maanantai 9. toukokuuta 2016

Perttu Häkkinen & Vesa Iitti - Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä

Olen aina ollut kiinnostunut okkultismista ja salatieteestä. Ulkomailla on tapahtunut yhtä sun toista ja monenlaisia henkilöitä on kavunnut historian lehdille - vaikuttavimpana mainittakoon vaikkapa H. P. Blavatsky - mutta koto-Suomen pienissä piireissä esoteerikkoja on ollut aika vähän. Tai sitten ei, voisi ajatella luettuaan tämän kattavan kokoelman suomalaisista okkultisteista. Tattarisuon tapauksesta aina Tapio Kotkavuoreen asti suomalaisen mystiikan holveja valaiseva teos esittelee monenlaisia maagikoita, teosofeja ja (kenties) hullujakin.

Kirjailijat suhtautuvat aiheisiinsa toisaalta humoristisella lämmöllä ja toisaalta kunnioittavan vakavissaan. Taustatyö on tehty huolella, ja lukija tyytyväisenä havaitsee, kuinka suomen kieli taipuu Häkkisen ja Iitin kirjoitustyylin kaltaiseen ilotteluun. Sekä sisältö ja muoto ovat siis paremmat kuin voisi edes odottaa. Eräässä blogissa Valonkantajia oli tituleerattu yhdeksi vuoden parhaista tietokirjoista. Olen aivan samaa mieltä.



Vaikka teos onkin helppotajuinen, se ei jätä kiveäkään kääntämättä. Rennolla mutta varmalla otteella lukijan silmien eteen maalataan suomalaisen okkultismin kehityskaari, ja esitellyt henkilöt muuttuvat vereksi ja lihaksi kirjan sivuilla.

Mielenkiintoisin osuus on ehdottomasti Pekka Siitoimesta kertova pätkä, jonka pituus on noin 70 sivua - vähempi tuskin olisi riittänytkään. Natsismia ja okkultismia melko mielenkiintoisella tavalla yhdistelevä oppi sai minut nauramaan aivan hillittömästi - mukaan oli vedetty Atlantis ja Lemurian liskoihmisetkin - mutta myös vakavoitumaan. Kevyistä aiheista ei ole kyse.

"Teos [Siitoimen kirjoittama Musta magia] myös antaa konsulttiapua Saatanan kanssa liittoutumiseen. Oppisopimukseen pääsemiseksi mainitaan kaksi eri tapaa. Näistä ensimmäinen on pahamaineinen kissankeittorituaali, johon palaamme myöhemmin. Toinen tapa on varattu vain miehille. Sitä varten kokelaan tulee hankkia itselleen tilapäinen heila, joka ei vielä ole menettänyt neitsyyttään. Daami tulee saada kiintymään itseensä ja hänet pitää vietellä sänkyyn. Kun siitin puhkaisee immenkalvon, tulee kokelaan voimakkaasti ajatella seuraavaa lausetta: 'Tässä oi Pimeyden ruhtinas Lucifer, on Sinulle vaatimaton lahjani, jotta Saatana Sinun nimessäsi ottaisi minut oppilaakseensa!'

Polkaisun jälkeen spiritismipeliltä kysytään, onko Saatana hyväksynyt kokelaan oppilaakseen. Mikäli näin on käynyt, ei hänestä saa tulla 'juoppoa tai jätkää', vaan hänen on oltava kohtelias, miellyttävä ja siististi pukeutunut. Varsinainen liitto Saatanan kanssa solmitaan frakissa tai mustassa viitassa uudenkuun aikaan keskiyöllä. Rituaalin aikana oppilas vannoo: 'Minä lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon pyhän Luciferin nimessä palvelevani Sinua oi mahtava Saatana!'"

