Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille

Linnunradan käsikirja liftareille on ollut minulle aina vähän tuntemattomampi juttu - se, josta kaikki puhuvat, ja itse nyökyttelee mukana. "Joo, olen kuullut siitä... Aion lukea... Joskus." Mutta kun tämä kulttiteos löytyi kirpputorilta hintaan 1.50 € (miksi ihmeessä ihmiset ostavat kirjansa uusina?), se tarttui niin sanotusti takkiin. Samalla reissulla löysin myös On rakkautes ääretön -kirjan sekä Coelhon Alkemistin (enkös sanonutkin, etten enää koskaan lue Coelhoa? No, se siitä sitten.).

Mutta mutta. Jo yksi tuon epäonnisen retken löydöistä osoittautui karmaisevaksi pettymykseksi. Ja niin tämäkin. Toivotaan, että edes Alkeimistista on johonkin. Eli yksinkertaisesti - en pitänyt tästä kirjasta. Ei siksi, että se olisi ollut jotenkin teknisesti huono tai muuta - se ei vain ollut minun tyyppiseni kirja ja ehkä jotenkin liian 80- tai 90-lukulainen omaan makuuni. Ja se oli liian ohut. Luin sen loppuun osana lukumaratonia - joka noin sivumennen sanoen meni vähän mönkään. En pidä pakkolukemisesta. Tai ehkä lukumaratonit eivät vain ole minua varten.

Juoni on kuitenkin taitavasti toteutettu. Alussa kaikki näytetään pienoiskoossa - Arthurin talo aiotaan tuhota rakennustöiden tieltä, ja mies asettuu mutalätäkköön makaamaan aikoen estää tämän hirvittävän tapahtuman. Todellisuudessa koko maapallo aiotaan tuhota - eikä Arthurilla ole siinä vaiheessa minkäänlaista mutalätäkköä, johon mennä pitkälleen. Tietyllä tapaa pidin kirjan symboliikasta. Tietyllä tapaa... En. Tuntui, kuin puolet kirjasta olisi puuttunut.

Linnunrata-sarja:

Linnunradan käsikirja liftareille
Maailmanlopun ravintola
Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki
Terve, ja kiitos kaloista
Enimmäkseen harmiton
Vielä yksi juttu... (Kirjoittanut Eoin Colfer)

Adamsin kirjoittamista kirjoista on tehty myös yhteisnide nimeltä Linnunrata: Viisiosainen trilogia.

Romain Puértolas - Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Kiitoksia arvostelukappaleesta, Otava!

"Hän haukkasi leivonnaisesta palan, ja se oli hänestä aivan hullun (ei tosin lehmän) hyvää. Oli suloista saada syödäkseen. Leivonnainen oli hieman jauhoinen ja tahmainen, mutta huikka vettä hoitaisi sen ongelman. Paha vain, että vettä hänellä ei ollut."

Ikeastakin on nyt sitten kirjoitettu kirja! Tosin kyseessä on ranskalainen Ikea, eikä se Haaparannan liike, jossa minäkin olen käynyt. Kirja siis kertoo Ajatušatru Vašta Patelin epäonnisesta piikkimatonostomatkasta, jonka aikana sitten tapahtuu kaikennäköistä - kivaa ja ei niin kivaa.

Tarina siis alkaa, kun Ajatušatru on päättänyt ostaa piikkimaton - vain ja ainoastaan myydäkseen sen eteenpäin. Toki taitava fakiiri on uskotellut kyläläisilleen tarvitsevansa sitä työhönsä, mutta todelliset aikeet ovat aivan toiset.

Ajatušatrun harmiksi matto tulee liikkeeseen vasta huomispäivänä. Hänellä ei ole yöpaikkaa, joten hän päättää jäädä Ikeaan yöksi - mutta kas, niinpä hän vain päätyy matkaamaan Isoon-Britanniaan - kaapissa. Kulkuvälineeksi kelpaa myös kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären Louis Vuitton -matkalaukku. Kirjaa lukiessani hykertelin ja välillä nauroin jopa ääneen.

Kirjassa on paljon mainioita henkilöitä, ja vaikka kirjan teemat ovat vakavia, onnistuu Puértolas välillä repimään huumoria jopa aivan sopimattomista asioista. Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin ei käsittele siirtolaispolitiikkaa ryppyotsaisella asenteella, vaan uskaltaa olla hauska päivänpolttavasta teemasta huolimatta.

Kirja on hyvin lyhyt - siinä on vain 221 sivua. Silti tarina kasvaa lukijan mielessä valtavaksi kudelmaksi, joka jää elämään omaa elämäänsä kirjan lukemisen jälkeenkin. Todennäköisesti tälle kirjalle ei jatkoa tule, mutta toivin, että saisin lukea tältä kirjailijalta tulevaisuudessa jotain muutakin. Ennustan, että Puértolasista tulee vielä iso nimi kirja-alalla. Suosittelen!

