torstai 31. maaliskuuta 2016

Rainbow Rowell - Eleanor & Park

Silloin tällöin sitä melkein menettää uskonsa nuortenkirjallisuuteen. Sitten lukee sellaisen kirjan kuin Eleanor & Park, eikä voi olla yllättymättä. Harvoin olen lukenut kirjaa, joka on yhtä aikaa toisaalta niin kipeä ja toisaalta toiveikas. Harvoin julistan postauksen neljännessä lauseessa näin, mutta rakastan tätä kirjaa! Rakastan niin paljon kuin tätä kirjaa vain voi rakastaa. Ja jos Basam/mikä tahansa kustantamo ei julkaise lisää Rowellia suomeksi, olen pettynyt ja vihainen... ja saatan tehdä jotain peruuttamatonta kustantamon postilaatikolle.

Eleanor elää äitinsä ja väkivaltaisen isäpuolensa kanssa. Hänen äitinsä ei kykene irtautumaan huonosta parisuhteesta edes lastensa takia, vaan käyttäytyy kuin läheisriippuvainen pahimmillaan. Eleanoria kiusataan koulussa ylipainon ja erikoisen tyylin takia.

Myös Park on ulkopuolinen, mutta ei kuitenkaan pahasti kiusattu. Hän kuuntelee The Smithsiä ja lukee sarjakuvia - ja on puoliksi korealainen. Hän on liian outo ja erikoinen "normaalien" ihmisten porukkaan, joten hän vetäytyy yksinäisyyteensä - kunnes eräänä päivänä Eleanor astuu koulubussiin ja istuu hänen viereensä.



Koulubussiepisodista alkaa suloinen ja samaistuttavan realistinen rakkaustarina, eikä Mary Suesta ole tietoakaan. Rowell kirjoittaa hahmonsa todenmukaisiksi ja eläviksi - olen aivan varma, että Eleanorin ja Parkin kaltainen pari elää jossain päin maaailmaa.

Rakastan hahmoja, rakastan miljöötä ja rakastan Rowellin kirjoitustyyliä. Kun aina marisen, että hyviä nuortenromaaneja on niin vaikea löytää, voin ainakin hetkeksi lakata valittamasta. Rowell on harvinaislaatuinen. Aivan ehdottomasti luen hänen muunkin tuotantonsa, mikäli se suomennetaan - ja vaikka ei suomennettaisikaan. Näin mahtavan kirjallisuuden vuoksi olen valmis kärsimään hiukan kolmatta kotimaista.

Suosittelen!

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kirjoita tai kuole #3 - Kirjoituskurssi helvetistä

Tämä on erittäin henkilökohtainen postaus vailla mitään objektiivisuutta. Ajattelin aluksi tehdä tästä ihan oman artikkelinsa, mutta sitten tajusin, että sisälläni vellova sonta on hyvä purkaa muka "herättämään keskustelua".

Kävin kirjoituskurssilla. Se on ehkä hämmentävintä, mitä elämässäni olen koskaan tehnyt. En pitänyt siitä lainkaan. Meillä ei ollut opetusta, ohjaaja vain antoi tehtävät käteen jä käski kirjoittaa. Jostain kumman syystä huomasin luovuuteni kuitenkin lisääntyneen kurssin aikana, vaikka noin ankean ympäristön luulisi synnyttävän vain kurjaa, tekotaiteellista ja hengenhädässä väsättyä lurittelua. Kurssin tehtävänannot kyllä tuottivat vain sitä, mutta olen ah-niin-ylpeä, että selvisin sen räjähtämättä toisille osallistujille "oi sua kaipaan" -tyylisestä lällyilystä. Ohjaajan mielestä "siinä oli kyllä hienoa runoutta".

(Ja oikeasti, olen ihan normaali ihminen noin muuten (mitä nyt tavallista ylimielisempi ja itserakkaampi), mutta jos joku kirjoittaa surkeasti ja luulee olevansa huippuhyvä, minusta tulee alkukantaisesti ääntelevä raivopäinen apina. Sosialisaationi on ilmeisesti silti onnistunut, sillä onnistuin olemaan loukkaamatta ketään - kertaakaan.)

