Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

Vihdoinkin pääsin käsiksi viime vuoden Finlandia-voittajaan! Oikeastaan voisi sanoa, että Finlandia-maraton on minun osaltani vasta alkamassa, sillä olen nyt saanut luettavaksi myös Kangastus 38:n, Hotel Sapiensin ja Ystäväni Rasputinin. Terminaaliakin yritin lukea, mutta se oli niin tylsä, että jätin sen kesken, vaikka se ei ole yhtään tapaistani. Terminaalin takia minulla oli hirveitä ennakkoluuloja Riikka Pelon kirjaa kohtaan. Pelkäsin sen olevan yhtä pitkäveteinen. Onneksi se ei sitten ollutkaan.

Kirjan päähenkilöitä ovat venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä Ariadna. Heidän suhteensa on vaikea, ja Marina yrittää muokata Ariadnasta itsensä kaltaista taitavaa kirjoittajaa, taiteilijasielua, mutta toisaalta myös kuuliaista ja kunnioittavaa lasta. Marina suunnittelee kirjaa, jonka he kaksi kirjoittaisivat yhdessä, kirjaa jonka nimeksi tulisi Jokapäiväisen ennusmerkit. En tiedä, mikä osa tarinasta on totta, suunnitteliko Tsvetajeva oikeasti tuollaista kirjaa? Kirjahan perustuu hyvin vahvasti tositapahtumiin, mutta Pelo on varmasti keksinyt joitain asioita omasta päästään.

Jokapäiväisen elämämme kieli on kaunista, se onnistuu tekemään pienistä arkipäiväisistä asioista merkityksellisiä. Toisaalta joissain kohdin teki mieli huutaa, että sano nyt vain suoraan, äläkä kiertele ja kaartele noin paljon! Ja runokohdat olivat outoja, jotenkin tekotaiteellisia.

Ymmärrän ihan täysin, miksi Jokapäiväinen elämämme voitti Finlandian. Sitä voi erehtyä luulemaan jotenkin mullistavaksi tai erityiseksi. Tosiasiassa senkaltaisia kirjoja on maailma täynnä. Oikeastaan mikään tähän mennessä lukemistani Finlandia-ehdokkaista ei ole ollut mitenkään erikoinen. Eikö Suomessa osata kirjoittaa mitään sellaista, mitä voisi oikeasti sanoa vuosituhannen kirjaksi? Olen huolestunut.

Ei Jokapäiväinen elämämme ollut mitenkään huono, ehei. Se oli jopa hyvä. Mutta ei mahtava, ei uskomaton, ei  mieletön. Suosittelen, jos haluat tutustua suomalaiseen nykykirjallisuuteen tai viimevuotisiin Finlandia-ehdokkaisiin.

Catherynne M. Valente - Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

"Kun Lauantain varjo laskeutui alas, hän näki Syyskuun. Hän loikkasi kepeästi huoneen poikki nauraen, kaappasi Syyskuun syliinsä niin, että tämän tee kaatui sohvalle, ja suuteli tyttöä suoraan suulle. Syyskuusta tuntui kuin hän olisi juuri pudonnut korkealta kalliolta, ja samaan aikaan samalta kuin silloin, kun hän maistoi keijuruokaa ensimmäisen kerran. Oli tapahtunut jotain ihanaa ja pelottavaa ja salaperäistä, eikä hän voinut perua sitä vaikka olisi halunnutkin."

Siis oikeasti. Voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa? Hänen kirjoissaan on jotain niin älyttömän kiehtovaa, mutta ne eivät ole kuitenkaan vaikeaselkoisia. Ja vaikka niistä löytyy viisautta ja moniulotteisuutta, mikään ei ole päälleliimattua, toisin kuin valitettavan monissa muissa kirjoissa. Valenten Satumaa-kvartetin kaksi ensimmäistä osaa (varsinkin tämä uudempi) tuovat mieleeni Narnian tarinat ja Liisan ihmemaassa. Tiedän, että tätä "yhdennäköisyyttä" on käytetty jopa kirjan mainostamisessa, mutta silti haluan sitä vielä tässä korostaa. Toisaalta Narnian tarinoiden lapsilla on toisensa, mutta Syyskuu, kirjan päähenkilö, on aivan yksin. Tässä suhteessa kirja muistutti enemmän Liisaa ihmemaassa.