Siitoimen toiminta yritettiin lopettaa monet kerrat. Suomettumisen aikoina hänen filosofioitaan pidettiin hyvin vaarallisina Suomen ja Neuvostoliiton suhteille, ja miestä haastatellut radiokanavakin uhattiin lopettaa. Kanava sai kuitenkin onneksi jatkaa toimintaansa sananvapauden nimissä. Osaltaan suomettumisen mureneminenkin voitaisiin kai laskea Siitoimen ansioksi, mutta hänen muut ansionsa ovat kyseenalaisia.

Sigurd Wettenhovi-Aspasta kertova osuus on uskomattoman hauska. Mies oli pseudokielitieteilijä, joka uskoi kaikkien maailman kielien periytyvän jollain tapaa suomen kielestä. Hän keksi hyvin mielenkiintoisia teorioita siitä, kuinka monet egyptin kielen sanat saadaan johdettua takaisin suomalaiseen alkumuotoonsa. Wikipediassa on pitkä lista näitä johdoksia.

Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka haluaa pikaisen ja viihdyttävän perehdytyksen suomalaiseen salatieteeseen. Erityisesti historiasta ja antropologiasta (mikseipä -sofiastakin) kiinnostuneille kirja on aarre.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Lyriikka-analyysi: Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla

Dylan Thomasin varmasti tunnetuin runo Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla on raju kannanotto elämän puolesta ja alistumista vastaan. Useat kirjailijat, erityisesti scifin kirjoittajat, ovat tulkinneet runon olevan yhteiskunnalliseen vastarintaan kannustava tai ainakin siinä tarkoituksessa käyttäneet runoa romaaneissaan, mutta teema on monitulkintainen.

Tässä tulkinnassa käytän Risto Ahdin suomennosta kokoelmasta Maailman runosydän. Tämä on mielestäni kahdesta suomennoksesta parempi.

Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla,

vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa,


riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla.



Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla


ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta,


he eivät kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla.



Hyvät ihmiset, viimeisen aallon saapuessa, valittamalla


katsovat avuttomuuttaan vihreän lahden pinnalla,


riehuvat valon kuolemaa, raivoavat raivoamalla.



Villit, jotka sieppasivat auringon lennosta laulamalla


ja oppivat, liian myöhään, murheensa auringon matkalla,


eivät luovu yöhön sovinnolla.



Vakavat ihmiset, lähellä kuolemaa, sokeutuvalla katseella,


näkevät sokeitten silmien voivan meteorien tavoin salamoida


ja iloita, etteivät luovu pimeään sovinnolla.



Ja sinä, isäni, vanhuuden korkeudella,


kiroa, siunaa, pidä minua julmilla kyynelillä, rukoilen,


älä astu yöhön sovinnolla

raivoa, riehu valon kuolemaa, raivoa raivoamalla.









"Vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa" voitaisiin tulkita tarkoittamaan tietynlaista saappaat jalassa lähtemisen ihannointia, taistelua loppuun saakka. Se, joka lähtee raivokkaan kamppailun saattelemana, on sankari. Kuitenkin Thomas kirjoittaa "hyvästä yöstä", jonka merkitystä voitaisiin avata joko arkisen käyttötarkoituksensa kautta tai houkuttelevana, helppona vaihtoehtona. Sovinnolla ei saa lähteä, vaikka lähtö olisikin välttämätön. Runon puhuja kannustaa suoranaiseen raivoon, jotta kunnia säilyisi viimeiseen saakka. Kyse on ilmiselvästä viivytystaistelusta, sillä esimerkiksi "viimeinen aalto", jonka itse näen mielessäni kaiken mukanaan vievänä tsunamina, näyttäytyy vastaansanomattomana, suurena ja valtavana luonnonvoimana - siis itse kuolemana.

Runon alkupuoli on vielä tulkittavissa universaalisti. "Illan" voidaan toki katsoa olevan elämän ehtoopuoli, mutta myös synkkien aikojen tai peräti lopun ennusmerkki. Valon kuolemaa vastaan on taisteltava, mutta mitä tuo valo sitten on? Hengen loistava hohde, elämä, oikeudenmukaisuus - kuten sanottua, alkupuolen tulkintamahdollisuudet ovat hyvin inklusiivisia.

