Kati Närhen Agnes-sarjakuvat

Löysin Kati Närhen Mustasuon mysteerin ihan sattumalta. Kirjaston sarjakuvaosaston pöydällä nökötti lumoava kirja, jonka piirrokset näyttivät uskomattoman kiehtovilta. Kun huomasin, että tapahtumat sijoittuvat sisäoppilaitokseen, olin niin onnellinen, että teki mieli kiljua (heh heh).

Luettuani Mustasuon mysteerit tajusin, että kyseessä on trilogian toinen osa. Lainasin loputkin kirjat, ja suorastaan ahmin ne. Kyseinen sarjakuva taitaa olla paras koskaan lukemani. Jokin asetelmassa - tyttöjen sisäoppilaitos, salapoliisia leikkivä tyttö ja mielenkiintoisten filosofisten kysymysten pohtiminen huumorin välissä saivat minut innostumaan.

Agnesissa on varmasti jotain sellaista, mitä haluaisin itsessäni olevan. Rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja ei-niin-tervettä uteliaisuutta. Ylipäänsä on helppo ihastella hahmoja, joiden piirteet vastaavat omaa ihanneminää. Agnes selättää vaikeudet neuvokkuudellaan - vähän kuin Flavia de Luce, jota myös ihailen. Salapoliisitytöt ovat vain jotain aivan mahtavaa, siitä ei pääse mihinkään.

Närhellä on mielenkiintoinen tapa käyttää synkähköä, Burton-tyylistä värimaailmaa tunnelman luomiseen. Jokainen kuva on sinisensävyinen, melankolinen mutta silti rauhallinen - tummimmissa ruuduissa kuitenkin on jonkinlainen uhkan painostava vivahde. Piirtojälki on viehättävän spontaania olematta silti sotkuista tai mitenkään epämiellyttävän näköistä (vrt. Salla Savolaisen kuvitustyyli).

Miljöö saattaisi vaikuttaa epärealistiselta, mikäli ei tietäisi paremmin: Suomessa todella on sisäoppilaitos yläkouluikäisille. Niitä on vain yksi, Anna Tapion koulu, josta minäkin olen inspiroitunut kirjoittamaan... no, vaikka mitä. Yläkoululaiseksi Agneksen voisi arvata työssäoppimisjaksosta, jonka hän tekee alusvaateliikkeessä (arvatkaa vain kuka nauroi sydämensä kyllyydestä näitä kohtauksia lukiessaan?).

Suosittelen tätä sarjakuvatrilogiaa niille, jotka rakastavat mysteerejä ja näsäviisaita pikkutyttöjä. Ja mikäli olet jo lukenut tämän ja haluat lisää samanlaista, kannattaa lukea Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaa. Sisäoppilaitosten ystäville Night School -sarja taas on hyvä valinta.

Karmivaa kotimaista vuodelta 2015

Olen nyt tänä vuonna pyrkinyt lukemaan enemmän kotimaista kirjallisuutta, ja sitä onkin sitten tullut luettua tiheämpää tahtia kuin koskaan ennen. Erityisesti ajattelin keskittyä tänä ja viime vuonna julkaistuihin romaaneihin (ja runoihin, joista ehkä kirjoitan jonkinlaisen #kirjoitataikuole -postauksen myöhemmin).

Marianna Kurton Rottakuningas on runokirja, joka on samaan aikaan kiehtova ja kauhea. Rotta on evoluution veturi ihmisen katsellessa vierestä milloin ihmetellen, milloin katuen. Sanoisinpa melkein, että Kurtto on kirjoittanut scifi-runoutta - niin erikoisia ja ikään kuin toisesta maailmasta tempaistuja tarinoita hänen runoissaan on. Veera Antsalon Pölyn historia on hieman samankaltainen kirja, jonka senkin luokittelisin scifi-runoudeksi.

Janne Koivulan Pariisin noita -esikoisromaanissa liikutaan hiukan steampunk-tyylisissä tunnelmissa muun muassa Helsingissä ja Pariisissa. Pääkallon sisältä löytyvä muistikirja johdattaa päähenkilöt seikkailujen äärelle. Arvostelukappaleena saamani kirja ei ehkä aivan vakuuttanut, mutta mikäli Koivula hiukan tiivistäisi ilmaisuaan, voisi tämän kyseessä olevan romaanin jatko-osa olla oikein viihdyttävä.