P.S. Jos pidit Variksen velhosta, pidät tästä. Tai toisinpäin.

David Foster Wallace - Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

Tämä onkin nyt ensimmäinen novellikokoelma, jonka täällä blogissani arvostelen. Olen lukenut novelleja jonkin verran ennenkin, mutta tämä yksilö on aika... Tyrmäävä pakkaus. Wallacen tyyli on jotenkin niin häpeilemättömän suorasukainen, että punastelun sijaan en voinut kuin nyökytellä joissain kohdissa. Nauraakin sain.

Jotenkin ennakkoluuloni tätä kohtaan olivat aivan valtavat. Tässä muutama syy.

1) Se on novellikokoelma. Siis. Novellikokoelma.

2) Siinä on epäilyttävä kansi.

3) Sen on julkaissut Siltala. Ainut kirja, jonka olen koskaan (tämän lisäksi) kyseiseltä kustantamolta "lukenut", on Hannu Raittilan Terminaali. Se jäi kesken.

Mutta ehkä jostain kumman syystä kustantamo on halunnut vain harvojen löytävän tämän aarteen ja tehnyt kaikkensa, että suuri, bestsellerinnälkäinen yleisö ei saisi tätä käsiinsä. (Kyllä, joitain pidättelee pelkkä ruma tai "vääränlainen" kansi.) Siinä vaiheessa, kun jokin voittaa massan suosion, se muuttuu merkityksettömäksi omissa silmissäni.

Kirjan pääkokoelma, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, on loistava. Muutaman kyseiseen kokoelmaan kuulumattoman kanssa meinasi mennä hermot, kun kirjailija oli käyttänyt alaviitteitä tehokeinona hiukan liian innokkaasti, mutta kahlasin nuokin kohdat läpi suosiolla.

Ja mistäpä muusta näin loistelias kirja voisi kertoakaan kuin seksistä. Näkökulma on silti jotenkin originellisti vinksahtanut - seksuaalisuuttaan ja seksielämäänsä puivat nyt miehet, siis ihan tavalliset (tai sittenkin vähemmän tavalliset) miehet. Norarobertsmaista "ja hän hyväili minua, kunnes tunsin voimallisen kuuman liekin väräjävän sisälläni"* -tyyppistä kerrontaa odottavat saavat pettyä, sillä kirjoissa ei tuollaisia (kieltämättä omituisia) metaforaryöppyjä näy. Rakastan Wallacen rehellisyyttä. Jotenkin tuntuu, ettei aivan kaikki voi olla tässä keksittyä. Kyllä kirjailija on varmasti käyttänyt omiakin kokemuksiaan hyödyksi**.

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja kyseenalaistaa normaaliuden. Wallace ei tarjoa lukijalle minkäänlaista tietoa, kuinka näitä "haastatteluja" on tehty vai onko niitä tehty lainkaan. En voi olla suosittelematta. Aivan upea, loistelias ja sädehtivä. Kerta kaikkiaan.

*Sitaattia ei ole lainattu mistään Robertsin kirjasta, sillä en omista sellaisia (siis myönnä omistavani), vaan olen lähinnä (minimaalisen) empiirisen tutkimuksen perusteella muotoillut lauseen, joka voisi Robertsin kirjassa esiintyä.

**Tarkoituksenani ei ole häpäistä edesmennyttä kirjailijaa puimalla hänen seksielämäänsä. Anteeksi.

Tässäpä on vielä linkkejä muutamiin kritiikkeihin.

Image (Miina Supinen)
Savon sanomat (Risto Löf)
Uljas - Itä-Suomen ylioppilaslehti (Katri Jämsä)
Demari (Esa Mäkijärvi)
Hesari (Kyösti Niemelä)

Markus Zusak - Kirjavaras

"Usko minua kun sanon, että sinä päivänä poimin jokaisen sielun kuin se olisi vastasyntynyt. Jopa suutelin muutamia, myrkytettyjä poskia. Kuuntelin heidän viimeisiä, huohottavia huutojaan. Heidän katoavia sanojaan. Katselin heidän rakkausnäkyjään ja vapautin heidät pelostaan.

Vein heidät kaikki pois, ja sitten jos koskaan tarvitsin muuta ajateltavaa. Täydellisen lohduttomana katsoin yläpuolista maailmaa. Katselin taivasta, kun se muuttui hopeisesta harmaaksi ja sateen väriseksi. Jopa pilvet yrittivät päästä pakoon. 

Joskus kuvittelin miltä noiden pilvien yläpuolella näytti, vaikka tiesin kiistattomasti, että aurinko oli vaalea ja että ääretön ilmakehä oli valtava silmä.