Tietynlaisesta väistämättömyydestä muistuttavat myös säkeet "Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla / ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta". Suuretkaan puheet eivät aina auta, ja ne, jotka sen tietävät, eivät silti ole kohtalolleen alistuneita. Salamat eivät valaise pimeyttä. Viisaat tietävät, että se, mitä kohden he ovat matkalla, on aivan totta, että pelkoon todella on syytä - ja siksi valon kuolemaa vastaan on taisteltava. Taistelu on ehkä turhaa, mutta symbolista arvoa sillä kyllä on.

Kolmas säkeistö muistuttaa siitä taistelijasta, joka herää henkiin tarpeen vaatiessa ja tietynlaisessa tilanteessa. Jokainen näkee lopun koittaessa sen, mitä tuleva. Silloin raivo lyö ylitse aallon lailla. "Hyvät ihmiset", ehkä arvottavana ilmauksena, ehkä puhuttelumuodossa, eivät alistu. Hyvin kryptinen on silti värivalinta, vihreä. Ovatko lahdet yleensä vihreitä? Kenties kyse on veden pinnalle kasautuvasta levästä hieman kummallisena elämän symbolina tai sitten vihreästä onnen symbolina: Olkaa onnellisia, että saitte edes elää!

Neljäs säkeistö on kuplivan kryptinen: toisaalta se kirvoittaa jonkinlaista hupia muuten niin synkän runon keskelle, toisaalta saa vajoamaan päiväkausiksi ajatuksiin ja tulkintojen vyöryyn. Kuinka siepata aurinko lennosta laulamalla? Tietynlainen kepeys ja ilo on nähtävissä sanavalinnoissa. Kirkas auringonvalo, laulu, huolettomuus - sikäli kun villeihin viitataan - ovat symboleja keveälle mielelle. Mikään raskas ei vielä paina sydäntä. Neljännen säkeistön yleistunnelma on kuin jonkinlaisesta pelistä: lauleskellaan ja sieppaillaan asioita suoraan lennosta sen enempiä huomista murehtimatta. Liian myöhään nuo iloiset villit kuitenkin havahtuvat murheisiinsa "auringon matkalla", siis ajan kuluessa eteenpäin. Tuo samainen aurinko siepattiin aiemmassa säkeessä. Tietynlaista vastentahtoisen takertumisen mielikuvaa on vaikeata estää.

Thomas kirjoittaa, että sokeat silmät voivat salamoida meteorien tavoin. Tässä kohtaa aletaan mennä ekslusiivisempiin tulkintoihin: Onhan ilmeistä, että esimerkiksi yhteiskunnallista symboliikkaa säkeistöstä ei voi johtaa. Sokeat eli ne, jotka eivät näe tilanteen todellista luonnetta, eivät nouse vastaan eivätkä näe mitään väärää. Runon suunta alkaa hahmottua. Kokonaistilanne voidaan nähdä tietysti symbolisena, mutta runon kielikuvat kertovat yksinkertaisesti elämästä - tai ehkä paremminkin kuolemasta.

Viimeisessä säkeistössä runon näkökulma muuttuu: Runon minä kääntyy sinän puoleen. Runon kuulija onkin ollut puhujan oma isä, kuolinvuoteellaan viikatemiestä odottava vanha mies, joka on jo vajonnut alistuneeseen apatiaan. Runon puhuja koettaa saada isänsä reagoimaan - aivan millä tahansa tavalla. Hän puhuu ristiriitaisesti: "Kiroa, siunaa..." Lukija huomaa epätoivon ja alkaa kyseenalaistaa aluksi niin ylevältä tuntunutta vimmaa. Kyseessä on vain valtava tunteenpurkaus, kamppailu väistämätöntä vastaan.