Syyskuu on siis palannut kotiin viimekertaisten seikkailujensa päätteeksi. Mutta kuten hauskanpidon jälkeen saa usein huomata, on olo huono ja ikävä raastava. Syyskuu haluaa takaisin Satumaahan, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista. Kuitenkin syntymäpäivänään hän löytää pienen repeämän maailmojen väliltä, ja hän päätyy - minnekäs muualle kuin - Satumaahan. Siellä asiat ovat todella huonolla tolalla: kaikki taikuus valuu sadeveden lailla Alimaahan, Satumaan varjoisaan versioon, maan alle. 

Syyskuu pääsee Alimaahan ja tapaa sen hallitsijan - oman varjonsa! Syyskuun varjo kutsuu itseään Halloweeniksi ja järjestää alimaan asukkaille tekemistä, nimittäin holtitonta, estotonta juhlimista. Syyskuu pääsee yhteen näistä suurista karnevaaleista, ja löytää vanhoja ystäviään - tai paremminkin näiden varjoja. Näillä karanneilla varjoilla on oma tahtonsa, ja niihin kiteytyvät juuri ne salatut ja piilossa pidetyt ominaisuudet, joita varjojen omistajat eivät halunneet näyttää kenellekään. Ujon maridipojan, Lauantain, varjo on hävytön lähentelijä, ja kirlisko-Allun varjo taas muistuttaa oikeaa Allua aika lailla, mutta vain muistuttaa. 

Alimaan alla nukkuu prinssi, joka ei ole herännyt unestaan tuhanteen vuoteen. Kun Syyskuu kuulee tästä, hän päättää herättää prinssin, kuvitellen että hän pystyisi palauttamaan varjot takaisin Satumahan. Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaista, ainakaan Alimaassa. Syyskuulla on jälleen mahdottomalta vaikuttava tehtävä edessään.

Valente on luonut ikimuistoisen kirjasarjan, ja ennustan, että tästä tulee vielä klassikko. Ainakin se on klassikkoainesta. Suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa lukea jotain erilaista.     

NoViolet Bulawayo - Me tarvitaan uudet nimet

Tästä kirjasta on kohuttu jo jonkin aikaa. Ja lähes jokainen arvio on ollut positiivinen. Ja näin on myös minun kohdallani. Minua viehätti, kuinka peittelemättömästi Bulawayo kuvaa Afrikassa vallitsevaa köyhyyttä ja kurjuutta. Toisaalta kirjassa on myös elämäniloa ja toivoa - ja paljon. Oikeastaan voisi sanoa, että Me tarvitaan uudet nimet on täynnä tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin.

Kirjan päähenkilö, Kulta, haaveilee elämästä Amerikassa. Ja hänen haaveensa toteutuukin. Hän pääsee asumaan Fostalina-tätinsä luo, mutta joutuu jättämään ystävänsä Afrikkaan. Vähitellen siteet kotimaahan katkeavat ja Kulta huomaa ajelehtivansa juurettomana.

Kirja oli uskottava, sillä Bulawayo on kokenut itse saman: muuttanut Zimbabwesta Amerikkaan, Michiganin Kalamazoohon. Ainoa asia, joka ärsytti, oli se kuinka kaikin keinoin kirjassa varottiin kutsumasta Kullan kotimaata Zimbabweksi, vaan se oli aina 'minun kotimaani', tai jotain vastaavaa. Kuitenkin yhtäläisyydet on helppo huomata, ja oman tulkintani mukaan tämä 'kotimaa' oli Zimbabwe.

Kirjassa oli joitain kohtauksia, jotka olisin mieluummin hypännyt yli niiden raakuuden vuoksi, mutta erään artikkelin varotteluista huolimatta suosittelen sitä silti jopa herkimmille. Me tarvitaan uudet nimet on realistinen kuvaus afrikkalaisten kokemista kärsimyksistä, eikä kenenkään pitäisi ummistaa niiltä silmiään.

P.S. Tiesittekös muuten, että Zimbabwessa on Bulawayo-niminen kylä? Onkohan kirjailija sieltä kotoisin?