He olivat ranskalaisia, juutalaisia ja he olivat sinä."

Mikä kirja! Ajatella, että tällaista sanojen taidetta voi löytää vielä tämän vuosikymmenen kirjoista. Kirjavaras on ainutlaatuinen. Vaikka se kertoo toisesta maailmansodasta, siinä ei ole Anne Frankin Päiväkirjan patetiaa, vaan se onnistuu olemaan raikas ja uniikki. Mitään tällaista ei ole kukaan muu koskaan kirjoittanut - ja epäilen vahvasti, ettei tule kirjoittamaankaan.

Mutta mikä ihme Kirjavarkaassa sitten niin viehättää? Historiallinen tarkkuus? Epäilen. Paremminkin onnistunut ja unohtumaton päähenkilö. Liesel on hienosti rakennettu sekoitus häijyyttä ja empaattisuutta. Moni lukija myös varmasti innoittuu Lieselin rakkaudesta kirjallisuuteen - tosin nykypäivänä Liesel olisi vain voinut mennä kirjastoon ja lainata haluamansa kirjan sieltä. Eipähän olisi tarvinnut varastaa pormestarinrouvalta.

Kävin katsomassa elokuvan - silloin joskus, ajat sitten - ja rakastuin siihen. Nyt mietin, että elokuva saattoi sittenkin olla jopa parempi. Kirja tuntui aika pitkältä - sitähän se olikin - ja elokuva itketti, kirja ei. Kuitenkin elokuva oli uskollinen kirjalle. Melkeinpä tuntuu, että filmatisointiin oli saatu kiteytettyä kaikki se rivien välissä piilevä valtaisa tunnelataus, jota Zusak ei päässyt kirjan lopussa kunnolla purkamaan.

Kuoleman käyttö kertojana oli enemmän kuin onnistunut ratkaisu. Kirja ei tuntunut väkisin väännetyltä, vaikka Kuolema kertoili välissä myös omaa tarinaansa. Ihmisen pahimman pelon persoonallistaminen teki hyvästä kirjasta erinomaisen.

Lukukokemusta ehkä häiritsi vähän se, että olin katsonut elokuvan ensin. Myös pitkät tauot tekivät hallaa lukuprosessille, mutta aika syvän vaikutuksen Kirjavaras minuun silti teki. Suosittelen.

Veronica Rossi - Yhä sininen taivas

Tämäkin sarja on nyt päätöksessään. Vähän harmittaa, toisaalta on huojentunut olo - nyt ainakin tiedän, kuinka kävi. Arian ja Perryn tarina tempaisi minut mukaansa jo Paljaan taivaan alla -kirjasta alkaen - luin sen kaksi kertaa putkeen ja sitten vielä parin kuukauden päästä uudelleen. Halki ikiyön oli hieno sekin. Jokaisessa Paljaan taivaan alla -trilogian osassa on erilainen näyttämö. Ensimmäinen sijoittui pääosin vuorovetisten heimon alueelle, toinen taas erään toisen heimon linnoitukseen... Ja tällä kirjalla oli liikkuva näyttämö.

Jos pitäisi valita kirjoista paras, olisi se ensimmäinen, vaikka nämä kaksi muutakin ovat aivan mahtavia. Halki ikiyön oli omalla tavallaan jännittävä, kuten tämäkin. On vaikeaa laittaa näitä paremmuusjärjestykseen.

Tämä viimeinen kirja, Yhä sininen taivas, kertoo Arian, Perryn ja koko vuorovetisten heimon pyrkimyksistä päästä Yhä-siniseen, taianomaiseen paratiisiin, jossa ei ole eetterimyrskyjä. Tämä selitettiin kirjassa jotenkin magneettisten napojen kääntymisellä. Vähän ontuva teoria, mutta parempi sellainen kuin ei teoriaa ollenkaan.

Kirjasarjan maailma on jotenkin aivan uskomaton. Rossi on onnistunut luomaan jotain ainutlaatuista muuten melko tunkkaiseen dystopiagenreen. Tässä kirjassa rajoittavana ja määräävänä osapuolena ei ole yhteiskunta, vaan luonto - jonka ihminen on itse tuhonnut.

Kirjan maailmassa oli kyllä jonkinlainen historiakin, mutta siitä ei liiemmin puhuttu. Oli Ykseys, joka päättyi siihen, että osa väestöstä vietiin turvaan haavemaailmaan ja osa joutui jäämään villin luonnon armoille.

Yhä sininen taivas -kirjassa on upeasti kuvattu sitä, kuinka maailma voi vielä täysin luhistuttuaankin pysyä pystyssä. Mitä kaikkea Arialle ja Perrylle onkaan tapahtunut? Aria joutui kohtaamaan todellisuuden ja Perry omat ennakkoluulonsa. Joten myös erilaisuuden hyväksymistä ja ymmärtämistä tässä kuvataan - uskottavasti, tietysti. Kirjan maailmassa ei ole mitään feikkiä. Kaikki on niin aitoa, että tuntuu kuin kaikki tapahtuisi minulle itselleni.