Runo on ehdottoman kohottavaa, mutta toisaalta myös surullista luettavaa. Runoilijan ajatuksissa on nähtävissä valtavaa kuolemanpelkoa: elämä on kaikki, mitä meillä on. Thomas ei kirjoita luvatusta maasta tai taivaasta, ei edes rauhasta. Ei ole mitään menetettävää, ja siksi valo on pidettävä palamassa - loppuun saakka.


Lyriikka-analyysissä analysoin runoja milloin mitenkin. Koetan löytää oman tulkintani, ja sen vuoksi vältän yleisten käsitysten toistoa. Ehdotuksia otetaan vastaan.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Kolme 1900-luvun modernia klassikkoa

1900-luvun aikana kirjallisuus on liukunut hiljalleen postmodernista genrekirjallisuuteen ja sieltä jälleen realismin renessanssiin. Käsittelen nyt kolmea klassikon asemaan noussutta teosta kolmelta eri vuosikymmeneltä. Teosten aiheet vaihtelevat aina taiteilijuudesta yliopistomaailman kiemuroihin, ja genretkin ovat kovin moninaiset. Mitään yhtenäistä linjaa siis on hyvin hankala vetää 1900-luvun kirjallisuutta määrittämään. Kenties ajanjaksosta on vähän aikaa, jotta voisimme nähdä sen yhtenäisenä. Kuitenkin postmodernismin jälkikaiku on silti kuultavissa 1990-luvun rikosromaanissakin.



1910-luvulla, tarkemmin ottaen 1916, sittemmin kulttimaineeseen ja suureen arvostukseen noussut James Joyce julkaisi omaelämäkerrallisen romaaninsa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Siinä hän vaeltaa rauhattoman nuoren Stephenin hahmossa jesuiittakoulun käytävillä ja harkitsee jopa pappeutta - ja miettii tietysti isäsuhdettaan.

Joycen omat kotiolot eivät olleet tosiasiassakaan aivan ihanteelliset. Isä John oli alkoholismiin ja holtittomaan rahankäyttöön taipuvainen, aivan kuten kirjassakin. Teos ei ole kovin vaikeaa Joycea - hän aloitti kielellisen kikkailun vasta hieman myöhemmin. Olen yrittänyt lukea Finnegans Wakea (ei suomennettu) eikä se auennut sitten yhtään. Muuhun tuotantoon aion kyllä tutustua.



30-luvulla, toisen maailmansodan alkuhetkillä, Jean-Paul Sartre kirjoitti Inhon. En tiedä, olisiko teosta syytä lukea filosofisena vai kaunokirjallisena teoksena. Tässäkin pääosassa on nuori mies, joka kokee sanomatonta ahdistusta olemassaolostaan. Sartre tuli myöhemmin tunnetuksi (ja myös pilkatuksi) eksistentiaalifilosofiansa vuoksi. Tämä kirja voisi olla eksistentiaalikriisiä toivovalle taivaan lahja, sillä se saa kyllä pohtimaan - ja inhoamaan. Itse koin paitsi yleviä pohdiskelun hetkiä, mutta kyllä silloin tällöin purskahdin nauruun omille eksistentiaalisille mietteilleni, joita kirja oli herättänyt.

Kirjan päähenkilö Antoine Roquentin havaitsee kokevansa kaikenkattavaa inhoa monenlaisia toimia ja asioita kohtaan. Hän ihailee suuresti erästä kirjastossa käyvää miestä, joka aikoo lukea kaikki lainaston kirjat - aakkosjärjestyksessä.



Kaikkein lähinnä omaa aikaamme, 1990-luvulla, kirjoitettu Jumalat juhlivat öisin on synkkä mutta hyvin tunnelmallinen kirja. Rahvaan joukosta stipendin turvin "hienompiin piireihin" pakenemaan päässyt Richard haluaisi opiskella yliopistolla kreikkaa - mutta kas, opettaja ei hyväksykään oppiinsa aivan ketä tahansa. Richard kuitenkin pääsee opintoihin mukaan ja huomaa päätyneensä varsinaiseen kulttiin.

