sunnuntai 21. kesäkuuta 2015
Poimintoja: Vampyyrikirjoja
Vampyyreista on kirjoitettu monenlaista, mutta mytologia vertaimevistä olennoista pysyy aina kohtalaisen samana: vampyyrit eivät vanhene ja ne kuluttavat ravinnokseen verta. Tähän koosteeseen olen valinnut teoksia laidasta laitaan - aina Draculasta Twilightiin.
Bram Stoker - Dracula
Tämä teos on yksi ensimmäisistä lajinsa kirjoista, ja se esittelee vampyyrit rumina ja kauhistuttavina olentoina. Suloiset teinivampyyrit loistavat poissaolollaan. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja on yksi kaikkien aikojen parhaista vampyyrikirjoista. Olen kirjoittanut tästä pidemmänkin postauksen, ja se löytyy Bram Stokerin kohdalta Kirjailijat-listasta.
John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen
Lindqvistin Eli-vampyyri on kiinnostava, lapsenomainen muunnelma perinteisestä "hirviöstä". Kirja käsittelee vakavia teemoja kauhufantasian keinoin, ja hurjasta pituudestaan (607 sivua) se jaksaa pitää lukijaa jännityksessä loppuun saakka.
Charlaine Harris - Sookie Stackhouse -sarja (13 osaa)
Hiukan viihteellisempi vampyyrisaaga kertoo tyhjäpäisestä Sookie-tarjoilijasta, joka pääsee mukaan vampyyrien maailmaan. Muista lajinsa kirjoista poiketen tässä teoksessa vampyyrit elävät ihmisten kanssa rinta rinnan ja juovat True Blood -tekoverta. Kirjoista on tehty myös tv-sarja, joka ei kulje aivan samoja polkuja juonellisesti. Televisiosarja voittaa kirjat 6-0, sillä Harris kirjoittaa luokattoman huonosti. Tv-sarjasta on muuten tehty kirjasovitus - mutta se onkin jo ihan toinen juttu...
Stephenie Meyer - Twilight-sarja (4 osaa)
Luokattoman huonosta puheen ollen... Joskus on vaikea ymmärtää, miksi tietyt kirjat nousevat maailmanmaineeseen. Bella on kömpelö teinityttö ja Edward pateettinen glittervampyyri, ja näiden kahden rakkaustarinan seuraaminen neljän kirjan verran on silkkaa tuskaa.
D. L. King (toim.) - Suloisin suudelma
Tämä on tietääkseni ainoa suomenkielinen novellikokoelma, joka kertoo vampyyreista. Eroottisten kertomusten taso heittelee laidasta laitaan, mutta joukossa on myös helmiä.
Anne Rice - Vampyyrikronikat (3 suomennettua osaa)
Uuden ajan vampyyriklassikko kertoo Louisista ja Lestatista, jotka kulkevat yhdessä halki vuosisatojen rakastaen, vihaten ja kaivaten. Kaikista vampyyrikirjoista näissä on mielestäni paras mytologia. Kirjojen kieli on eteerisen ja unenomaisen kaunista.
J. R. Ward - Mustan tikarin veljeskunta -sarja
Myös tämä sarja esittelee vampyyrit viettelevinä ja eroottisina olentoina. Perinteisistä mytologioista poiketen tämän sarjan vampyyrit juovat verta toisistaan. Vampyyreiksi ei tulla, vaan synnytään. Laadultaan kirjat ovat keskitasoa.
Abigail Gibbs - Illallinen vampyyrin kanssa
Teini-ikäisen tytön kirjoittama kirja on juoneltaan ja hahmoiltaan melko lailla Twilightin kaltainen - se kirjoitettiin alun perin fanifiktioksi kyseiseen sarjaan. Ironista kyllä, Gibbsin kirja on parempi kuin innoittajansa. Kuitenkin Illallinen vampyyrin kanssa on mielestäni jopa vähän keskitasoa parempi, vaikka moni bloggari onkin sitä parjannut.
Charlaine Harris, Maggie Shayne & Marilyn Tracy - Pimeyden olennot
Kolmesta eri kirjasta koostuva harlekiini on kustantamonsa laatutasolle uskollinen. Führer-fontilla painetun kirjan lukee nopeasti - onneksi.
