Tuulen varjo & Taivasten vanki

Olen palannut takaisin blogimaailmaan! Opiskelukiireiden hellitettyä ehdin lukea kaksi Zafónin kirjaa, Tuulen varjon ja Taivasten vangin, joista kumpikin kuuluu Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan. Osat voi lukea missä tahansa järjestyksessä. Aivan äskettäin ilmestyi viimeinen osa, Henkien labyrintti, ja se olikin syy sille, miksi päätin vuosien viivyttelyn jälkeen lukea aiemmin ilmestyneet osat. Enkelipelin luin tammikuussa 2014, eli siitä on todella kauan.

Valitettavasti minun on sanottava, että petyin hieman. Monet ystäväni ovat hehkuttaneet Zafónia, mutta itse en lämmennyt kömpelöhkölle dialogille ja ontuvalle kerronnalle. Muistan lukeneeni Enkelipeliä aivan hurmoksen vallassa, mutta nyt en voi käsittää, miten saatoin hehkuttaa kyseistä kirjaa niin sokeasti. Ehkä olen vain liian vanha pitämään varauksetta näistä kirjoista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö kirjat olisi hyviä. Kyllä ne ovat, mutta eivät erinomaisia.

Se, mistä pidin, on historiallisen Barcelonan kuvailu. Kaupunki on ainakin Taivasten vangin takaumaosuuksissa kaaoksen vallassa, ja oli melkein ironista lukea kirjoja nyt, Katalonian itsenäistymispyrkimysten aikana. Kirjat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen (ja jälkeiseen) Barcelonaan, ja vaikkeivat Zafónin teokset sotakirjoja olekaan, näkyy sota ihmisten kuihtuneissa kehoissa ja synkistyneissä sydämissä.

Tuulen varjo alkaa päähenkilö Daniel Semperen lapsuudesta, ja hieman haahuileva alku muuttuu pian jännitysnäytelmäksi. Danielilla on hallussaan viimeinen kopio kirjasta nimeltä Tuulen varjo, ja eräs paholaismainen mies etsii kyseistä teosta. Kirjan tarina on myös pahaenteisen samankaltainen Danielin oman elämän kanssa.

Lempihahmokseni nousi sivuhenkilö Fermín, jonka menneisyyttä valotetaan tarkemmin kirjassa Taivasten vanki. Fermín on hyvyyden perikuva, jolla valtava elämännälkä traumaattisten kokemustensa jälkeen - hän syö Sugus-pastilleja koko ajan ja tuijottaa lumoutuneena näyttelijätär Kim Novakia elokuvateatterissa. Hänen vuorosanansa ovat muutenkin koko kirjasarjan dialogien pelastus; hänen lempeän pisteliäs huumorinsa sai minut nauramaan joka kerta. Ihana hahmo.

En koe, että olisin menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt Tuulen varjon ja Taivasten vangin lukematta. Niiden kieli on kuitenkin inspiroivaa, joten jos haluaa itse kirjoittaa rönsyilevään, unenomaisen kuvailevaan tyyliin, kannattaa lisätä nämä kirjalliselle soittolistalleen. Toivon, että tuhatsivuinen viimeinen osa yllättäisi ja olisi huomattavasti parempi kuin muut osat.