Vaikka vaatimattomista oloista lähtöisin olevan Richardin opiskelutoverit ovatkin rikkaita, ovat he luonteeltaan aivan kammottavia. Ihmiset ovat useimmiten samanlaisia aina ja kaikkialla, oli elintaso mikä tahansa. Murhamysteeriksi Tarttin kirja on melko filosofinen eikä lainkaan niin juonivetoinen kuin rikosromaanit yleensä. Ensimmäiset sata-parisataa sivua olivat aika pysähtyneitä, mutta sitten alkoikin toiminta. Kirja jätti pöllämystyneen tunnelman. Aion varmasti palata tähän vielä uudelleen.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Paolo Giordano - Alkulukujen yksinäisyys

Alkulukujen yksinäisyys on ollut lukulistallani ikuisuuden. Olin ehtinyt muodostaa monenlaisia ennakkokäsityksiä tästä teoksesta, mutten olisi koskaan arvannut sen olevan näinkin surullinen. Giordanon hahmot ovat rikkinäisiä ja hauraita, mutta silti yllättävän vahvoja. Ja läpikotaisen inhimillisiä.

Mattia haluaa kerrankin päästä jonnekin ilman kehitysvammaista pikkusiskoaan. Hän jättää tämän metsänreunaan odottamaan ja lähtee itse luokkatoverinsa syntymäpäiville. Palattuaan hän ei löydä pikkusiskoa mistään. Parinkymmenen metrin päästä paikasta, johon Michela jäi istumaan, virtaa joki.

Mattia traumatisoituu niin, että muuttuu aivan sulkeutuneeksi ja alkaa keskittyä pelkästään matematiikkaan. Kunnes Alice, nuori, anoreksiaa sairastava ja lasketteluonnettomuudessa vammautunut tyttö saa hänet tuntemaan jotain rakkauden kaltaista.



Kirja on kertakaikkisen sykähdyttävä. Sokerikuorrutetta ei maista kuin ehkä aivan lopussa, mutta Giordanon hahmojen elontie ei ole mitään ruusuilla tanssimista silloinkaan. Kärsimyksestä on vaikeaa kirjoittaa kauniisti säilyttäen kuitenkin samalla jonkinlaisen kosketuspinnan todellisuuteen. Giordano tekee tämän niin hyvin kuin kirjailija vain voi.

Kirja muistuttaa hienosti, että kaiken synkkyyden keskellä on aina valoa. Vaikka tuo valo ei voita pimeyttä täysin, valaisee se silti pienen alueen kerrallaan ja auttaa pahimman ajan yli.

Kyseessä on hieno teos, jota suosittelen lämpimästi. Kohderyhmäähän Alkulukujen yksinäisyydellä ei varsinaisesti ole, vaan kyseessä on (aikuisten) lukuromaani. En tosin keksi yhtään syytä, miksei tästä voisi silti kuka tahansa nauttia.

Marja-Liisa Heino - Älä tähti putoa

Ennen tätä kirjaa en ollut Marja-Liisa Heinosta kuullutkaan. Hän on kirjoittanut muitakin seikkailuja Älä tähti putoa -kirjan romanietsivälle Karli Eerolalle, mutta aloitin tuotantoon tutustumisen viimeisimmästä teoksesta.

Teos on rikosromaani ja sellaisena se myös ansaitsee tulla luetuksi, mutta siinä on myös yhteiskunnallista syvyyttä. Mukana on paitsi kotimaisia vähemmistöryhmiä (romanit), myös iranilaisia maahanmuuttajia.

Karli itse on minusta hyvin kiinnostava hahmo. Uskonnollisuus, konservatiivisuus ja oikeudenmukaisuus tuovat mieleen Murdochin murhamysteerit -televisiosarjan päähenkilön, William Murdochin. Mistään kyseisen TV-sarjan henkisestä iloisesta hupailusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Heino käsittelee vakavia aiheita ilman turhaa romantisointia.