Kirjailija:
Abigail Gibbs
,
Anne Rice
,
Bram Stoker
,
Charlaine Harris
,
D. L. King
,
J. R. Ward
,
John Ajvide Lindqvist
,
Maggie Shayne
,
Marilyn Tracy
,
Stephenie Meyer
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Kerstin Gier - Lupaus
Untuvankepeän aikamatkustustarinan kirjoittanut Gier ottaa uudessa romaanissaan askeleen kohti synkempiä sfäärejä. Lupaus-kirjassa eläväisiä unia näkevä Liv päätyy mukaan koulunsa mahtavaan sisäpiiriin - ja seuraukset ovat vähintäänkin karmivat. Teos muistuttaa jollain tapaa Night School -sarjaa, paitsi että se on vieläkin koukuttavampi!
Tunnustus: rakastan Kerstin Gieriä. Tai siis hänen kirjojaan. Vaikka ne ovatkin välillä aivan hupsuja, joskus on hauska karata täysin utopistiseen mielikuvitusmaailmaan. Kaiken lisäksi Gier kirjoittaa hyvin. Hänen kirjansa ovat helppoja lukea. Koskaan ei joudu tarkistelemaan, että kukas se siellä nyt puhuu - tai mikä vielä pahempaa - mistä edes puhutaan. Dialogi on jouhevaa ja päähenkilön päänsisäiset huomiot nokkelan sarkastisia.
Vaikka Rakkaus ei katso aikaa -trilogia veikin sydämeni täysin, on myönnettävä, että Gierin uusin kirja on vieläkin parempi. Rakastan mysteerejä, ja vaikka olisinkin toivonut jotain muinaista mytologiaa höysteeksi (siis taustatutkimusta!), oli kirja suorastaan hykerryttävän arvoituksellinen. Olen ehkä vähän kuin Liv, sillä pidän kaikesta mystisestä. Ja kun päähenkilö siteeraa Sherlock Holmesia, olen sulaa vahaa.
Mielestäni on hienoa, että myös saksalaista nuortenkirjallisuutta suomennetaan. Yleensä täällä julkaistavat nuorten- tai YA-kirjat ovat joko alunperin suomenkielisiä tai sitten englannista suomennettuja. Tosin kirjan tapahtumat sijoittuvat Lontooseen, mutta silti lukijat saavat pieniä maistiaisia saksalaisesta tapakulttuurista.
Jos olet jo ennestään Kerstin Gierin fani, lue ihmeessä. Jos taas et - siis vielä - tämä kirja on oikein hyvä ensikosketus hänen tuotantoonsa! Suosittelen.
Arvostelukappale.
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Charlaine Harris - Yllätyksiä haudan takaa
Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!
Harrisin uusin suomeksi julkaistu teos, Yllätyksiä haudan takaa, jatkaa Harperin tarinaa. Eksentrinen aaveenmetsästäjä pääsee todistamaan kykyjään skeptikkoproffalle, ja haudasta löytyy... Tadaa, yllätys! Ruumis, jonka ei missään nimessä pitäisi olla haudassa - ruumis, jota Harper on ennenkin etsinyt. Tästäpä sankaritar velipuolineen pääsee selvittelemään vuosisadan arvoitusta. Joko tekee mieli päästä lukemaan?
Olen lukenut True Bloodia - mitä, seitsemän osaa? - ja Sookie muistuttaa Harperia kieltämättä aika paljon. Traagisine menneisyyksineen, epäilyttävine kykyineen ja kompleksisine rakkauselämineen neidit ovat kuin kaksi marjaa. Erään sanonnan mukaan kirjailija kirjoittaa uransa aikana yhden kirjan yhä uudelleen ja uudelleen. Tässäkin tapauksessa näin taitaa olla.
Mitään korkeakirjallisuuttahan Harrisin kirjat eivät missään nimessä ole. Tarinat ovat kuitenkin viihdyttäviä, ja on hauskaa palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun oli nuori, naiivi ja luki Neiti Etsivä -kirjoja mitä suurimmalla innolla. Harper Connelly -kirjat voisivat mennä vakavana viihteenä noin 11-vuotiaille, mutta sitä vanhemmille ne ovat lähinnä hupaisia välipalalukemisia, joista katsotaan esimerkkejä kirjailijan Not to do -listoille.
