Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä

En kestä. Siiri Enoranta on tehnyt sen taas. Kirjoittanut mahtavan kirjan, joka saa miettimään, miksi itse edes yritän.

No, totta on, että maailmaan mahtuu monenlaista kirjaa. Ja minulla on vielä aikaa. Mutta Siiri Enoranta luo puhdasta upeutta kerta toisensa jälkeen. Kun luin varhaisnuorena Gisellen kuoleman, en tajunnut puoliakaan, mutta sen tajusin, että tässä on mahtava kirjailija. (Tosin traumatisoiduin oikeasti siitä vessakohtauksesta, jossa kertoja nauraa polvistuvalle tytölle!)

Vaikka tämä ylistäminen saattaa vaikuttaa sokealta, sitä se ei suinkaan ole. Huomasin useita asioita, jota eivät miellyttäneet minua, mutta kun hyperkriittisyyden yli pääsee, on kirjan lukeminen paljon helpompaa. Ennakko-odotukset olivat valtavat - en yhtään ihmettele, miksi jotkut suositut kirjailijat tahtoisivat käyttää salanimeä. Kuitenkin haluan ruotia näitä silmäänpistäneitä asioita vähän, koska mikään ei ole niin hauskaa kuin ärsyttävillä asioilla mässäily.

No, aloitetaanpa vaikka siitä, että Siiri Enorantaa pidetään yhtenä sukupolvensa parhaista spefikirjailijoista. Todennäköisesti hän tiedostaa asian oikein hyvin. Ja vaikka mitään kulttimaista mainetta ei olisi syntynytkään, kirjoittaja yleensä tietää, jos osaa asiansa. No... Enoranta ilmiselvästi tietää sen. Hyvä itsetunto on aivan mahtava asia, mutta kun tekstistäkin tulee itseriittoista, alkaa lukijaa ärsyttää.

Toinen inha asia on typerät, fantasiakirjamaiset nimet ja ne iänikuiset kartat ja hölmöt paikannimet. Sadeia, Mereia ja niin edelleen. Hyvä on, Sadeian ymmärrän, koska nimi saattaa olla viittaus erääseen kuuluisaan ja omituisia taipumuksia omanneeseen markiisi-kirjailijaan.

Mutta argh, ne kaikki fantasiakliseet! Joku pikku saari, josta kukaan ei tiedä mitään. Ja ah-niin-sivistynyt paikka, jossa naiset hallitsevat ja miehet ovat tossun alla lytyssä, paikka, jossa laivan miehistö naisisto on hurjaa ja riuskaa porukkaa ja palvelee rasittavaa teinihallitsijaa, joka suurin piirtein räjäyttää palatsinsa lasinsiruiksi, kun jokin asia ei satu miellyttämään.

Ja sitten niihin hyviin asioihin.

Enoranta on upea kirjoittaja. Hänen kielensä on omalaatuista ja vahvaa - ei ehkä niin tunnistettavaa kuin soisin, mutta aivan käsittämätöntä silti. Ja hahmot ovat mielenkiintoisia puutteineen kaikkineen. Kuka tahansa muu olisi tehnyt ylipainoisesta teinitytöstä superhuonoitsetuntoisen hahmon, mutta Surunhauraassa, lasinterävässä se todellinen epävarma hahmo on prinsessa Sadeia, hän, joka on kaikista kaunein, ihailluin ja kadehdituin. Kirjailija myös kuvaa lasittarien (jotka siis ovat käytännössä prinsessan palvelijoita) keskinäisen hierarkian muodostumista hämmentävän tarkkanäköisesti.

Loppu on erityisen koskettava. Se sai minut miettimään asioita, joita pidän yleensä sentimentaalisena hölynpölynä, aivan uudelleen. Oma paikka maailmassa, rakkaus ja niin edelleen... Vau. Myös Enorannan idea kauriista, jotka antavat murheiden taakan kannettavaksi jo lapsena, on ajatuksia herättävä ja tavallaan lohdullinen: jospa meidänkin surumme on määrätty jo syntymässä.

Tämä taitaa olla muuten ensimmäinen Enorannan kirja, johon ollaan myymässä käännösoikeuksia. Toivottavasti tästä tehdään käännöksiä monelle kielelle, jotta eri puolilla maailmaa ihmiset voivat lukea tätä samaa tarinaa. Ja toivonpa myös, että Enoranta julkaisisi taas pian jotain uutta.

P.S. Epäilen, että tämä voisi hyvinkin olla seuraava Finlandia Junior -voittaja. Katsotaan, kuinka käy!