Rikosetsivä saa tutkittavakseen nuoren, iranilaissyntyisen Taran katoamisen. Kaunis, suosittu ja menestyvä Tara on ollut mallikurssilla, jonka opettajan ammattietiikka on pahasti hämärtynyt. Eerola saa pian huomata, ettei tyttö ole ehkä ollutkaan niin kunniallinen kuin perhe on olettanut. Mallikurssi oli vasta alkua: kenkiin on piilotettu e-pillereitä ja huulipunaa, ja poikaystäväkin löytyy.

Eerolalla itsellään on Taran ikäinen sukulaistyttö Riikka, joka myös on käynyt mallikurssilla. Se ei ole hyvien romanitapojen mukaista, ja Eerola tuntee voimattomuutta yrittäessään saada tytön pitäytymään kulttuurillisissa normeissa. Selkeä rinnastus on nähtävissä kahden keskenään mutta myös suomalaisuuteen suhteutettuna erilaisen kulttuurin välillä. Molemmissa nainen on miehensä armoilla ja perinteet ovat kunniassa.

Kirja oli rikosromaaniksi aika löysin rantein kirjoitettu, ja toisinaan juoni kärsi jatkuvasta ihmissuhteiden puinnista. Ihmis- ja kulttuurikuvauksena tätä nimenomaan voisi suositella. Kenties luen Heinon kirjoja enemmänkin, kun aika sallii.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kirjoita tai kuole #4 - Päiväni kirjabloggaajana

Mitä on olla kirjabloggaaja? Tätä kysymystä mietin, kun ihan istuin bussissa ja katselin ohikulkevia ihmisiä. Kukaan heistä ei tiennyt, kuka olen. Eipä sillä, että kirjabloggaus olisi sama asia kuin näytteleminen tai vaikkapa kirjailijuus - siis ammatti. Kuitenkin kaikki heistä jättävät jonkinlaisen jäljen maailmaan. Ja se jos mikä on hurja ajatus.

Usein kirjabloggaajat toimivat omalla nimellään. Minä en. Syy on yksinkertainen: tahdon harjoitella kirjoittamista rauhassa. Bloggaaminen anonyyminä mahdollistaa tämän rauhan, sillä kukaan ei tunne minua. Koen myös, että voin ilmaista ajatuksiani vapaammin ilman pelkoa siitä, millaisena aivan tuntemattomat ihmiset minut näkevät.

Onko nimelläni, iälläni tai vaikkapa rodullani mitään väliä? Tietysti. Jostain vain on tingittävä, ja lukija voi aivan vapaasti kuvitella minut millaiseksi tahtoo. Kirjoitan ensisijaisesti kirjabloggaajana, en ikäryhmäni, sukupuoleni tai uskontoni edustajana. Fiksu lukija toki ymmärtää lukea rivien välistä, mutta sitä en pane pahakseni. Niin kauan kun Google ei löydä minua, olen tyytyväinen.

Anonyymiys myös antaa tavallaan luvan olla röyhkeä ärsyttäjä. Jotkut tarttuvat koukkuun, toiset vain pyörittelevät silmiään. Jos olisin kuin Tuomas Enbuske eli ärsyttäisin ammatikseni, toki sitten kertoisin nimeni mielelläni. Valitettavasti en kuitenkaan ole.



Lisäksi on tietty huomioitava, että kun kirjoitan, en ole se ihminen, joka katselee bussin ikkunasta satunnaisia kevätpäivän kulkijoita. Kun kirjoitan, kirjoitan nimenomaan  sinä persoonana, jonka kirjoituksia lukijani ovat tottuneet lukemaan. Tämä on vain hahmo. Olen todella feikki, anteeksi vain.