Anne Frankin päiväkirja

Luulen Anne Frankin päiväkirjan olevan niitä kirjoja, jotka kuuluvat yleissivistykseen. Sen takia luinkin sen. Luulin, että se olisi tylsä, pitkästyttävä - ja, no, päiväkirjamainen. Se oli kyllä päiväkirjamainen (totta kai, onhan se nimeltäänkin Päiväkirja), mutta ei ollenkaan pitkästyttävä.

Kirja oli myös hyödyllinen noin opintojen kannalta - luen juuri tällä hetkellä toista maailmansotaa, ja riemu oli valtava, kun tunnistin joitain oppikirjan tapahtumia päiväkirjasta. Sitten aloin miettiä, millaista kauhua sen kaiken on täytynyt Salaisen siiven asukkaissa herättää. Entä jos tulisikin uusi maailmansota, ja tiettyihin vähemmistöihin kuuluvat joutuisivat piilottelemaan maan alla? Kirja herätti monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia.

Jokainen tietää Anne Frankin kauhean kohtalon, joten en tässä mielestäni spoilaa, kun kerron että hän kuoli. Tämän vuoksi oli riipaisevaa lukea Annen tulevaisuudenhaaveista ja siitä, mitä hän aikoi tehdä "sitten, kun sota loppuu". Kirjan lukeminen olisi ollut varmasti aivan toisenlainen kokemus, jos Anne olisi selvinnyt sodasta hengissä. Oli vähän samanlainen tunne, kun katsoin Titanic-elokuvaa: Tiesin, että se kaikki tulisi uppoamaan ihan hetken kuluttua.

Juonellisesti kirja ei ole mikään tavallinen aloitus-esittely-huippukohta-loppu, vaan se kulkee eteenpäin väläyttäen tuokiokuvia ja pieniä hetkiä piilottelijoiden elämästä. Ja aivan kuten takakannessakin luki, Anne Frankista on tullut suorastaan symboli toiselle maailmansodalle. Hänen ansiostaan nykypäivän ihmiset saattavat saada edes jonkinlaisen käsityksen toisen maailmansodan kauhuista.

Suosittelen syventävänä, mutta myös kaunokirjallisena teoksena noin 12-16-vuotiaille.

Mari Strachan - Hiljaisuus soi h-mollissa

"Täällä ylhäällä, kaukana kaikista, yö on hiljainen, täällä kuulen vain Maan hyräilyn, tutun soinnin. Herra Hughes soitti kerran jotain saman kuuloista koulun musiikintunnilla ja sanoi, että se oli h-molli. Mutta hän nauroi kun sanoin, että tätä samaa maa hyräilee. Hän sanoi: Gwenni, seuraavaksi kuulet varmaan sfäärien soittoa. Mutta hän ei tiedä, kuinka Maan syvä, päättymätön laulu ympäröi minut sateenkaaren väreillä, täyttää pääni kaikilla maailman kirjoilla ja ravitsee minua rouva Jonesin ihanien vaniljakeksien tuoksulla, mansikkavanukkaan maulla ja hehkuvanpunaisen hyytelön liukkaalla viileydellä. Voisin olla täällä ikuisesti tarvitsematta koskaan mitään."

Gwenni on 12-vuotias, outo ja erinomaisen mielikuvituksen omaava lapsi. Hänen on hankalaa asua kotonaan, sillä hänen äitinsä käyttäytyy Gwenniä kohtaan kylmästi ja suosii Gwennin isosikoa, Bethania. Gwennin isä on kuitenkin tasapuolisempi, ja häneltä Gwenni saakin rakkautta - toisin kuin keneltäkään muulta koko kylässä.

Gwennin paras ystävä on Alwenna, kylän juoruakan tytär. Gwennin äiti paheksuu Alwennaa jatkuvasti ja soimaa Gwenniä tämän kanssa olemisesta. Oikeastaan hän soimaa tätä kaikesta muustakin, esimerkiki Gwennin "höpinöistä", eli siitä että hän kertoo lentävänsä yöllä ja näkevänsä kasvoja keittiön hapertuneessa maalissa. Alwennaltakaan ei heru Gwennille minkäänlaista myötätuntoa, sillä hän kuvittelee olevansa jo aikuinen ja sanoo Gwennin olevan liian lapsellinen.