Harrisin teksti on suoraan sanottuna hirveää. Klassinen ohje "näytä, älä selitä" olisi kannattanut omaksua ennen kirjailijauran aloittamista. Nyt saamme kuitenkin lukea lähes kymmenen kertaa samat selitykset - jotka saavat raivon partaalle jo ensimmäisellä kerralla. Ei, ketään ei kiinnosta, että Tolliverin posket ovat rokonarpiset, koska hänen vanhempansa eivät ostaneet hänelle aknevoidetta. Huoh. Suomentajan työlle nostan kuitenkin hattua. Ilmaisut ovat niin monipuolisia ja teksti värikästä kuin alkuperäistekstin puitteissa on mahdollista.
Suosittelen kirjaa, mikäli tahdot viettää pienen tuokion seikkailuromaaninostalgian parissa. Myös Neiti Etsivä -kirjojen ystäville voin suositella mitä lämpimimmin.
Harrisin uusin suomeksi julkaistu teos, Yllätyksiä haudan takaa, jatkaa Harperin tarinaa. Eksentrinen aaveenmetsästäjä pääsee todistamaan kykyjään skeptikkoproffalle, ja haudasta löytyy... Tadaa, yllätys! Ruumis, jonka ei missään nimessä pitäisi olla haudassa - ruumis, jota Harper on ennenkin etsinyt. Tästäpä sankaritar velipuolineen pääsee selvittelemään vuosisadan arvoitusta. Joko tekee mieli päästä lukemaan?
Olen lukenut True Bloodia - mitä, seitsemän osaa? - ja Sookie muistuttaa Harperia kieltämättä aika paljon. Traagisine menneisyyksineen, epäilyttävine kykyineen ja kompleksisine rakkauselämineen neidit ovat kuin kaksi marjaa. Erään sanonnan mukaan kirjailija kirjoittaa uransa aikana yhden kirjan yhä uudelleen ja uudelleen. Tässäkin tapauksessa näin taitaa olla.
Mitään korkeakirjallisuuttahan Harrisin kirjat eivät missään nimessä ole. Tarinat ovat kuitenkin viihdyttäviä, ja on hauskaa palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun oli nuori, naiivi ja luki Neiti Etsivä -kirjoja mitä suurimmalla innolla. Harper Connelly -kirjat voisivat mennä vakavana viihteenä noin 11-vuotiaille, mutta sitä vanhemmille ne ovat lähinnä hupaisia välipalalukemisia, joista katsotaan esimerkkejä kirjailijan Not to do -listoille.
Harrisin teksti on suoraan sanottuna hirveää. Klassinen ohje "näytä, älä selitä" olisi kannattanut omaksua ennen kirjailijauran aloittamista. Nyt saamme kuitenkin lukea lähes kymmenen kertaa samat selitykset - jotka saavat raivon partaalle jo ensimmäisellä kerralla. Ei, ketään ei kiinnosta, että Tolliverin posket ovat rokonarpiset, koska hänen vanhempansa eivät ostaneet hänelle aknevoidetta. Huoh. Suomentajan työlle nostan kuitenkin hattua. Ilmaisut ovat niin monipuolisia ja teksti värikästä kuin alkuperäistekstin puitteissa on mahdollista.
Kuten jo kirjasarjan edellistä osaa koskevassa postauksessa kerroin, shippaan Harperia ja Tolliveria siitä huolimatta, että sisarusten rakkaussuhde on kyseenalainen juttu. Tosin päähenkilöt eivät olekaan millään tavalla sukua muuta kuin aviollisten siteiden kautta. Ihailen ja tavallaan ihmettelenkin tätä menettelyä: miksi Harris antaa koko ajan vihjeitä näiden kahden (mahdollisesti tulevasta) suhteesta? Joka tapauksessa Harper on mielenkiintoinen hahmo, jolla on enemmän ulottuvuuksia kuin aluksi luulisi. Harrisin hahmot eivät maistu pahvilta, vaan ihmisiltä.
Suosittelen kirjaa, mikäli tahdot viettää pienen tuokion seikkailuromaaninostalgian parissa. Myös Neiti Etsivä -kirjojen ystäville voin suositella mitä lämpimimmin.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Anu Holopainen - Ihon alaiset
Luin tämän kirjan lähes kertaistumalta, ja pidin siitävaltavasti (vastoin ennakko-odotuksiani). Holopaisen Molemmin jaloin ei todellakaan ollut minun makuuni, mutta tämä uusin iski - kovaa. Olen joskus ajat sitten lukenut myös Syysmaa-sarjan, josta muistan pitäneeni kovasti.