Kuitenkin olen tyytyväinen, että en ole mikään vanha täti, jonka kirjablogi täyttyy kaikesta muusta kuin kirjoista. Minulla on periaatteita, joista on hyvä pitää kiinni, kun ei ole satoja lukijoita, joita kaikkia pitäisi miellyttää. Minä miellytän niitä, joita miellytän. Muita varmaan sitten ärsytän. Lisäksi olen valinnut erittäin epäkaupallisen linjan - otan kyllä arvostelukappaleita vastaan, mutta vain siksi, että olen liian kärsimätön odottamaan tiettyjen kirjojen ilmestymistä kirjastoon. En ole myynyt yhtäkään arvostelukappaletta eteenpäin enkä myöskään tule myymään.

En myöskään innostunut kauheasti, kun minut kutsuttiin kirjabloggareiden Facebook-ryhmään. En ensinnäkään omista Facebook-tiliä, sillä boikotoin kyseistä palvelua. Toisekseen minua ei oikeastaan kiinnosta sosiaalinen toiminta joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Mehukkaita tappeluita olisin kyllä mielelläni seurannut, mutta ne menevät sitten sivu suun. Olin kyllä huvittunut, kun sain tietää, että jopa kirjabloggaajilla on oma rinkinsä.

Periaatteet ovat siis tärkeitä paitsi elämässä ylipäänsä, mutta myös kirjablogia kirjoittaessa. Periaate numero yksi on omaperäisyys - en antaudu suurta yleisöä miellyttäville trendeille lukijoiden toivossa. Toinen on laatu. En antaudu tekemään helppoja listoja: minun lukijani eivät toivottavasti ole alakoululaisia, jotka eivät osaa etsiä tekstistä olennaista itsenäisesti. Luin kerran blogikirjoittamiseen liittyvän artikkelin, joka neuvoi käyttämään ranskalaisia viivoja, boldauksia ja kompaktia ilmaisua. Viimeiseen toki minäkin yhdyn, sillä jaarittelu on taitamattoman kirjoittajan merkki, mutta ranskalaiset viivat - mihin tämä maailma on menossa, jos ihmiset lukevat mieluummin listoja hyvin koostettujen artikkelien sijaan?

Siispä, hyvä lukija, mikäli kärsivällisyytesi on koetuksella ja keskittymiskykysi olematon, muista tämä: minä olen kuin venäläinen journalisti. Lue blogiani kuin Novaja Gazetaa. Kirjablogit ovat kyllä usein kiitettävän hyvällä kielellä ja tyylillä kirjoitettuja - poikkeuksiakin toki on.

Olenko minä sitten vain katkera pienen, tuntemattoman blogin pitäjä? Ehkä. Katkeraksi on paha mennä ketään sanomaan henkilöä itseään tuntematta, mutta ymmärrän kyllä syytökset - naamion takaa on helppo huudella törkeyksiä - niin minun kuin muidenkin. Kuitenkin lukijani kommentoivat postauksiani, aika intohimoisestikin välillä, ja olen tyytyväinen jo pelkästään siihen, että minulla on mahdollisuus harjoitella kirjoittamista niin, että tekstejäni todellakin luetaan ja kommentoidaan.

Kirjabloggarin urapolutkin sitä paitsi ovat moninaiset: voisinhan ruveta vaikkapa kustannustoimittajaksi. Jokaisen sadistisen surkean kirjoittajan unelmahan on päästä rääkkäämään henkisesti epävakaita kirjailijoita. Työkseni teen kuitenkin tulevaisuudessa jotain hieman tuottavampaa kuin pidän kirjablogia. Kirjailijaksikin olisi kannattavampaa ryhtyä. Toisaalta, niin kauan kuin jotain suostuu tekemään vapaaehtoisesti ilman palkkaa, kertoo se vahvasta rakkaudesta kyseistä toimintaa kohtaan.

Kiitos, lukijani. Tänä päivänä teitä on 54. Yhden, kahden tai viiden vuoden päästä teitä on toivottavasti lisää. Mutta kirjoittaisin, vaikka minulla olisi vain yksi lukija - ja ehkä vielä sittenkin, vaikka ei olisi yhtäkään.