Miina Supisen Mantelimaa taas kertoo Mollista, entisestä lapsitähdestä, jonka on otettava vakanssi inhan kaupallisesta Mantelimaa-nimisestä epämääräisestä kauppa-huvipuistovirityksestä pelastaakseen perheensä taloudelliselta ahdingolta. Supisen edellinen kirja, Säde, oli uskomattoman tökerö ja sanalla sanoen surkea teos, mutta tämä uusin oli huumorintäyteinen, aivan uskomattoman hauska mutta silti viisas. Supisen hahmot ovat karikatyyrejä mutta silti hämmentävän tosia - jokainen henkilö on samaistuttava jollain tapaa.

Olen iloinen, että Supinen on ottanut varovaisen askeleen kohti vanhaa tyyliään. Saatan jo nähdä Liha tottelee kuria -kirjan hillittömän humoristin palaavan sanan säilä pistävämpänä kuin koskaan. Lisäksi maaginen realismi oli tässä kirjassa todella suuressa osassa - Mantelimaa sopii siis myös fantasian ystäville.

Viiden kirjan haaste

Kiitos Mustelumo-blogin Hennille tästä mielenkiintoisesta haasteesta! Ideana on siis keksiä yksi kirja jokaiseen viiteen kategoriaan. Lähetän tämän eteenpäin Samakuulle.

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Anneli Kannon Pyöveli. Päähenkilö edustaa ammateista jalointa, ja onpa keskiaikaisessa draamassa mukana myös apteekkari ja tuomarikin. Olen aika alussa tämän kanssa, mutta enköhän saa viikonloppuna luettua Pyöveliä ainakin jonkin verran.

2. Kirja, josta pidin lapsena

TARNIAN NARINAT! Oi, ihan vieläkin liikutun, kun muistelen niitä kaikkia tunteja, jotka vietin sulloutuen kaappiin ja odottaen, että takaseinän tilalla olisikin luminen havumetsä ja siellä suloinen fauni odottamassa minua. Totta puhuen Narnia on aika pelottava kirja 8-vuotiaalle luettavaksi, mutta ainakin se ruokki mielikuvitustani kiitettävästi.

3. Kirja, joka jäi kesken

Hannu Raittilan Terminaali oli kyllä sellainen terminaalivaiheen kirja, että huh sentään. En aio yrittää lukea sitä enää koskaan.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Miki Liukkonen koko tuotannollaan. Ei lisättävää.

city.fi

5. Kirja, johon palaan uudelleen

 Linnanneidon lokikirja onnistuu aina lumoamaan. Tarkoin rakennettu miljöö, sydäntäsärkevät rakkausjutut, ihanat hahmot ja hiukan ironinen huumori saavat minut aina paitsi hyvälle tuulelle, myös mietteliääksi.

Kevään 2016 kirjat, jotka on ihan pakko lukea

Lumen sulamista odotellessa on hyvä uppoutua kirjaan jos toiseenkin. Surffailin aikani kuluksi Risingillä ja #kirjassa, ja päätin jälleen kerran bongata kiinnostavimmat kirjat, jotka tänä keväänä julkaistaan. Risingshadow'n ansiosta lista on kovin fantasiapainoitteinen. Sehän ei haittaa, sillä pakkasessa ja keväisessä loskassa on realismia ihan riittämiin.

Tammikuuta on vielä jäljellä, ja sen aikana ehtii ilmestyä Chris Riddellin Ada Gootti -sarjan toinen osa, Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Kuulostaa suloiselta. Kyseessä on lastenkirja, mutta vanhemmalla väellä riittää hauskanpitoa, kun bongailee tunnettuja kirjailijoita Gootin kartanosta.

Helmikuussa ilmestyvät Sarah Winmanin Merenneidon vuosi ja Jenni Tuomisen Unissakävelijä tarjoavat tunnelmointia. Perinteisen fantasian puolelta odotan eniten J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -kirjaa, joka vihdoin ja viimein julkaistaan paperisena, sekä Joe Abercrombien Vain puoliksi kuningasta, joka avaa Särkynyt meri -sarjan.

Mainittava on myös ystäväni Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut. Mainostusta tai ei, mutta on sanottava, että kirja on ihan mahtava.

Huhtikuussa ilmestyvät Veronica Rothin Neljä-novellikokoelma sekä Elina Pitkäkankaan ihmissusista kertova nuortenkirja Kuura.