Kun eräs kyläläinen, Ifan Evans, löytyy kuolleena vesisäiliöstä, Gwenni alkaa selvitellä asiaa. Vaikkei syyllistä näytä löytyvän, löytyy jotain muuta - vaiettuja asioita, salaisuuksia joista ei olla puhuttu Gwennille koskaan.

Gwennin äiti alkaa keikkua hulluuden partaalla, ja Gwenninkin mielenterveys järkkyy, kun salaisuudet ryöpsähtävät väkivaltaisesti esiin. Gwenni saa tietää perheestään ja suvustaan järkyttäviä asioita, ja nämä asiat alkavat olla liian raskaita kannettaviksi.

Hiljaisuus soi h-mollissa on huomattavan hyvä esikoiskirja. Se on onnistunut tavoittamaan jotain, mitä ei näe silmillä vaan sydämellä. Siinä on lapsen mielenmaisemaan kuuluvaa taikaa ja mielikuvitusta, ja sen juoni on hienosti rakennettu. Vaikka kirjassa tapahtuu hyvin vähän mitään todella shokeeraavaa, se onnistuu silti olemaan läpi tarinan yhtä kiinnostava, raikas ja erikoinen. Erikoinen onkin luultavasti se sana, jolla kirjaa pitäisi kuvailla. Se ei muistuta oikeastaan mistään aiemmin luetusta, vaan itse koetusta. Se tuo mieleen ääneenlausumattomien asioiden painon pienen lapsen harteilla.

Hiljaisuus soi h-mollissa ei ole mielestäni rikoskertomus vaan kasvutarina poikkeuksellisen vaikeissa olosuhteissa. Stratcan on kirjoittanut lumoavan kirjan, jossa Maan laulu todellakin soi. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka muistaa vielä pitkänkin ajan päästä. 

Veronica Roth - Outolintu

Odotin tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa monta viikkoa. Ja sitten kun sain sen, meinasin kiljua riemusta. Ja kun olin jo lukenut sen, meinasin itkeä, koska se loppui niin pian. Maailmalla tätä hehkutetaan hullun lailla, ja nyt todella ymmärrän miksi. Kun näin tämän Risingshadow'ssa pian julkaistavien kirjojen listalla, ajattelin, että en varmasti lue tuota, koska siinä oli mielestäni ruma kansi. Miten pinnallista. Oikeasti, en voi ymmärtää miten olen saattanut tuomita näinkin mahtavan kirjan pelkän kannen perusteella. No, miten sitten luin tämän kaikesta huolimatta? Näin trailerin elokuvateatterissa, ja kun sain tietää, että elokuva oli tehty kirjan pohjalta, innostuin. Kirjaa ei oltu tosin vielä silloin julkaistu suomeksi, joten varasin sen kirjastosta englanniksi. Suomenkielinen versio tosin ehti hyppysiini ennen alkuperäistä, mutta sehän oli vain hyvä. Vai oliko sittenkään?

Ainoa asia, josta voin Outolintua kritisoida, on sen suomennos. Joistain kohdista huomasi heti tietynlaisen suoraan suomentamisen. Mutta ymmärrän kyllä, että kirja on pitänyt saada äkkiä markkinoille, eikä sen suomennokseenkaan ole silloin voitu käyttää paljoa aikaa. 

Minua ihmetytti myös se, miten sana divergent on jätetty suomentamatta, mutta itse kirjan nimi on suomennettu. Annan kuitenkin kaikki tökeröt tyylivirheet anteeksi, koska kirja itsessään on muuten niin hyvä. Uskon myös, että englanninkielisen version kieli on paljon laadukkampaa.