Karmiva tarina on kerrottu monin eri keinoin useammasta eri näkökulmasta. Yllättävää oli, että päähenkilö Jara olikin poika! PlastikPrincess, kauneusblogin pitäjä myy itseään rahoittaakseen tulevia kauneusleikkauksia. Nuori Inka tanssii luomuklubilla. Mediassa käydään villiä keskustelua siitä, pitäisikö terveyskeskusten ryhtyä tarjoamaan esteettisiä toimenpiteitä.
Kirja on paikoin todella ahdistava, ja osa kirjoissa esitetyistä skenaarioista tuntuu niin todelliselta, että selkäpiitä karmii. Uudesta trendistä hyötyvät myös tosi-tv:n tuottajat. Miltä kuulostaisi ohjelma, jossa kilpailijoiden pitää kestää kymmenen kauneusleikkausta ilman nukutusta tai puudutusta voittaakseen unelmiensa lärvin? Hyi, sanon minä! Onneksi elämme ainakin toistaiseksi maailmassa, jossa ei tarvitse olla leikelty päästäkseen opiskelemaan tai töihin.
Aluksi kirja tuntui hajanaiselta, mutta kyse on todella yhtenäisestä tarinasta eikä vain erilaisista tekstilaheista kasatusta tilkkutäkistä. Holopainen onnistuu saamaan kahdensadankahden sivun mittaan valtavasti moraalista pohdintaa. Onko ulkonäkö nykyaikana jo liian tärkeä asia?
Mietin, miten minun kävisi kirjan kuvaamassa maailmassa. Huonosti, luulisin. En meikkaa tai ole muutenkaan kovin kaunis, vastustan kauneusleikkauksia (paitsi jos ne tehdään onnettomuuden uhreille tai esteettisestä haitasta myös fyysisesti kärsiville) ja minulla on todellakin vaikeuksia mukautua yleiseen muottiin.
Kirjailijan lisäksi myös lukija saa pohdittavaa. Miksi maailmassa, jossa erikoisuuden tavoittelu leikkauksilla on hyväksyttävää, on sosiaalisesti väärin tavoitella erikoisuutta leikkaamattomuudella?
Suosittelen lämpimästi. Ja muistakaahan, että sisäinen kauneus ei ole vain tärkeää, vaan myös ainoaa todellista ja pysyvää kauneutta!
Karmiva tarina on kerrottu monin eri keinoin useammasta eri näkökulmasta. Yllättävää oli, että päähenkilö Jara olikin poika! PlastikPrincess, kauneusblogin pitäjä myy itseään rahoittaakseen tulevia kauneusleikkauksia. Nuori Inka tanssii luomuklubilla. Mediassa käydään villiä keskustelua siitä, pitäisikö terveyskeskusten ryhtyä tarjoamaan esteettisiä toimenpiteitä.
Kirja on paikoin todella ahdistava, ja osa kirjoissa esitetyistä skenaarioista tuntuu niin todelliselta, että selkäpiitä karmii. Uudesta trendistä hyötyvät myös tosi-tv:n tuottajat. Miltä kuulostaisi ohjelma, jossa kilpailijoiden pitää kestää kymmenen kauneusleikkausta ilman nukutusta tai puudutusta voittaakseen unelmiensa lärvin? Hyi, sanon minä! Onneksi elämme ainakin toistaiseksi maailmassa, jossa ei tarvitse olla leikelty päästäkseen opiskelemaan tai töihin.
Aluksi kirja tuntui hajanaiselta, mutta kyse on todella yhtenäisestä tarinasta eikä vain erilaisista tekstilaheista kasatusta tilkkutäkistä. Holopainen onnistuu saamaan kahdensadankahden sivun mittaan valtavasti moraalista pohdintaa. Onko ulkonäkö nykyaikana jo liian tärkeä asia?
Mietin, miten minun kävisi kirjan kuvaamassa maailmassa. Huonosti, luulisin. En meikkaa tai ole muutenkaan kovin kaunis, vastustan kauneusleikkauksia (paitsi jos ne tehdään onnettomuuden uhreille tai esteettisestä haitasta myös fyysisesti kärsiville) ja minulla on todellakin vaikeuksia mukautua yleiseen muottiin.
Kirjailijan lisäksi myös lukija saa pohdittavaa. Miksi maailmassa, jossa erikoisuuden tavoittelu leikkauksilla on hyväksyttävää, on sosiaalisesti väärin tavoitella erikoisuutta leikkaamattomuudella?
