Timo K. Mukka: Elämä ja teokset

Olen tehnyt kaikki Timo K. Mukka -aiheiset tekstit opiskelujen piirissä, joten siksi kirjailijan ja kirjojen käsittelytapa on vähän poikkeava. Toivon kuitenkin teidän kaikkien nauttivan näistä pienistä kirjoitelmistani!

Elämä

Evakkomatkalla Böllnäsissä vuonna 1944 syntynyt Timo K. Mukka oli lappilainen kirjailija (Kirjasampo.fi). Hän vietti lähes koko elämänsä pienessä Orajärven kylässä, Pellon pohjoispuolella (Paasilinna 1974, 12). 

Mukan taiteellisuus huomattiin jo lapsena. Hän oli lahjakas piirtäjä, maalari ja laulaja. 13-vuotiaana sairastettu aivokalvontulehdus muutti Mukan iloisen olemuksen synkän vihamieliseksi. Hän kulki kylillä muiden nukkuessa, rauhattomana ja levottomana. Noihin aikoihin hän yritti itsemurhaa (Paasilinna 1974, 20-21, 28-29).

14-vuotiaana Mukka sai kirjoituskoneen ja alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Se oli eläimellisen kiihkeä kertomus, jonka sanoma kuitenkin taittui seksuaalisesta poliittiseksi kirjan keskivaiheilla. Kustantaja hylkäsi teoksen. Tästä suivaantuneena Mukka päätti lopettaa kirjoittamisen kokonaan (Paasilinna 1974, 35-36, 38, 40).

Mukka kävi hetken Suomen Taideakatemian koulua, jossa hän tapasi tulevan vaimonsa, Tuula Pekkolan. Pekkola piti Mukkaa aluksi outona ja hysteerisenä, mutta lopulta pari rakastui ja kihlautui (Paasilinna 1974, 42, 44, 46).

17-vuotiaana Mukka sai valmiiksi Maa on syntinen laulu -kirjan ja lähetti sen Gummerukselle. Kustantaja oli innoissaan, mutta silti hiukan epävarma, sillä Millerin Kravun kääntöpiirin tapaus oli vielä tuoreessa muistissa. Kirja julkaistiin, mutta teilattiin armotta - sitä ei hyväksytty edes Pellon kirjastoon. Samoihin aikoihin Mukan esikoisteoksen kanssa ilmestynyt Juhannustanssit sai median jakamattoman huomion, ja Maa on syntinen laulu jäi syrjään (Paasilinna 1974, 58, 63, 66).

Sekä Mukan teokset että Salaman Juhannustanssit ajoittuvat 1960-lukua repineisiin kirjallisuuden ristiriitoihin, aikaan, jolloin vastakkaiset näkemykset taistelivat paikastaan kirjallisuuden kentällä (Koppa). Sotienjälkeinen murros oli selvästi nähtävissä (Lahtinen 2013, 9). 

Mukka kirjoitti Tabun vuonna 1963 (Paasilinna 1974, 75). Sen aiheet ja symboliikka olivat hyvin samankaltaisia kuin esikoisteoksessakin (Lahtinen 2013, 63). 1965 kirjoitettu Täältä jostakin taas oli armeija-aiheinen teos (Paasilinna 1974, 80), joka voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon (Lahtinen 2013, 85). Vuonna 1970 Mukka kirjoitti viimeisen teoksensa, Kyyhkyn ja unikon. Hän suunnitteli Lappi-aiheista suurteosta, mutta ei koskaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa (Paasilinna 1974, 180, 192).

Mukka puhui paljon lähestyvästä kuolemastaan jo viimeisen teoksen julkaisuvuonna. Hymyn julkaisema valheellinen artikkeli ja häätö Pellon kunnasta saattoivat edistää kirjailijan menehtymistä, mutta hyvin todennäköisiä syitä olivat kuormittava ja epäterveellinen elämä. Timo K. Mukka kuoli Rovaniemen sairaalassa vuonna 1973 (Paasilinna 1974, 205-206, 212, 218, 220-221).

Teokset

Maa on syntinen laulu (1964)

Tabu (1965)

Täältä jostakin (1965)

Laulu Sipirjan lapsista (1966)

Punaista (1966)*

Koiran kuolema (1967)**

Ja kesän heinä kuolee (1968)

Lumen pelko (1970)**

Kyyhky ja unikko (1970)

*runokokoelma

**novellikokoelma

(Kirjasampo.fi)

Maria xxxxxx

5.10.2014

Veronica Roth - Uskollinen

Kiitos arvostelukappaleesta, Otava! (Ja anteeksi, että arvostelu tulee "hieman" myöhässä.)

"Mitä jos vanhempieni Jumala, koko heidän uskonjärjestelmänsä, on vain sepitelmää jonka tarkoitus oli pitää meidät hallinnassa? Eikä se koske vain Jumalaa ja muita yliluonnollisia asioita, vaan käsityksiämme oikeasta ja väärästä, ihannettamme epäitsekkyydestä. Pitääkö kaiken sen muuttua nyt kun tiedämme miten maailmamme on luotu?"