Suosittelen!


Paljaan taivaan alla -trilogia:

Paljaan taivaan alla
Halki ikiyön
Yhä sininen taivas

Cornelia Funke - Veljeni peloton (Reckless #2)

Ihanaa, tämänkin sarjan toisen osan olen nyt saanut käsiini! Olen jo arvostellut aiemman osan täällä. Kiveen kadonnut oli siis aloitusosa tälle peilintakaisesta satumaailmasta kertovalle trilogialle. Jo edellisessä arvostelussa painotin sitä, kuinka ihanan uniikki ja satumainen (syystäkin) Funken luoma maailma on. Enkä joutunut tässäkään kirjassa pettymään!

Ainoa niin kutsuttu probleema Funkella on se, että kirjat alkavat kovin tahmeasti. Vasta melkein puolessavälissä tarina lähti kunnolla käyntiin. Mutta sitten se muuttuikin loistavaksi. Tai no... Jonkinlaista romanssia Jacobin ja Ketun välille olisin kaivannut. Kaikkea ei voi saada :)

En tiennyt, että Jacob olisi niinkin vanha kuin 26. Iästä päätellen kyseessä ei siis olisikaan teinikirja vaan aivan aikuisten kirja. Toisaalta tämä oli kirjastossa nuortenhyllyssä. Kaipa ne ammatti-ihmiset sitten tietävät.

Funken tyyli on kyllä upea. Ei siksi, että siinä olisi mitään hirmuisen erikoista, vaan siksi, että se poikkeaa muiden fantasiakirjailijoiden tyylistä aivan tyystin. Kirjailija käyttää lyhyitä lukuja, ranskalaisia lainausmerkkejä ja suloisen vinksahtaneita hahmoja osoittamaan, että hänellä ei ole minkäänlaista tarvetta olla samanlainen kuin muut. Arvostan tätä piirrettä. Tietty myös monet muut juonelliset seikat yms. tekevät kirjasta niin hienon.

Suosittelen! :) Ei kannata luovuttaa, vaikka alku vähän tylsältä tuntuisikin.

Lukumaraton edistyy. Jotenkuten.

Olen lukenut loppuun Kirjavarkaan sekä Linnunradan käsikirjan liftareille. Olen myös aloitellut Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, ja se vaikuttaa oikein hyvältä. Olen pitänyt taukoja aika paljon, polkenut kuntopyörää ja sellaista, joten nyt pitänee ottaa kunnon kiri.

Lukumaraton alkoi siis tänään kello 15 ja jatkuu huomiseen iltapäivään asti - ja kyllä, aion nukkua välissä! Ja polkea kuntopyörällä vähän lisää. Ja televisiosta tulee Valkoinen kuningatar yhdeksältä. Se pitänee katsoa. (Terveisin eräs joka marisee aina, ettei löydä koskaan mitään katsottavaa ja on liian pihi maksaakseen Netflixistä :D)

Ajattelin, etten ota tätä kovin vakavasti. Tavoitteeni on vain pitää hauskaa.

P.S. Jätin Danten Jumalaisen näytelmän pois. Se on liian paksu ja henkevä teos luettavaksi lukumaratonilla.

Tämänkin tein niin kuin ei olisi pitänyt eli lukumaraton ja vaihtoehtoinen ratkaisu

Ensimmäisen kirjamaratonini aion toteuttaa hiukan erikoisella tavalla - luen loppuun keskeneräisiä kirjoja. Tässä syyt.

1) Niitä on paljon.

2) Ne pitää saada luetuksi joskus, ja tämä on täydellinen tilaisuus.

Minulla ei ole tavoitteita. Tasangon vaeltajat on kesken, mutta se ei kuulu listaan. Syy on se, että sitä on vielä 800 sivua jäljellä (=liikaa).

Tässä on joitain kirjoja, joiden kunniallista loppuunsaattamista harkitsen.

• Markus Zusak - Kirjavaras
• Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki
• Dante - Jumalainen näytelmä
• Kristiina Vuori - Siipirikko
• Hélène Berr - Päiväkirja
• Nerea Riesco - Ars Magica
• Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille

Mikä lista! Minun pitänee muistaa osallistua myös siihen kirjabingoon, mutta toivon, että kyseinen juttu onnistuu myös jälkeenpäin. Nuo ehdin lukea varmasti, joten lisään listaan varalle vielä kaksi kirjaa.

• David Foster Wallace - Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
• L.M. Montgomery - Annan nuoruusvuodet

Ja ehkä, ehkä osa Maggie Stiefvaterin The Scorpio Racesista. Se on englanniksi.

