kuin jatkuu!

Ystäväni Rasputin oli oma voittajasuosikkini. Sikäli harmi vain, ettei se voittanut, sillä mielestäni se oli paljon parempi kuin Jokapäiväinen elämämme. Kuten em. teos, myös Ystäväni Rasputinin tapahtumat sijoittuvat Venäjälle - tosin vähän aikaisempaan aikakauteen. Bolsevikkien kapina on aivan oven takana, ja Rasputinin parhaat vuodet ovat juuri käsillä.

Tarinaa kertoo Vasili, Rasputinin Jerusalemista mukaan ottama poika. En oikein saanut missään vaiheessa selville, oliko Vasili Rasputinille oppipoika, ottolapsi vai jotain aivan muuta. Rasputin ei ainakaan vaikuttanut kauhean ankaralta Vasilia kohtaan, muttei hirveän isälliseltäkään.

Ainakin Rasputin tapa kasvattaa Vasilia on aika erikoinen - hän ottaa tämän mukaan rellestys- ja huorissakäyntiretkilleen. "Jos vajoaa tarpeeksi alas, niin lopulta alkaa kohota ylös", on Rasputinin periaate.

On Rasputinilla toki työtäkin tehtävänä - hän toimii parantajana, ja hänen tärkein työtehtävänsä on tsaariperheen pojan, Aleksein, verenvuototaudin hoitaminen. Vasili on totta kai aina Rasputinin mukana, ja hän tutustuu tsaariperheen tyttäriin. Erityisesti hän tykästyy Anastasiaan, perheen kauneimpaan tyttäreen.

Lopputuloksen voi arvata jokainen. Eihän siinä tietenkään hyvin käy. Ei Rasputinille, ei tsaariperheelle, ei Vasilille. Eikä orastavalle rakkaudelle.

J P Koskisen kerrontatyyli on aika raju, voisi melkein sanoa härski, mutta silti kerronnasta kuuluu nuoren pojan viattomuus ja hämmennys. Vaikka kirja kertoo Rasputinista, Vasilin kasvutarina on siinä etualalla. Vasilin hauraus ja puhtaus toimivat hienoina kontrasteina Rasputinin irstailulle ja likaisuudelle. Toisaalta Rasputininkaan valintoja ei tuomita täysin, vaan häntä yritetään ymmärtää.

Aivan mahtava kirja! Suosittelen.