Toukokuussa ilmestyy se kaikkein odotetuin kirja (ainakin omalla kohdallani) - John Irvingin Ihmeiden tie. Olen varma, että tarinankerronnan mestari ei petä tälläkään kertaa. 

John Greenin Teoria Katherinesta julkaistaan suomeksi - mahtavaa! Rick Yanceyn 5. aalto -trilogian päättävä Viimeinen tähti ilmestyy myös toukokuussa.

Kaiken kaikkiaan povaan tästä mitä mainiointa kirjakevättä. 

Pablo Neruda - Andien mainingit

Jokaisella on nuoruudessaan vaihe, kun Pablo Nerudan sanat virvoittavat sielua ja saavat näkemään maailman uusin silmin. Tietysti puhun nyt niistä, jotka ylipäänsä lukevat kirjoja. Itse asiassa Neruda on juuri sellainen runoilija, jota suosittelisin nuorelle, joka etsii itseään ja potee eksistentiaalista kriisiä. Näissä runoissa nimittäin puetaan olemassaolomme sanoiksi ja sen tarkoitus säkeiksi. Walt Whitmanin rinnalla Neruda on tämän hetken runoilijasuosikkejani, ja varsinkin Andien maininkien alkupuoli sai minut itkemään ja piehtaroimaan syvällisissä pohdinnoissa.

Erityisesti seuraava kohta kosketti minua suuresti.

Päivät päästään leikit kaikkeuden valolla

Saavut hentona, verhoudut kukkiin ja veteen.

Olet enemmän kuin tämä pieni valkea pää

jota pidän kuin rypäleterttua käsissäni joka päivä.

Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään.

Anna kun lasken sinut keltaisten kukkaköynnösten lomaan.

Kuka piirtää nimesi savukirjaimin

etelän tähtien keskelle?

Oi salli minun muistuttaa millainen olit silloin

kun ei sinua vielä ollut.

Neruda itse on kuin ikuisuus. Runon kuuntelija on hänen rakastettunsa (varmaankin paljon nuorempi tai sitten suhtautuu runon puhujaan muuten vain ihailevasti). Kuitenkin puhujan ja kuuntelijan välillä vallitsee täydellinen yhteys, aivan kuin sanaton ymmärrys.

Rakkauden universaalista luonteesta erityisesti muistuttaa säe: "Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään." Toisaalta kyseisen säkeen voisi ajatella myös kertovan rakastetun ainutlaatuisuudesta - enää hän ei heijasta ketään muuta, vaan on täysin itsensä.

Nerudan varmasti legendaarisin ja tunnetuin runo Tänä yönä voin kirjoittaa... kertoo taaksejääneestä rakkaudesta kauneimmin sanankääntein koskaan. "Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni. / Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua", hän kirjoittaa. Sydämeni pakahtuu joka kerta nuo säkeet lukiessani. "Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä" taas jollain tapaa muistuttaa, että meidän pitäisi pitää mielessämme ne, joita joskus olemme rakastaneet, sillä tunteet olivat täysin tosia ja ovat yhä.

Alberto Rojas Jiménezille omistettu runo on myös yksi Andien maininkien koskettavimmista runoista. Sen kaksi viimeistä säkeistöä kuuluvat näin:

Kuulen sinun siipesi ja hitaan lentosi,

kuolleitten vesi piiskaa minua

kuin sokeat, märät kyyhkyt:

sinä saavut lentäen

Sinä saavut lentäen yksin, eristettynä,

yksin kuolleiden keskellä, ikuisesti yksin,

saavut lentäen vailla varjoa ja nimeä,

sokeria, suuta, ruusukimppuja

sinä saavut lentäen

Vígdis Grímsdóttir - Valosta valoon

Nuori, äiditön Rósa sysätään ystäväpariskunnan huomaan, kun tytön isä lähtee Amerikkaan etsimään nuoruutensa saavuttamatonta rakkautta, Rósa Cordovaa. Ystävänsä Lúnan kanssa hän elää nuoruuttaan ja haaveilee - milloin rakkaudesta, milloin jostain muusta.

Yhdessä he kokevat elämän riemun, mutta on asioita, joista Rósa ei voi puhua edes Lúnan kanssa: rakkaus, joka on erilaista kuin koskaan aiemmin. Róbert, jonka tarkoitus on huolehtia Rósasta tämän isän ollessa poissa, muuttuukin kielletyn mutta kauniin rakkauden kohteeksi. 