Kirjoituskursseissa on jotain aivan hirveää. Ne vääristelevät totuutta ja uskottelevat täysin taidottomille kirjoittajille, että heissä on sitä jotain. Totuus: ei ole. Jos olet 50-vuotias ja kirjoittanut vaikkapa viisi romaanikäsikirjoitusta, jotka kustantamot - jopa ne surkeimmat - ovat hylänneet, miksi kuvittelet, että kuudes jostain taivaan oikusta julkaistaisiin ja siitä tulisi bestseller?

Huolimatta hienoista lauseistasi ja elliptisestä rytmistäsi, jossa käytät loistavia abjektisia tehokeinoja, olet ihan paska. Ei hätää, elämäsi ei ole suinkaan ohi. Ota itseäsi niskasta kiinni ja tee asialle jotain. Suomeksi: lopeta haaveilu ja kouluttaudu lähihoitajaksi.



Henkilökohtainen tunnustukseni ja ehkä ainoa asia, jota ei voi laskea ansiokseni tuon infernaalisen kidutuksen aikana on hankalaksi heittäytyminen. Kun tuli vuoro lukea tekstejä ääneen, selektiivinen mutismini sai yliotteen ja kieltäydyin puhumasta kenenkään kanssa. Ohjaaja sanoi, että on ihan okei olla ujo. Niin on, mutta ei ole okei olla kusipää, sen jopa minä ymmärrän. Työnsin sitten vihkoni sanaa sanomatta vieressä istuvan syliin. Kun hän alkoi lukea tekstiä ääneen, osasin taas yllättäen puhua. "Älä saatana lue sitä ääneen!" Olen kauhean itsekriittinen toisten kirjoittajien seurassa, vaikka tiedän itse olevani hyvä ellen jopa todella hyvä. Pyysin kyllä anteeksi impulsiivisuuttani.

Nauttisitte varmaankin pienestä näytteestä. Valitsin tarkoituksella runot, joista ei tule (toivottavasti!) cringe-efektiä. Kirjoitin kyllä sellaisiakin.

Hyvin persoonallisesti nimetty Haiku 1 kuuluu näin:

Pakotettu on
Runoni muotoon huonoon
Olen ponneton

Snicket-faneja miellyttänee tämä värssy (Haiku 3). Kuulostaa muuten vähän ydinreaktorin nimeltä.

Vaaksavaara on
Oppilaitos verraton
Mielestä Neron.

Kokeilimme myös sanojen nappailua kirjoista ja runon kokoamista niistä.

Onko sinulla tunteja tänään?
Sama ilme molempien kasvoilla
Sentit, sentit, Marlborot, Kentit
Myöhään seuraavana iltapäivänä

Aluksi paljas ärtymys peitti sanoman merkityksen
Abram kertoi sen kaksi kertaa
Kun Varsovan gheton seinät
Haluaisitko sinä nähdä sen?

Meni kauppaan, katsoi 
Neljättätoista toimivuutta
He kaikki odottivat jalkakäytävällä
Lievästi puhujan lumoissa


Ja toinen vastaavanlainen:

Jos hän kerran oli ollut niin jalo
miksi hän sitten tunsi olevansa
komeroon suljettu rotta?

"Hyvä! Moskovassa runo, lähikuva", sanoi hän
selatessaan kirjanselkämysten sointuja venäjäksi
"Ei jousi lainkaan ääntä kuulisi."

Tapetaan vuoteessa, mielenosoituksia poveen,
Shar ja Juri pitävät ääntä,
toimisto neuvostolätäkössä.

Vaikeuksia harhatiedon kokoontumishuudossa
Kuka kuulisi sen sattumalta?
Pahoinvoiva ylpeydestä tietojen asteella
Tuletko? Entinen jatkuvasti aloittelemassa.

Totta puhuen rakastan tätä harjoitusta. Sanat liittyvät usein samaan aihepiiriin, ja koska olen aina ollut hyvä assosioimaan (arvatkaa kenen mielipuuhaa on lukea sanakirjojen suomenkielistä riviä nopeasti keksien samalla yhteyksiä sanojen välille?), oli hyvin nautinnollista ensin vain tuijottaa paperia sekunti "mitäs nyt?" -ilmeellä ja huutaa sitten HEUREKA! Jung varmaan rakastaisi minua.