Suosittelen lämpimästi. Ja muistakaahan, että sisäinen kauneus ei ole vain tärkeää, vaan myös ainoaa todellista ja pysyvää kauneutta!
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Poimintoja: Kaksi kiintoisaa tietokirjaa
Anna Kontula - Tästä äiti varoitti
Tästä äiti varoitti on Anna Kontulan, seksiradikaalin ja uuden aallon feministin kirjoittama teos, joka kyseenalaistaa feminismiä rohkeasti ja tuo esille monenlaisia uusia aspekteja. Monessa kohdassa teki mieli hihkaista: "Juuri näinhän minä olenkin aina ajatellut!" Suosittelen niille, joita feminismi kiinnostaa aatteena - sekä naisille että miehille.
Kaarlo Forsman: Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia
Vanhat tietokirjat ovat aina kiehtoneet minua kauniin kielensä ja kirjoittajien äärimmäisen huvittavan, puolueellisen näkemystavan vuoksi. Kaarlo Forsman esittelee Antiikin Kreikan ja Rooman jumalia ja syntymyyttejä. Paikoitellen kirja on sekava ja vaatii todellakin jonkin verran tietämystä aiheesta hyvän lukukokemuksen aikaansaamiseksi, mutta jokin kirjailijan lähes hupaisan rennossa tavassa kuvailla muinaisia "jumal-olentoja" on viihdyttävää.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Miki Liukkonen - Raivon historia
Kiitos arvostelukappaleesta, WSOY!
Miki Liukkonen on 2010-luvun Saarikoski ja nuori Rimbaud. Näin olen kuullut sanottavan. Kuitenkin 25-vuotias runoilija-kirjailija-muusikko on kirjallisuudellaan osoittanut omintakeisen lahjakkuutensa ja siksi vuosikymmeniä sitten kuolleisiin runoilijoihin vertaileminen tuntuu, no, oudolta. Ja turhalta.
Ihailen runoilijan kykyä haistattaa pitkät suomalaiselle nykykirjallisuudelle ja "turvakirjailijoille" (mikä sana!) ja rypeä omassa pittoreskissa rappiollisuudessaan vaikuttamatta silti lainkaan naurettavalta. Liukkosen runous on unelmoivaa, hekumoivaa ja ravistelevaa. Runoilija kylvettää lukijaa oman päänsä sisällä ja huuhtelee lopuksi hämärillä ja vääristyneillä ajatuksilla. Vaikka Raivon historia onkin runoutta, sillä on paljon yhtymäkohtia proosaan. Välillä havaitsin samantapaista (lähes ilveilyltä vaikuttavaa) näsäviisasta pikkuasioiden huomiointia kuin Liukkosen esikoisromaanissa Lapset auringon alla.
Kuten kahdessa edellisessäkin runokokoelmassa, myös Raivon historiassa on valtavan hienoja, kiinnostavia ja eloisia runoja. Tekstejä voi lukea kaikilla aisteilla. Päässä vyöryy suunnaton assosiaatioketju, jonka ei soisi loppuvan. Liukkosen verraten erikoinen persoonallisuus pirskahtelee siellä täällä esiin.
Kaikista Liukkosen runokokoelmista Raivon historia on ehjin ja säännönmukaisin teos. Oikeastaan kirjaa voisi ajatella yhtenä valtavana runona monen erillisen sijaan. Lempirunoni kuitenkin löydän yhä Elisabet-kokoelmasta: erityisesti itse nimiruno on todella koskettava.
Suosittelen ehdottomasti! Vaikka muuten en olekaan mikään kovin suuri runojen ystävä, Liukkonen tekee aina vaikutuksen. Huhupuheiden mukaan seuraavaksi (milloin, sitä en tiedä) ilmestyy valtaisa eepos, jota Liukkonen itse on verrannut Infinite Jestiin. Sitä odotellessa...
P.S. Kohta alkaa varmasti ilmestyä haastatteluja ja arvosteluja niin nettiin kuin lehtiinkin. Kannattaa olla tarkkana!