Henkilöiden nimivalikoima on vähäinen, mutta ilmeisen hyödyllinen ja tarkoituksellinen. Ihmissuhteet ovat pohjimmiltaan aina samanlaisia, ja niin myös ne, joihin suhteitamme solmimme. Rósan isä Lenni rakastaa kahta samannimistä tyttöä tai naista. Rakkaus omaan, alati muuttuvaan ja etääntyvään lapseen on kutakuinkin samanlaista kuin kaiho tuntematonta naista kohtaan: epävarmaa ja hämmentävää.

Valosta valoon on hämmästyttävä tarina. Joillain kirjailijoilla on kyky mahduttaa yhteen ainoaan kirjaan sekä valtavaa surua että suunnatonta iloa. Grímsdóttir tekee sen luontevasti, vailla turhaa draamantavoittelua - ja mikä tärkeintä, antaa myös lukijan tuntea. Hän ei pilaa tekstiään turhilla selittelyillä, vaan antaa lukijan huomata pienet vihjeet itse.

Kerstin Gier - Vala (+kirjavuosi 2015)

Ihana, ihana Unien kirja -trilogia jatkuu, jos mahdollista, vieläkin hykerryttävämmällä kakkososalla. Kunpa vain saisin kolmannen käsiini pian! Valassa on romantiikkaa, tiukkoja tilanteita sekä tietysti ihanan mysteerinen Secrecy. Minulla on epäilykseni tämän juoruilijan henkilöllisyydestä, mutten tietenkään paljasta sitä - todennäköisesti Gier on keksinyt jotain sellaista, johon kukaan lukijoista ei ole osannut varautua.

Unissa seikkailemisesta tulee entistäkin vaarallisempaa, kun Livin kintereillä juoksee niin poikia kuin kummallisia lehtoreita - eikä tässä vielä kaikki: Annabel näyttää viimein heräilevän horroksestaan. Ja kyllä, Gier tekee jälleen törkeän jekun kirjan lopussa. Ei siitä sen enempää, mutta lupaan teille yllätyksen. Valtavan sellaisen.

Myös valvemaailmassa tapahtuu kummia. Liv ja Mia ryhtyvät sabotööreiksi puolivahingossa mutta tositarkoituksella, ja pian heillä on koulun ja suvun vihat niskoillaan.

Kerstin Gier taitaa olla uusi lempi(nuorten)kirjailijani. Voi ei, piinaan itseäni ajatuksella päätösosasta jo nyt!

Arvostelukappale.

Sitten vuoteen 2015. Luin paljon - 250 kirjaa ja 65 048 sivua, mutta laadullisesti vuosi oli vähän niin ja näin. Lukemani kirjat (joista puolet oli Margit Sandemon kirjoittamia) eivät liiemmälti säväyttäneet tai ihastuttaneet. Kaksi vaihtoehtoa: joko minulla on surkea kirjamaku tai sitten olen tulossa vanhaksi.

Löysin kuitenkin hienoja kirjailijoita, kuten John Irvingin ja Whitmanin. Toivottavasti ensi vuonna käy samoin ja kirjamakuni laajenee entisestään. Tavoitteena olisi lukea enemmän kotimaisia kirjoja, niitä kun kuitenkin julkaistaan aika paljon ja monet ovat todella hyviä.

Eniten kirjoja luin heinäkuussa, vähiten helmikuussa. Eniten sivuja taas kertyi kesäkuussa ja vähiten helmikuussa. Vuoden alkupuoliskolla luin vähemmän kirjoja kuin jälkipuoliskolla, mutta sivuja tammikuusta helmikuuhun luin enemmän.

On kovin vaikea nimetä vuoden parhaita kirjoja tuosta vain, mutta tässä on erittäin spontaanein valinnoin varustettu "vuoden 2015 parhaat kirjat" -lista.

1. John Irving - Kaikki isäni hotellit
2. Anne Rice - Vampyyri Lestat
3. Walt Whitman - Valitut runot
4. John Green - Arvoitus nimeltä Margo
5. Sapfo - Iltatähti, häälaulu
6. Dodie Smith - Linnanneidon lokikirja
7. Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki
8. Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia
9. Vígdis Grímsdóttir - Valosta valoon
10. Kerstin Gier - Lupaus

Hyvää uutta vuotta 2016! Eläkää hyvin ja lukekaa!