No, joka tapauksessa on hämmästyttävää huomata, kuinka ihan tavallisten sanojen välille syntyy ihmeellisiä latauksia. Tarvitaan muutama sana ja siinä on jo tarina konflikteineen. Vaikka itse sanonkin - ja aika usein muuten sanon - jälkimmäisen runon tunnelma tavoittaa minut toisessa säkeistössä niin kouriintuntuvasti, että suorastaan hämmennyn. Kolmannessa kappaleessa taas saatan havaita ankean mutta sisältäpäin kuohuvan 70-luvun Venäjän. Aivan hukkaan kurssi ei siis mennyt.

Haluaisin muistuttaa, että suurin osa surkimuksista on vain ahkeran harjoittelun tarpeessa. Mikäli haluat olla vähemmän paska kirjoittaja, kirjablogin perustaminen on huippuhyvä idea. Myös runojen kirjoittelu auttaa pahimpaan hätään. Ja jos olet (media)seksikäs, kirjoita esimerkiksi baarissa. Saat paljon huomiota erityisesti viereisessä pöydässä istuvilta, ulkomuotoasi kuolaavilta kirjabloggareilta.

Vaikka Sofi Oksanen kirjoittikin hienon huoneentaulun Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? -kirjaan, minulla on vielä parempi ja yksinkertainen idea. Iltojen ratoksi on ihanaa kirjoa tätä johonkin rättiin ja itkeä, kun neula pistää sormeen. Näin se kuuluu:

Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska.

On se Paperi T viisas mies.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Alice Hoffman - Ihmeellisten asioiden museo

1910-luvun New Yorkiin sijoittuva kirja kertoo tytöstä, jonka Professoriksi kutsuttu isä omistaa ihmeellisiä asioita täynnä olevan museon. Liiketoiminta tekee kuolemaa, mutta isä keksii laittaa Coralien esittämään merenneitoa. Hän on roolissaan loistava - hänen sormiensa välissä olevat sammakkomaiset ihopoimut saavat hänet näyttämään todelliselta ihmeeltä.

Coralie kuitenkin kärsii. Vain Hudson-joessa uidessaan hän tuntee olevansa vapaa. Joki on tietyllä tapaa puhdistautumisen ja välitilan symboli. Coralie on hukkua erilaisuuteensa, siihen että hän on niin poikkeava ja aivan eristyksissä tavallisesta maailmasta.

Joesta Coralie myös löytää tytön, jonka kantaa rannalle. Myöhemmin Ed Cohen, mestarillinen kadonneiden löytäjä, löytää ruumiin. Hän saa kuulla merenneidosta, joka nosti tytön vedestä, ja Coraliesta tulee jonkinlainen legenda paikallisten keskuudessa.



Kun Coralie ei ui, hänen on käytettävä käsineitä peittääkseen kätensä. Kaikkia museon outoja otuksia kohdellaan nimellisesti hyvin, mutta rivien välistä paljastuu Coralien isän inho oman toimeentulonsa mahdollistavia ihmisiä kohtaan.

Coralien hoitaja ja lähin uskottu Maureen on palavasti rakastunut mieheen, joka kärsii liiasta karvankasvusta, myös kasvoissaan. "Ihmissudet" olivat tuon ajan friikkisirkuksissa haluttua tavaraa - nimenomaan kuin esineitä vailla ihmisarvoa. Kun Professori saa tietää, hän lähettää miehen pois. Hän ei salli minkäänlaisia rakkaussuhteita museon työntekijöiden välillä.

Kyseessä on vahvan kertojan traaginen ja lumoava tarina ihmisistä ja heidän kohtaloistaan rajusti muuttuvassa maailmassa. Suosittelen, mikäli pidät maagisesta realismista ja kiehtovista tarinoista.

Arvostelukappale.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Elina Rouhiainen - Vainuttu

Susiraja-sarjan päätösosa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä. Oloni on hiukan haikea nyt, kun kaikille näille ihanille hahmoille pitää sanoa hyvästit.

Parhaiten mieleeni jäivät monenlaiset jännitteet niin yksittäisissä ihmissuhteissa, susilauman sisällä kuin susien ja daimonien välillä. Hieman kliseisesti Raisa saa tietää lisää syntyperästään, minkä seurauksena syttyy suoranainen sota.