Kirja-arvosteluja teen varmaan jälkeenpäin. En ole sosiaalisessa mediassa muuten, joten sinne ei juttuja täältäpäin ilmesty, mutta seuratkaahan blogia ja olkaa tunnelmassa mukana! :) Kiitos ja hyvää lukumaratonia! :)

Jean M. Untinen-Auel - Mammutin metsästäjät

Tällä hetkellä painiskelen hyvin ristiriitaisten tunteiden kanssa. Osa minusta haluaisi nauraa (hermostuneesti) ja lytätä tämän kirjan nimittämällä sitä paleopornoksi ja listaamalla, mitkä kaikki asiat Mammutin metsästäjissä ärsyttivät. Osa taas haluaisi kertoa, kuinka itkin viimeisten kolmenkymmenen sivun ajan, luin kyseistä kirjaa neljäsataa sivua per yö ja säälin Jondalaria, kun Ayla harrasti seksiä toisen miehen kanssa.

Jotenkin minusta tuntuu, että jälkimmäinen on parempi linja. Kuitenkaan nämä kirjoitteluni täällä eivät ole mitään Parnasson korkealaatuisia kirja-arvosteluja, vaan omia mielipiteitäni. Ehkä menetän nyt kaiken kunnioitukseni lukijoideni silmissä (oletuksena tietty, että sellaista on joskus ollut), kun myönnän rakastavani tätä kirjasarjaa. Jos olisin kriitikko, Hesari (taikka sitten se Parnasso) potkaisisi minut pihalle - ja äkkiä.

Ensinnäkin, saatan olla täysin varma paleoliittisen kauden elintavoista ja muista - eihän Untinen-Auel varmaan huvikseen siellä selviytymisleirillä hillunut ja tehnyt vuosien tutkimusta. En nyt mitään kenties myrkyllisiä kasveja lähtisi keräilemään, mutta jotain osviittaa sentään sain tämän kirjan myötä.

Toisekseen - ihana  rakkaustarina puree aina. Aylassa ja Jondalarissa nyt vain on sitä jotain, mitä täydellinen romanttisen kirjan pari voi olla. Riidat ovat hurjia, mykkäkoulu hermojaraastavaa ja mustasukkaisuus... Paremminkin omistamisenhalua.

Toisin kuin aiemmat kirjat, tämä herätti tunteita todella paljon. Voisin jopa sanoa, että Mammutin metsästäjät on paras kirja koko Maan lapset -sarjasta - tähän mennessä. Kumpikaan aiemmista kirjoista ei herättänyt niin voimakkaita tunteita kuin tämä. Olen jo kyllä aloitellut Tasangon vaeltajia, mutta epäilen, että minulle käy samoin kuin näiden kirjojen kanssa aina - luen noin sata sivua, lepuutan kirjaa kuukauden tai pari hyllyssä ja sitten luen sen kokonaan parissa päivässä.

Jotkut asiat kyllä huvittavat suurestikin, kuten juurikin se Aylan ja Jondalarin täydellinen seksi, joka on kuvailtu pornahtavan yksityiskohtaisesti, ja Jondalarin "Voi Emo!"-huudahdukset milloin missäkin välissä. Ja yksi asia - Aylan täydellisyys. Laulutaidottomuus ei oikein riitä tekemään säröjä Aylan muuten niin siloiseen pintaan.

Mutta kaiken kaikkiaan hieno ja mielenkiintoinen lukukokemus. Tämä kirjasarjahan oli legenda silloin... Milloin se nyt ilmestyikään? 80-luvulla? Kyllä tätä vieläkin lukee. Ei nouse lempisarjaksi tai kirjaksi, mutta erinomaisen hyvä tämä on. Kannattaa ottaa vaikkapa kesäiselle junamatkalle mukaan. Tosin matkakohde saattaa tämän jälkeen tuntua kovin tylsältä ja tavalliselta, sen verran kiehtovaan ja kiintoisaan maailmaan Mammutin metsästäjät sinut tempaisee.

Veronica Roth - Kapinallinen

Kiitos arvostelukappaleesta, Otava! :)

"Heillä kaikilla on niin pehmeä ääni. He eivät puhu kuiskaamalla kuten vaatimattomat, jotka eivät halua aiheuttaa häiriötä, mutta heidän äänensä on pehmeä, rauhoittava, hiljainen - mietin onko se yksi asia joka opetetaan kokelaille täällä. Millainen puhe, millaiset liikkeet ja millainen hymy parhaiten rakentavat rauhaa."

Tätä on kyllä odotettu. Trisin ja Neljän tarina jatkuu Outolintu-trilogian toisessa osassa, Kapinallisessa. Toivottavasti arvosteluni ei ole aivan liian puolueellinen, koska rakastin edellistä osaa, Outolintua, enkä haluaisi nähdä toisen osan huonoja puolia. Eipä sillä, että niitä nyt niin merkittävästi olisi ollut.