Mutta entäs se juoni? Outolinnussa eletään tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on jaettu luonteenpiirteidensä ja moraalikäsitystensä mukaan viiteen ryhmään: vaatimattomiin, uskaliaisiin, teräviin ja sopuisiin. Jokaisen taipumukset testataan, mutta testitulos ei silti määrää, mihin ryhmään testattavan tarvitsisi kuulua. Kirjan päähenkilö,Tris, joutuu myös testiin, mutta hänen tuloksensa ovat epäselvät: Hän on divergentti, ihminen jolla on taipumuksia useampaan ryhmään. Testaaja painottaa, ettei tuloksesta saa puhua kenellekään, sillä johtajat vainoavat tällaisia poikkeuksia. Periaatteessa vainoaminen johtuu siitä, että divergenttejä on mahdoton manipuloida, sillä he osaavat ajatella asioita monelta eri kantilta, eivätkä usko kaikkea mitä heille kerrotaan.

Ryhmiin kuuluvilla on siis yksi tietty ajatustapa, eivätkä he osaa ajatella muulla kuin omalla tavallaan. Divergentit muistuttavat enemmän tämän nykyisen maailman ihmisiä. Mieleeni tulikin, onko ryhmiin erottelu jotenkin kärjistänyt ristiriitoja ennestään.

Sitten on myös niitä, jotka eivät ole sopeutuneet ryhmäänsä: Heitä kutsutaan osattomiksi, ja he asuvat kaupungin laidoilla slummeissa. Eli kirjassa osoitetaan hyvin se, kuinka ihmiset eivät voi koskaan rakentaa täysin toimivaa yhteiskuntajärjestelmää, sillä aina on niitä, jotka tippuvat jonnekin väliin, niitä jotka eivät löydä omaa paikkaansa.

Suosittelen... No voi hyvänen aika, kaikille! Niille, joita kiinnostaa edes vähän ja myös niille joita ei kiinnosta ollenkaan.

Libba Bray - Kauhun ja kauneuden valtakunta

"Haluan tietää, miten pitkälle pääsen, ennen kuin on pakko pysähtyä."

En muista lukeneeni vastaavaa kirjaa koskaan. Kauhun ja kauneuden valtakunta on hyvin omintakeinen sekoitus kauhua, fantasiaa, historiaa - ja tietty nuortenkirjallisuutta, jota en ole lukenut pitkään aikaan.

Juoni on erittäin yksinkertainen, ehkä jopa tylsä, mutta pienet, mielenkiintoiset yksityiskohdat tekevät tästä hyvän. En nyt aivan sanoisi, että erinomaisen, mutta oikein hyvän silti. Kirjan tapahtumat siis alkavat, kun Gemma Doyle joutuu hieman erikoiseen sisäoppilaitokseeen - Spenceen - ja tutustuu siellä kolmeen tyttöön: Felicityyn, Pippaan ja Anniin. Jokaisella heistä on ollut vaikeaa - Felicityn äiti on maksettu seuralainen (voisin käyttää vähän siivottomampaakin sanaa, mutta näin asia kirjassa ilmaistiin), Pippalla on epilepsia ja Ann on päässyt kouluun apurahoilla. Gemmaakin piinaavat hänen omat henkilökohtaiset ongelmansa.

Spencen opettajat ovat äkäisiä, tiukkoja ja konservatiivisia, kuvaamataidonopettajaa lukuunottamatta. Juuri tämä vapaamielinen nainen kertoo oppilailleen Neitokunnasta, salaperäisestä kerhosta jolla on jotain yhteyksiä kouluun. Tietysti tytöt innostuvat tästä ja perustavat oman Neitokunnan. Aluksi koko touhu on pelkkää leikkiä ja pakoa todellisuudesta, mutta kun Gemman vuosia piilossa pysyneet yliluonnolliset voimat paljastuvat, tytöt huomaavat pystyvänsä mihin tahansa. Tytöt eivät kuitenkaan tiedä päästäneensä ikivanhoja ja pahoja voimia valloilleen - ennen kuin on liian myöhäistä.

Hatunnosto kirjailijalle haastavan minäkertoja&preesens-yhdistelmän käyttämisestä kerronnassa.
Tuntui kuin olisin ollut itse mukana tapahtumissa, niin elävästi ne kuvailtiin.

Suosittelen, jos pidät historiallisesta kauhusta tai joukosta erottuvista kirjoista.

Trilogian kahta viimeistä osaa ei muuten ole suomennettu, mutta aion todennäköisesti lukea ne englanniksi. Nimiltään ne ovat Rebel Angels ja Sweet far thing.