Rouhiainen saa "viimeisen osan kirouksesta" huolimatta jopa hieman nostettua tasoa edellisestä kirjasta. Toimintaa Vainutussa on aika paljon, eikä ihmissuhteiden syvällisemmälle käsittelylle jää paljoa aikaa.

Kirjailija vakuuttaa paitsi tyylipuhtaudellaan, myös kielellään. Nuortenkirjojen kieli on harvemmin mitenkään ihmeellistä, mutta Rouhiaisen sanavalinnat ja tekstin rakenne ylipäänsä saavat uskomaan, että kyseessä on yksi tulevaisuuden kovimmista suomalaisista nuortenkirjailijoista.

Kirja on hyvin nautinnollista luettavaa ja juoni nopeatempoisesti etenevä. Edelleen korostaisin, että yhdysvaltalaisiin serkkuihinsa verrattuna tämä kirja ja sarja on kultaa. Rouhiaisella on upea kyky luoda eksotiikkaa tuttuakin tutumpaan ympäristöön.

Arvostelukappale.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Margit Sandemon Jääkansan tarina

Vihdoinkin olen saanut päätökseen tämän valtavan koitoksen. 47 osaa luettuani ja verta joka ikisen kohdalla itkettyäni totean virallisesti Jääkansan tarinan maailman parhaaksi roskaromaanisarjaksi.

Minulla saattaa olla taipumusta masokismiin, mutta vielä enemmän päättäväisyyteen. Kun aloitin kirjasarjan lukemisen, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö saisi sitä loppuun. Kahdennenkymmenennen osan kohdalla koko urakka alkoi tuntua tervanjuonnilta. Jotenkin kuitenkin sain voimaa jatkaa.

Kyse ei ole varsinaisesti huonosta sarjasta, sen voin sanoa. Sandemolla on persoonallinen tapansa kirjoittaa, ja hahmot olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Verrattuna esimerkiksi Nora Robertsin (haamukirjoittajien) kirjoittamiin opuksiin Jääkansan tarina on kuin keidas. 

Mikäli joku ei ole kuullut tästä vielä (no, nyt olet, joten on aivan liian myöhäistä perääntyä), summaan juonen lyhyesti. Joskus keskiajan pimeinä vuosina eli Tengel Paha, joka valitettavasti pääsi lisääntymään ja siten laittoi alulle Jääkansan suvun. Ensimmäisessä kirjassa sankariksi nousee Tengel Hyvä, joka onnistuu kääntämään sisällään vellovan pahuuden hyväksi - rakkauden avulla, tietenkin. Myöhemmissä osissa puidaan muiden suvun jäsenten kohtaloa pääosin heidän rakkauselämänsä kannalta ja taistellaan ikuisen elämän kieroin keinoin varastanutta pahis-Tengeliä vastaan.


Sandemolla on muutamia uskomattoman ärsyttäviä maneereja, kuten esimerkiksi sananparsi "yli kaikkien rajojen". Vikaa on toki myös suomentajassa (pääosin Marja Mahlamäki, ensimmäisissä osissa Helene Bützow), mutta ei kirjailija muutenkaan mikään päätähuimaavan taitava kynäniekka ole.

Kehittynyt hän kyllä varmasti on: Jääkansan tarinan jälkeen kirjoitettu Noitamestari-sarja oli paljon parempi (ja lyhyempi...), ja sitä voin oikeasti suositella. Niin, ja siinä on vain 15 osaa.

Wikipediasta löytyy enemmän tietoa Margit Sandemosta, Jääkansan tarinasta ja Noitamestarista. Mikäli päätät lukea koko sarjan, voin toivottaa vain onnea koitokseen. Sandemolla on myös Sandemo-sarjaksi nimetty, lehtiin kirjoitetuista tarinoista koostettu 40-osainen sarja. Se on vuorossa sitten seuraavana, mikäli noudatan suunnitelmaani lukea koko Sandemon suomennettu tuotanto.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Kirjoita tai kuole #2 - Työnnä mut marginaaliin

Suomalainen nykyrunous elää, vaikka toisin kuvittelisi. Suuri yleisö tuntee Miki Liukkosen (toivottavasti!) ja Antti Holman Kauheimpine runoineen. Entäpä muut? Saila Susiluoto, Harry Salmenniemi, Hilja Mörsäri, Jonimatti Joutsjärvi... Jopa viime vuonna teoksensa julkaisseista runoilijoista varmaan 90% oli minulle ihan tuntemattomia. Näyttää vahvasti siltä, että kotimainen runous on marginaalinen ilmiö. Ne, jotka sitä kuluttavat, kuluttavat täysillä - mutta me perusproosan märehtijät pyörittelemme silmiämme, kun joku mainitsee Silja Järventaustan. Kuka se edes on, joku kansanedustajako?