Trilogian toinen osa on usein floppi ja "väliosamainen" tekele. Vaikkei Kapinallinen täysin ylläkään edellisen tasolle, ei se silti mikään munaus ole - useita hienoja teemoja ja ajatuksia on Roth onnistunut jälleen herättämään. Osattomilla on tässä kirjassa merkittävä rooli, ja osastojen väliset ristiriidat kärjistyvät entisestään. Terävistä (eritoten heidän johtajastaan Jeaninesta) on tulossa uhka kaikille osastoille - Uskaliaista puolet ovat Terävien ja puolet Rehtien puolella.

Jossain vaiheessa huomasin häiritseviä yhtäläisyyksiä Beth Revisin Across the Universe: Matka alkaa -kirjaan. Tiedän kyllä, ettei nuortendystopiassa ole helppoa tehdä täysin uniikkia ja vaikutteetonta kirjaa. Myös monta hienoa, Rothin itsekeksimää elementtiä tarinasta löytyy - esimerkiksi osastojako. No, onhan Nälkäpelissä vyöhykkeet ja Across the Universessa aluksen eri kerrokset, mutta silti Rothin kaavailemassa maailmassa on aivan omanlaistaan karmeaa viehätystä.

Kapinallinen ei ole rajua dystopiaa, sillä se on suhteellisen väkivallaton eikä siinä ole vakavaa yksilön vapaudenriistoa. Tietty verta vuotaa, mutta väkivaltaa lähestytään enemmänkin syyllisyyden ja katumuksen tunteiden, ei väkivallalla mässäilyn tai seurauksettoman tappamisen kautta. Trisinkin on vaikeaa tarttua aseeseen tapettuaan ystävänsä. Nälkäpelin Katnissilla tällaista pelkoa tuskin olisi.

Tris on hahmona onnistunut inhimillisyytensä vuoksi. Hän tekee virheitä, mutta vain suojellakseen niitä, joita eniten rakastaa. Neljäkin on kovan kuorensa alla haavoittuvainen. Näiden kahden rakkaustarina onkin sitten aivan uskomattoman ihanaa seurattavaa.

Kapinallinen sujui aika tavoin odotuksieni mukaan, mutta jotain yllätyksiäkin tuli. Miten ihmeessä Roth saa mahduttamaan kaiken tarpeellisen viimeiseen osaan? (Se muuten ilmestyy vasta ensi vuonna. Itken verisiä kyyneleitä.)

Suosittelen tätä kaikille Nälkäpelin, Across the Universen, Tarkoitetun, Deliriumin ja Julman maan ystäville.

Gabrielle Zevin - Tuulisen saaren kirjakauppias

Kiitoksia Gummerukselle arvostelukappaleesta!

Tämä oli aika... mielenkiintoinen kirja. En ole lukenut periaatteessa vastaavaa aiemmin, mutta silti kirja muistutti minua jostain jo luetusta ja ennen kaikkea koetusta. Ja tarina tempaisi mukaansa hyvin nopeasti.

Kirjan päähenkilö on A.J. Fikry, vaimonsa kuolemasta katkeroitunut kirjakauppias. Hän asuu saarella, jonka asukkaat eivät ole erityisen innostuneita kirjoista - eihän itse kirjakauppiaskaan ole, joten eipä tuo mikään ihme ole. Kuitenkin pian erään hyvin tyypillisen känni-illan päätteeksi Fikryn elämä muuttuu radikaalisti. Häneltä varastetaan kirja.

Periaatteessa varastettu kirja ei ole pääroolissa Tuulisen saaren kirjakauppiaassa. Fikryn elämään tulee niin paljon muutakin, että kirja painuu taka-alalle, kunnes se aivan lopussa repäistään jälleen esiin (hieman latteasti ja epäuskottavasti tosin).

En tiedä, oliko kirja makuuni ehkä hieman siirappinen - ja pitkäveteinen. Kirjassa ei paljoa tapahtunut, mutta kuvailu oli kaunista ja kirjoja rakastavalle tämä on aivan ehdoton valinta. Kunkin luvun aloittavat novelliesittelyt olivat aivan huikaisevan ihania! Ja tässä mainittiin jopa Kirjavaras! Paitsi ettei siinä taida olla oikeasti kuuttasataa sivua. Enkä tiennyt, että Narnian tarinoiden suklaamakeiset olisivat olleet unkarilaisia. Ehkä suomennoksessa oli oiottu mutkia vähän suoriksi.

Tästä tarinasta olisi voinut saada hiukan paremman erilaisella loppuratkaisulla, mutta ei mitään valittamista kirjan nykyisessäkään muodossa. Onneksi sain kirjan itselleni. Tämä luetaan vielä uudemmankin kerran!

