Erityisherkkyys on se asia, joka minulta nosti niskakarvat pystyyn tätä lukiessa. Elaine N. Aron on saanut aikaan muotidiagnoosivillityksen, jolla ei ole mitään lääketieteellistä pohjaa. Tämä näennäisesti harmiton hömppäpuoskarointi on kuitenkin saanut aivan tavallisetkin ihmiset kokemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Joidenkin hybris on vain kokenut turhankin pikaisen kasvupyrähdyksen tämän termin ansiosta: erityisherkkyys liitetään taiteellisuuteen, mikä on omiaan vetoamaan luoviin ihmisiin.
Tunnistan tosin itseni 80%:sesti erityisherkän kuvauksesta, mutta niin moni muukin. Siksi suhtaudun siihen kriittisesti.
Muuten kirjan tarina on kiinnostavaa luettavaa: hieman erilainen, syrjäänvetäytyvä tyttö koettaa pärjätä maailmassa, jossa hänen odotettaisiin olevan ulospäinsuuntautunut ja reipas. Samaistuin tähän hahmoon vahvasti. Myös päähenkilön kokemukset esikoisteoksen julkaisun jälkeisessä myrskyssä oli kiinnostavaa luettavaa.
Kuvaukset äitiydestä ja parisuhteesta eivät puolestaan olleet niin kiehtovia, sillä ne ovat omasta maailmastani niin kovin kaukana.
Tarina oli ihan positiivinen kokemus, mutta noin muuten kirjasta jäi todella ikävä, omahyväinen ja itsekorostava jälkimaku. Haukkumanimet otsikoina saivat aikaan lähinnä myötähäpeää.
Kielellinen osuus on ärsyttävistä tekotaiteellisista koukeroista huolimatta oivallinen: huomaa, että Snellman on kirjoittanut vuosikymmeniä. Teksti on ammattimaista ja juonenkuljetus tiivistä.
Lukukokemus on poikkeuksellisen ristiriitainen: pidin, mutta toiste en lukisi.
Minä pidin tästä, aihe oli koskettava ja minulle aika läheinen, ja pidän todella paljon Snellmanin kirjoitustyylistä. En varmaankaan itsekään tätä toiste lukisi, mutta kirja ei horjuttanut ihailuani kirjailijaa kohtaan. Luin ihan vasta Sonja O.:n, ja se vasta olikin jotain. Ihan ansiosta klassikkoasemassa!
VastaaPoistaLukulistalle siis... tämäkin! Ymmärrän, usein kirja koskettaa erityisen paljon silloin, kun sillä on jotain tekemistä oman elämäntilanteen tai -historian kanssa.
Poista