Piirrä viivaa likasen bussin kylkeen ja delaa
Se on fellaatio-ornamentti, kun vien sen galleriaan

Paperi T:kin sen jo sanoi: mistä vaan saadaan taidetta, jos se asetetaan kontekstiinsa. Kuitenkin on turhaa väittää nykyrunoutta tekotaiteelliseksi (kansankielinen sana kokeelliselle, toim. huom.), sillä se on uskomattoman perinteikästä. Harvassa ovat irtiotot, joissa runoilija kokeilisi jotain aivan uutta lähestymistapaa. Monellakaan runoilijalla ei ole omaa tyyliään, joka estäisi sekoittamasta juuri hänen runojaan jonkun toisen säkeisiin. Edes suuri idolini Liukkonen ei säästy tältä synniltä: hänen runonsa ovat kyllä kauniita ja syvällisiä, mutta kuka tahansa voisi kirjoittaa niitä. Mutta Liukkonen osaa antaa haastatteluja Me Naisiin kuin Saarikoski konsanaan. "Voitan Finlandian" - no, jonain päivänä ehkä.

Monella proosakirjailijalla on täysin oma tyylinsä, josta hänet voi tunnistaa. No, kuinka muka? Kaikkihan me käytämme samoja sanoja puheessamme ja on ilmiselvää, että kirjailijat joko tahallisesti tai tahattomasti alkavat matkia toistensa tapaa kirjoittaa. Syntyy illuusio siitä, että asiat voi ilmaista verbaalisesti vain yhdellä tavalla. Riikka Pulkkinen, Kari Hotakainen ja Riikka Ala-Harja kirjoittavat kaikki selvästi erottuvalla tyylillään. Vaikka muuten inhoankin jokaisen edellämainitun teoksia, ainakin heillä on oma, erottuva äänensä.



Runoudella on samanlainen vaikean taiteenlajin stigma kuin oopperalla ja baletilla. Ihan jees, että niistä kirjoitetaan Hesarissa kerran puolessa vuodessa (paikallislehdessä ei koskaan), mutta kuka siellä oikeasti käy? Loppujen lopuksi on varmaan ihan hyväkin, ettei tällaisten taiteenmuotojen harrastajia ole niin paljon - on parempi pitää hienommat taiteenmuodot puhtaina ja sellaisina, ettei niitä kuka tahansa putkimies mene pitkän päivän päätteeksi katselemaan. (Ole hyvä ja huomaa sarkasmi.)

Vaikka kulttuuri ja viihde erotetaankin, sama taiteenlaji voi olla molempia. Tanssi ja elokuvat hyviä esimerkkejä siitä, että sekä kulttuurieliitti että viihteen ystävät voivat nauttia niistä. Eri teoksista tietty, mutta laji on sama ja se riittää. Runouden ongelmana on kuitenkin se, että se on puhtaasti kulttuuria. Joo-o, on lavarunoutta ja sen sellaista, mutta nekin ovat vahvasti suunnattu niille, jotka muutenkin lukevat runoja. Suomessa olisi nyt paikka viihteelliselle runoudelle vähän Tabermannin tyyliin kirjoittavalle, mediaseksikkäälle lyyrikolle, joka tekisi runokirjan lukemisesta bussipysäkillä yhtä coolin jutun kuin Starbucksin pahvimukista.

Miten runouden saisi sitten marginaalista pois? Lukemalla sitä ja puhumalla siitä esimerkiksi kirjablogeissa. Harva kirjoittaa runoudesta kovin paljoa blogissaan. Olisi varmasti kaikkien etu, että niin kuitenkin tehtäisiin. Runoilijat saisivat yleisönsä ja lukijat mielenkiintoista, tuoretta lyriikkaa.