Suosittelen.

P.S. Kannen merkityksen tajuaa vasta, kun kirjan on lukenut. Kannen tekijälle suitsutusta hienosta työstä :)

Maria Peura - On rakkautes ääretön

Maria Peuran Finlandia-ehdokkaaksikin päässyt On rakkautes ääretön tarttuu tabuun, jota ei ole liiemmin kirjallisuudessa puitu. Insesti on jo aiheena sellainen, että menolippu Finlandian ehdokkaaksi on taattu. Siksi haluankin kritisoida tätä kirjaa. Kenenkään ei pitäisi pitää "korkeakirjallisuutta" alana, jossa ei voi tehdä mitään väärin tai olla epäuskottava. 

Edgar Allan Poe sanoi joskus, että jos jotain lukee kertaistumalta, se on novelli. Minä luin tämän kertaistumalta heti sen ostettuani, sillä tätä on kehuttu reippaasti ja se vaikutti sopivan ohuelta. Novelliksi en tätä ehkä kuitenkaan menisi nimittämään. Ehkä alimittainen romaani olisi parempi nimitys. Kirjassa mentiin eteenpäin rytinällä, ensin Saara tuli mummolaan ja jo lähes heti hän alkoi vajota mielensä syviin syövereihin. Kirjasta selvästi huomaa, että kirjoittaja on aliarvioinut lukijansa todella pahasti ja kuvittelee, että lukija nielee mitä vain. Ei muuten niele.

Ylipäänsä tuntuu, että jos aiheena on insesti tai vastaava (erityisesti jos kirjassa suhtaudutaan siihen kriittisesti), heti pitäisi olla kehumassa ja ylistämässä, ettei vain leimautuisi pedofiiliksi tai sellaisen kannattajaksi. Tai tyhmäksi, korkeakirjallisuutta ymmärtämättömäksi juntiksi.

Minulla on montakin syytä, miksen arvosta tätä kirjaa kovin korkealle. Ensimmäinen niistä tulikin jo, toinen taas on Saaran käyttämien kielikuvien epäuskottavuus. Pienen lapsen suuhun eivät vain sovi sellaiset metaforat, joita Peura on tekstissään käyttänyt. Välillä tietynlaista lapsenomaisuutta pilkahtelee tekstin raoista, mutta muuten teksti oli yhtä kielikuvatykitystä, joka ei onnistunut tavoittamaan traumatisoituneen lapsen mielenmaisemaa. Myös Ukin näkökulmasta kerrotut kohdat saivat minut tuntemaan, että takakannen lupaus syyttelemättömyydestä täytyi jotenkin lunastaa, ja pedofiiliakin ymmärtää. 

Myös Saaran näennäinen sekoaminen oli täysin turha lisä jo muutenkin täysin turhaan kirjaan. Jos kirjoittaa insestistä, täytyy se tehdä kunnolla eikä käyttäen väkisinväännettyjä metaforia tai puolustellen syyllistä.

Tästä on kirjoitettu paljon netissä ja muissakin blogeissa. Tässä muutama linkki.

Luetut, lukemattomat

Pisara

Suketus

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kiiltomato.net

Theo Lawrence - Salatun voiman kaupunki

Theo Lawrencen fantasiaa ja science fictionia yhdistelevä nuortenkirja Salatun voiman kaupunki visioi melkoisen hurjalta tuntuvaa maailmaa - vain pilvenpiirtäjien katot ovat ainoita kelvollisia asuinpaikkoja, ja systeemiä pyörittää maagikoista imetty elinvoima. Tämä hieno kulissi ei silti pelasta itse tarinaa, joka on mitäänsanomattoman lattea. Jo dialogi kompastuu omiin jalkoihinsa, juonenkulusta puhumattakaan.

16-vuotias Aria Rose herää huomaten, että jokin osa hänen muististaan on poissa - häntä ollaan naittamassa isänsä poliittisen kilpailijan pojalle, Thomasille. Thomas on alusta alkaen hyvin epämiellyttävä tyyppi, mutta hyvikseksi tarkoitettu Hunter on vielä pahempi. Arialla olisi siis muka ollut salasuhde Thomasin kanssa, mutta jo tämä asetelma saa niskavillani pystyyn. Nykypäivänäkö muka? Tulevaisuudessa, tarkoitan. Välillä melkein unohdin, että kyseessä on scifi-kirja, sillä se on kuin jonkin sortin futuristinen Luukaupunki. Tosin varjometsästäjien virkaa toimittavat mystikot, taikavoimia omaavat yhteiskunnan viholliset, joiden historiaa ei missään vaiheessa selitetty kunnolla. Mitenkäs Maapallolle on putkahtanut tällaisia salaperäisiä voimia? Vuosi  x on joko todella kaukana tulevaisuudessa tai sitten herra Lawrence on unohtanut pohjustaa tarinansa kunnolla. Epäilen jälkimmäistä.