"Raivon historia on epätoivoa Kauneudessa"
Ihailen runoilijan kykyä haistattaa pitkät suomalaiselle nykykirjallisuudelle ja "turvakirjailijoille" (mikä sana!) ja rypeä omassa pittoreskissa rappiollisuudessaan vaikuttamatta silti lainkaan naurettavalta. Liukkosen runous on unelmoivaa, hekumoivaa ja ravistelevaa. Runoilija kylvettää lukijaa oman päänsä sisällä ja huuhtelee lopuksi hämärillä ja vääristyneillä ajatuksilla. Vaikka Raivon historia onkin runoutta, sillä on paljon yhtymäkohtia proosaan. Välillä havaitsin samantapaista (lähes ilveilyltä vaikuttavaa) näsäviisasta pikkuasioiden huomiointia kuin Liukkosen esikoisromaanissa Lapset auringon alla.
Kuten kahdessa edellisessäkin runokokoelmassa, myös Raivon historiassa on valtavan hienoja, kiinnostavia ja eloisia runoja. Tekstejä voi lukea kaikilla aisteilla. Päässä vyöryy suunnaton assosiaatioketju, jonka ei soisi loppuvan. Liukkosen verraten erikoinen persoonallisuus pirskahtelee siellä täällä esiin.
Kaikista Liukkosen runokokoelmista Raivon historia on ehjin ja säännönmukaisin teos. Oikeastaan kirjaa voisi ajatella yhtenä valtavana runona monen erillisen sijaan. Lempirunoni kuitenkin löydän yhä Elisabet-kokoelmasta: erityisesti itse nimiruno on todella koskettava.
Suosittelen ehdottomasti! Vaikka muuten en olekaan mikään kovin suuri runojen ystävä, Liukkonen tekee aina vaikutuksen. Huhupuheiden mukaan seuraavaksi (milloin, sitä en tiedä) ilmestyy valtaisa eepos, jota Liukkonen itse on verrannut Infinite Jestiin. Sitä odotellessa...
P.S. Kohta alkaa varmasti ilmestyä haastatteluja ja arvosteluja niin nettiin kuin lehtiinkin. Kannattaa olla tarkkana!
perjantai 27. helmikuuta 2015
Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki
Kiitos arvostelukappaleesta!
Pieni ajatusleikki tähän alkuun. Kuvitelkaa, että olette lukeneet jotain kirjaa (tai kirjasarjaa), nauttineet siitä. Olette suorastaan ahmineet sitä ja tahmanneet kätenne kirjalliseen hilloon.
Mutta. Sitten.
Tulee vastaan viimeinen sivu. Ja vaikka siihen on kuinka yrittänyt valmistautua, se tulee silti. Väistämättä. (Tähän väliin joku nihilistinen, kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt ******* voisi huomauttaa, että kaikki kiva loppuu aikanaan ja se pitää vain hyväksyä.) Pieni mutka matkassa: en halua. Haluan lukea Varjojen kaupunkeja ikuisesti ja nauraa, itkeä ja pyöritellä silmiäni Claryn ja Jacen vuoksi. Haluan!
Jos jossain todella on taivas täynnä jumalia, uskon, että kirjallisuudella on oma suojelijansa. Ja että tämä kyseinen jumala on antanut maailmalle Claren kaltaisen kyvykkään taiteilijan. Toinen vaihtoehto on toki se, että Clare on itseoppinut, luontaisesti lahjakas ja motivoitunut. No niin. Voimme siis unohtaa jumalat.
Nuorena ihmisenä minun on toki ymmärrettävä, että vanhempi väestö (lue: nihilistiset, kyyniset, elämäänsä kyllästyneet ja niin edelleen) ei ehkä pidä koko sarjaa minkään arvoisena, mutta tällaiselle kokemattomalle untuvikolle se tarjoaa hienoja, yllättäviä kokemuksia. Minulle Varjojen kaupungit -sarja on innoittaja ja inspiroija. Se myös ruokkii romantikon mieltäni. Rakastan fantasiaa, hyvän ja pahan vastakkainasetteluja ja hykerryttäviä rakkaussuhteita, ja Taivaallisen tulen kaupunki tarjoaa noita kaikkia!
Voitte siis varmasti kuvitella pettymystäni, kun tajusin, että se on ohi. Ihan todella, todella ohi. Pitänee ottaa uusintakierros. Toinen lukukerta tuskin voi olla koskaan niin vaikuttava kuin ensimmäinen, mutta pitää toivoa parasta.
Koko kirjasarjasta sanon sen verran, että Clare kasvattaa hienosti jännitettä tarinan edetessä. Varjojen kaupungit on kuin matka taivaasta helvettiin ja takaisin, täynnä seikkailua ja suuria tunteita. Kirjan maailma on upea: kirjailija on näennäisestä moderniudesta huolimatta onnistunut tuomaan tarinaan häivähdyksiä goottilaisuudesta ja mytologioista. Eivätpä salatieteetkään kauaksi jää.
