tiistai 27. syyskuuta 2016

Angela Carter - Verinen kammio

Sudet tulevat -elokuvan arvion yhteydessä mainitsin aikeistani lukea novellikokoelma, jonka samannimiseen novelliin elokuva pohjautuu. Carter kirjoittaa kuitenkin paljon muustakin kuin ihmissusista. Keijukuningas, Kaunotar ja Hirviö ja monet muut sadut heräävät henkiin teoksessa, joka tuo esiin myös näiden vanhojen tarinoiden eroottisen ja julman puolen.



Niin sata kertaa nähtyä, saattaisi joku parahtaa. Kuitenkin Carter onnistuu tekemään satujen rekonstruoinnin tyylillä. Hänen kaunis kielensä on jo nautinto itsessään.

Novellien maailma on taianomainen, mutta ahdistava - kuten saduissa yleensäkin, kirjailija onnistuu tavoittamaan nimenomaan ihmisen pahuuden ytimen kuvaamalla jotain erittäin epäinhimillistä hirviötä. Erityisesti kirjan alussa ollut Siniparta-toisinto nosti niskakarvani pystyyn.

Sudet tulevat -novelli oli tietysti kaikista herkullisinta luettavaa, sillä se oli jo valmiiksi kaikkein tutuin elokuvan myötä. Elokuva on mielestäni kuitenkin onnistunut tuomaan enemmän tasoja tarinaan - myös konkreettisesti. Siihen oli nimittäin lisätty ns. todellisen maailman taso, jota ei novellissa ole.

Suosittelen kyllä. Kirja on aika lyhyt, ja näitä novelleja on ihana lukea iltojen pimetessä ja hyytävän viiman puhaltaessa nurkissa.

P. S. Kiitoksia Annalle, joka minut tutustutti tähän kirjailijaan ja Sudet tulevat -leffaan!

torstai 15. syyskuuta 2016

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Ensimmäinen Barberylta lukemani kirja, Haltiaelämää, on usvaisten ja haaveellisten metaforien tykitystä. Vertauskuvallinen tarina kertoo kahdesta tytöstä, joista kumpikin on löytänyt jotain pyhää: Maria luonnon, Clara musiikin.



Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan kieli. Se on hyvin ranskalaista, siis äärettömän koristeellista ja osan lauseista saatoinkin kääntää alkuperäiskielelle pohtien samalla niiden upeaa lyyrisyyttä. Välillä Barbery tuntui vähän yliyrittävän, mutta noin muuten kieli kyllä vakuutti.

Hahmot ja tarina taas valuvat tyhjiin kuin vesi sormien läpi. Hahmot ovat niin ohuita ja lukijalle täysin merkityksettömiä ja ikään kuin näyttelevät statistin roolia omassa tarinassaan.

Kirja on loppujen lopuksi aika tavallista fantasiaa, vaikka on hupaisaa huomata lähes kliseisen fantasiakaavan tungetun korkeakirjallisuuden muottiin. Mikäs siinä, ei pyörää tarvitse joka kerta uudestaan keksiä.

Huomaa, että kirjailijalla on ollut valtava tarve saada kerrottua suuri tarinansa jotenkin syvällisesti. Mutta vaikka taulu olisi kuinka kaunis, ei sitä kukaan tahdo katsoa mikäli kehys on kauhistuttavan ruma tai se ei tee taululle oikeutta.

Päällisin puolin kirjassa ei siis ole mitään valitettavaa, mutta temaattisen ja narratiivisen osuuden voimasuhteita vertaillessa huomaa, että jossain on menty vikaan. Tarinalle on tulossa jatkoa. Ehkä se siis saa hieman syvyyttä edetessään.