Henkilöhahmot ovat aivan oma lukunsa. Aria on lapsellinen ja helposti riepoteltavissa, Hunter on lipevä liero ja Thomas kummallinen tuuliviiri, jolla ei vaikuta olevan mielipidettä mihinkään asiaan mutta silti valmius toimia milloin vain - kumman puolen hyväksi tahansa. Muut taas ovat joko paperinohuita täytehahmoja tai impulsiivisia takinkääntäjiä, jotka käytöksellään vielä lisäävät kirjan pinnallisuutta ja tyhjäpäistä vaikutelmaa.

Kuten eräs ystäväni tokaisi, "niin blondi kirja". Tuossa kiteytyy erinomaisesti kaikki se, mikä tämän kirjan lukemista harkitsevan tarvitsee tietää. Jos ilmastonmuutoksen myötä muuttunutta kaupunkimaisemaa kaipaat, lue mieluummin kotimainen Kodittomien kaupunki. Tämä ei ihan onnistunut ylevissä pyrkimyksissään.

Osallistun tällä kirjalla Le masque Rougen Kirjabingoon. Tekniikan ihmelapsi ei ole edelleenkään saanut vehkeitään kuntoon, joten vain ilmoitan ne postauksissa näin aluksi, ja sitten, päästessäni jonkun ystävällisen tekniikkavelhon luo, alan rastia noita ruutuja.

Susan Fletcher - Tummanhopeinen meri

"Lapset eivät ehkä kiittäneet saadessaan lempileipiään evääksi, mutta Emmeline tietää, että he rakastavat häntä ja rakastavat edelleen. Tom toi joskus päivänkakkaran hänen tyynylleen. Nathan taas saattoi odottamatta takertua häneen kuin iilimato, niin että hänen täytyi irrottaa poika sormi sormelta. He rakastavat häntä ja hän heitä, ja siksi hän tuntee joskus syyllisyyttä vihastaan."

En ole varmaan koskaan itkenyt näin. Vielä nytkin, kun olen jo saanut Tummanhopeisen meren luettua ja aloittelen arvostelua, silmäni punoittavat ja ääneni värisee. En ole kirjoittanut yli viikkoon. Syy ei ole se, ettenkö olisi jaksanut, vaan se, ettei minulla ole ollut mitään kirjoitettavaa. Luin tätä kirjaa aika kauan ja lainassa se on ollut joulukuusta asti. Aluksi - siis alkaessani lukea tätä - ajattelin, että kirja on aivan pitkäveteinen makuuni. Koska kuitenkin haluan lukea kirjan aina loppuun, mikäli mahdollista, jatkoin lukemista. Ja se kannatti.

Tummanhopeisen meren tapahtumat sijoittuvat karulle Parla-saarelle, jonka jokaisella asukkaalla vaikuttaa olevan jonkinlainen salaisuus - tai mieltään painava asia, sillä Parlassa kuten ei missään muussakaan pikkupaikassa tunnetusti salaisuuksia ole - joihin kirjan aikana sitten perehdytään. On perheväkivaltaa, hukkumisia, itsemurhia... Suurin onnettomuus ja menetys on varmastikin rakastetun Thomas Bundyn hukkuminen neljä vuotta sitten. Kukaan saarelaisista ei ole päässyt tästä kunnolla yli.

Kirjan tapahtumat alkavat, kun nuorimies nimeltä Sam Lovegrove löytää rannalle huuhtoutuneen miehen. Tämä on elossa, mutta menettänyt muistinsa. Miestä aletaan ulkonäkönsä vuoksi kutsua Kalamieheksi, sillä tämä muistuttaa parlalaisessa kansantarussa esiintyvää olentoa. Kalamiehen tehtävä on tarinassa tuoda toivoa - jota Parlan asukkaat todellakin tarvitsevat - mutta kaikki eivät ota tätä erikoista vierasta avosylin vastaan.

Oli upeaa lukea näinkin toivoa ja rakkautta täynnä oleva kirja. Juoni on punottu kuin kalastusverkko, ja sanoista huokuu hiljainen meren kuiske. Kirja herätti syviä ja voimakkaita tunteita, ja pystyin samaistumaan jokaiseen kirjan hahmoon ja ymmärtämään heidän valintojaan. Fletcherillä on upea taito kuvata tavallista arkielämää kauniisti ja runollisesti sortumatta kuitenkaan melodramaattisiin ylilyönteihin.

Olen lukenut myös Noidan ripin, josta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Suosittelen lukemaan sekä sen että tämän. Kummatkin ovat oikein mainiota kesälukemista!