Taivaallisen tulen kaupunki on loppuhuipennuksena ainutlaatuinen. Loppu on eeppisyydessään tunteita kuohuttava, eli kyyneleiltäkään ei vältytä. Clare ei onneksi missään vaiheessa vajoa synkistelyyn, vaan varjometsästäjät pitävät pään aina pystyssä ja kulkevat uusia haasteita kohti. Toisaalta kirjailija ei myöskään alentunut tyypilliseen nuortenkirjavirheeseen, eli vaarallisen ja vaikutusvaltaisen hahmon (Jacen!) muuttamiseen nössöksi herkistelijäksi.
Lukekaa, lukekaa, lukekaa! Parempaa kirjaa ei voi toivoa. (Tuulen nimeä ei lasketa.)
Pieni ajatusleikki tähän alkuun. Kuvitelkaa, että olette lukeneet jotain kirjaa (tai kirjasarjaa), nauttineet siitä. Olette suorastaan ahmineet sitä ja tahmanneet kätenne kirjalliseen hilloon.
Mutta. Sitten.
Tulee vastaan viimeinen sivu. Ja vaikka siihen on kuinka yrittänyt valmistautua, se tulee silti. Väistämättä. (Tähän väliin joku nihilistinen, kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt ******* voisi huomauttaa, että kaikki kiva loppuu aikanaan ja se pitää vain hyväksyä.) Pieni mutka matkassa: en halua. Haluan lukea Varjojen kaupunkeja ikuisesti ja nauraa, itkeä ja pyöritellä silmiäni Claryn ja Jacen vuoksi. Haluan!
Jos jossain todella on taivas täynnä jumalia, uskon, että kirjallisuudella on oma suojelijansa. Ja että tämä kyseinen jumala on antanut maailmalle Claren kaltaisen kyvykkään taiteilijan. Toinen vaihtoehto on toki se, että Clare on itseoppinut, luontaisesti lahjakas ja motivoitunut. No niin. Voimme siis unohtaa jumalat.
Nuorena ihmisenä minun on toki ymmärrettävä, että vanhempi väestö (lue: nihilistiset, kyyniset, elämäänsä kyllästyneet ja niin edelleen) ei ehkä pidä koko sarjaa minkään arvoisena, mutta tällaiselle kokemattomalle untuvikolle se tarjoaa hienoja, yllättäviä kokemuksia. Minulle Varjojen kaupungit -sarja on innoittaja ja inspiroija. Se myös ruokkii romantikon mieltäni. Rakastan fantasiaa, hyvän ja pahan vastakkainasetteluja ja hykerryttäviä rakkaussuhteita, ja Taivaallisen tulen kaupunki tarjoaa noita kaikkia!
Voitte siis varmasti kuvitella pettymystäni, kun tajusin, että se on ohi. Ihan todella, todella ohi. Pitänee ottaa uusintakierros. Toinen lukukerta tuskin voi olla koskaan niin vaikuttava kuin ensimmäinen, mutta pitää toivoa parasta.
Koko kirjasarjasta sanon sen verran, että Clare kasvattaa hienosti jännitettä tarinan edetessä. Varjojen kaupungit on kuin matka taivaasta helvettiin ja takaisin, täynnä seikkailua ja suuria tunteita. Kirjan maailma on upea: kirjailija on näennäisestä moderniudesta huolimatta onnistunut tuomaan tarinaan häivähdyksiä goottilaisuudesta ja mytologioista. Eivätpä salatieteetkään kauaksi jää.
Taivaallisen tulen kaupunki on loppuhuipennuksena ainutlaatuinen. Loppu on eeppisyydessään tunteita kuohuttava, eli kyyneleiltäkään ei vältytä. Clare ei onneksi missään vaiheessa vajoa synkistelyyn, vaan varjometsästäjät pitävät pään aina pystyssä ja kulkevat uusia haasteita kohti. Toisaalta kirjailija ei myöskään alentunut tyypilliseen nuortenkirjavirheeseen, eli vaarallisen ja vaikutusvaltaisen hahmon (Jacen!) muuttamiseen nössöksi herkistelijäksi.
Lukekaa, lukekaa, lukekaa! Parempaa kirjaa ei voi toivoa. (Tuulen nimeä ei lasketa.)
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)








