Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen on yksi lempikirjailijoistani, ja hänen neljättä romaaniaan olen odottanut aivan täpinöissäni siitä asti, kun luin Sielut kulkevat sateessa -kirjan. Siitä on hieman yli kolme vuotta, ja muistan vain ajatelleeni, millaisen kultakaivoksen olenkaan löytänyt. Sen jälkeen luin myös muut kirjailijan romaanit.

Lukemassani versiossa oli punaiset viisarit... Outoa.

Väärän kissan päivä jatkaa samalla nyrjähtäneen todellisuuden linjalla kuin kirjailijan aiemmatkin teokset. Kertoja Kaarna, joka käyttää vain sukunimeään, on arkkitehti, jonka Alice-äiti on pahasti dementoitunut. Kaarnan pyhittäessä viimeinkin aikaa perheelleen hoitokodista tulee soitto: hänen äitinsä on kuollut. Kaarna ryntää kuolinvuoteelle, järkyttyy ja lukitsee itsensä vessaan. Kuuluu rapinaa, ja kun oven viimein uskaltaa avata, ei sängyssä olekaan ketään. Alice on tehnyt lasarukset.

Alkaa hillitön ajojahti, jossa Kaarna koettaa löytää äitinsä karnevaalihumuisesta kaupungista. Matka on kuitenkin muutakin: lukija pääsee sukeltamaan syvälle kertojan mielen sisään ja imemään hänen lapsuusmuistonsa itseensä. Muistoista koko tarinassa onkin oikeastaan kyse. Yhdenpäivänromaani sisältää useita sisäkkäiskertomuksia erityisesti Kaarnan lapsuudesta.

Jokin on kuitenkin hullusti: kaikkialla liikkuu kissoja. Ne eivät ole tavallisia kehrääjäpalleroita, vaan jonkinlaisia omituisia mutanttikissoja, jotka alkavat muuttaa muotoaan, kun niitä katsoo. Niillä on myös erikoinen asema ihmisten keskuudessa: kukaan ei kiinnitä niihin oikeastaan huomiota, mutta silti kaikki - Kaarnakin - jättävät niille ruokaa.

En tiedä, olenko aivan tyytyväinen siihen, että Jääskeläinen seuraa monen kuuluisan kirjailijan tyyliä tehdä miespäähenkilöstä jotenkin harvinaisen pakkomielteinen seksin ja seksuaalisuuden suhteen. Välillä mietin, millaisia tunteita kirjailija koettaa lukijassa herättää kuvaillessaan noin 50-vuotiaan miehen mietteitä kauniista teinitytöistä ja kuvaillessaan kaikkia kirjassa esiintyviä naisia nimenomaan kehon kautta: Nuoren missin nännejä kuvaillaan useamman kerran, ja jonkinlaista syvän Afrikan eksotiikkaa huokuva musta (ihonväri mainitaan monta kertaa, jotta asia varmasti tulisi selväksi) teinipianisti kiihottaa Kaarnaa selvästi. Vaatturi Elysia on myös hyvä esimerkki: hänen kehostaan ei voi juuri sukupuolta päätellä, ja se tuntuu häiritsevän Kaarnaa valtavasti.

Kirjassa viitataan useamman kerran Shakespearen Kesäyön unelmaan. Siinä on sanottu olevan homoseksuaalisia vivahteita, ja - ehkä tämä on vain oma mielipiteeni - niin Kaarnassakin vaikuttaa olevan. Todella silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä löytyy myös: Oberon (joka Väärän kissan päivässä on Kaarnan saksalainen lapsuudenystävä) on Kesäyön unelmassa kirottu jäämään kääpiömäisen lyhyeksi. Kaarna on ilmeisesti tavallista lyhyempi mies, tai näin hänen äitinsä hänelle jatkuvasti muistuttaa. Tiedän, kyseessä on kaksi eri hahmoa, mutta kirjan lukeneet kyllä ymmärtävät, mitä tarkoitan.

Jos jonkinlaista analyysiä voisi tehdä Kesäyön unelman ja Väärän kissan päivän yhtäläisyyksistä, sanoisin, että karkuteille lähtevä Hermia on kuin Alice ja hänen karkukumppaninsa Lysander puolestaan lääkäri Engel Lang. Elysia taas muistuttanee ulkoisesti Hippolytes-nimistä amatsonia. (A mazon on kreikkaa ja tarkoittaa rinnatonta.) Ehkä Kaarna itse olisi Oberon ja hänen vaimonsa Minerva puolestaan Titania. Toisaalta Minervan nimi on jo itsessään viittaus antiikkiin. Hänen jumalatarkaimansa alaa olivat muun muassa taide, tiede ja viisaus - siis samat asiat kuin Kaarnankin vaimolla.

Toisaalta Kaarnan ja hänen äitinsä suhde on melko oidipaalinen. Psykoterapeutti-Alice muun muassa suutelee poikaansa yhdessä kohtauksessa (tosin muka vain "testatakseen" Kaarnaa). Aika freudilaisissa sfääreissä muutenkin liikutaan: kaoottinen kaupunki tuntuu heijastelevan päähenkilön alitajuntaa, ja on huomionarvoista, kuinka paljon muun muassa freudilaisen unientulkinnan elementtejä kirjaan on ripoteltu.

On huomionarvoista, kuinka paljon keskiaikaisista näytelmistä Väärän kissan päivä ammentaa. Toinen Shakespearen näytelmä, Myrsky, sisältää lauseen, joka voisi olla teoksen alaotsikko: "Sama kude on meissä kuin mik' on unelmissa ja unta vain on lyhyt elämämme." Myös Shakespearen aikalaisen Pedro Calderòn de la Barcan tunnetuimman näytelmän otsikko kaikuu kirjan sivuilla: "Elämä on unta." Välillä Jääskeläinen sotkee unen ja toden niin tehokkaasti, että lukijaa alkaa lähestulkoon hirvittää - jos unta ei erota valve-elämästä kirjan sivuilla, kuinka voi olla varma, että erottaa niitä ollenkaan?

Väärän kissan päivä innostaa syvällisiin, psykoanalyyttisiin pohdintoihin omasta elämästä ja erityisesti lapsuudesta. Jääskeläisen tapa kuvailla mennyttä elämää on mahdottoman nostalginen, ja lukijana on ihana upota muistojen kellastuneihin arkistoihin, jossa jokainen päivä on jollain tavalla merkityksellinen.

Kirjan takakannessa esitetty kysymys Olemmeko vain muistojemme summa vai onko elämä omaamme? ansaitsisi paljon pätevämmän vastauksen, mutta oma näkökulmani varsinkin tämän kirjan luettuani on, että me koostumme paitsi muistoista, myös siitä, mitä emme muista. Joskus on armollisempaa unohtaa.