Veronica Rothin Outolintu-trilogia saa kunniakkaan päätöksensä Uskollisessa, jossa nuortendystopiatrilogialle  tyypilliseen tapaan noustaan yrittämään vielä kerran ja koetetaan kaataa oikeamielisiä rakastavaisia riivaava hallitus. Tris ja Tobias koettavat maailmanparantamisen lisäksi myös elvyttää suhdettaan. Kumpi sitten lieneekään vaikeampi tehtävä?

Kuten olen monta kertaa todennut, nuortendystopiagenre tai YA-scifi ylipäänsä on hyvin vaikea uudistaa. Roth tiesi varmasti, mitä oli tekemässä, sillä kirjan maailma on hyvin tarkkaan luotu. Lajityypin kliseitä on tarttunut mukaan, mutta pääosin tarina on hyvin raikas ja aidontuntuinen.

Tris on päähenkilönä keskinkertaisen tuntuinen, mutta silti paljon itsenäisempi ja rohkeampi kuin esimerkiksi Twilightin Bella. Lopussa (ihan paljastamatta juonta - en tahdo spoilata teitä, rakaat lukijani) Tris näyttää myös epäitsekkään puolensa täydellisellä uhrautumisella, jota Vaatimatonkin kadehtisi.

Trilogian muuhun tasoon verraten Uskollinen on jollain tapaa pettymys. Outolintu asettaa sellaiset odotukset koko sarjalle, että niiden ylittäminen on mahdotonta.

Jos kaipaat samankaltaista luettavaa, suosittelisin esimerkiksi Beth Revisin Across the Universea sekä jo klassikoksi noussutta Nälkäpeliä. Toinen Outolintu-elokuva on muuten tulossa elokuvateattereihin maaliskuussa! Minä ainakin menen katsomaan - ehkä jopa ensi-iltaan, kuka tietää? Tätä on kyllä odotettu.

L. M. Montgomery - Sara ja Kultainen tie

Luin jokin aika sitten kirjan Sara, tarinatyttö ja pidin siitä melko kovasti suomennoksen kurjasta laadusta huolimatta. Nyt tuli vuoroon jatko-osa, joka oli edeltäjäänsä parempi paitsi laadullisesti myös sisällöllisesti.

Kultainen tie merkitsee kirjan lasten kauneuden ja viattomuuden päiviä: aikaa ennen aikuisuutta. Joukon veturi, Sara Stanley (myös Tarinatyttönä tunnettu neitokainen) kertoo ystävilleen satuja ja johdattaa heidät jos jonkinmoisiin kommelluksiin. Kuitenkin hän on heistä vanhin: viisitoistavuotiaan toinen jalka on lapsuudessa ja toinen aikuisuudessa.

Hahmot olivat aika värittömiä ja heidät määriteltiin vain yhden asian kautta. Cecily oli viaton, turhamainen koulutyttö; Felicity nipottava pikku leipuri; Sara Ray kurja itkupilli; Dan ärsyttävä kiusanhenki; Peter kunnollinen mutta vähän huonompiosainen poika; Felix onneton pullero ja Sara Stanley mestarillinen tarinankertoja. Ja sitten tietty kirjan kertojaääni, Bev, jonka olemassaolon hetkittäin lähes unohdin, niin tylsä ja väritön hahmo oli kyseessä. (Voi, miksi kirjailija ei käyttänyt hänkertojaa!)

Montgomery on mestarillinen sanataituri. Varmasti Tarinatytön hahmossa on vähän häntä itseään. Hahmot hurmaavat hienoisesta typeryydestään huolimatta. Kaikkein eniten rakastuin Ujoon mieheen (edellisen osan ensimmäisessä osassa suomennettu Avuttomaksi mieheksi, mikä hämmensi vähän), sillä hänessä oli eniten ambivalenssia. Halu tulla nähdyksi mutta pakko piilossa pysymiseen. Kiehtovaa!

Kirjasta ei uskoisi, että se on kirjoitettu yli sata vuotta sitten. Se on hyvin modernin oloinen, jos koukeroista ja maalailevaa kieltä ei ota huomioon. Jotkut asiat eivät vain muutu. Nuoret ovat aina nuoria - ja hyvä kirjallisuus on aina hyvää kirjallisuutta. Suosittelen! (Kannattaa kylläkin lukea ykkösosa ensin.)

Hei taas!

Olen vähän pitänyt taukoa blogijutuista, mutta ajattelin tulla takaisin nyt kun lukijat ovat vielä tallessa ja blogimaailma muutenkin houkuttelee minua takaisin - rakas harrastus ei ikinä unohdu.

Kuitenkin on sanottava, että tästä lähtien bloggaan harvemmin. Kerran tai kaksi kuukaudessa parhaista lukemistani kirjoista. Luettujen kirjojen listaa voisin pitää noin muuten vaikkapa jollain välilehdellä. Näin voin toivottavasti taata teille laadukkaampia postauksia hätäpäissä sutaistujen sijaan.

Lukemisessa on taikaa! 

Kuva: Sylwia Telari, deviantart.com

Sekä tietty enemmän juttuja liittyen omiin kirjoituksiin ja kirjamaailman ilmiöihin muutenkin.

Tervetuloa lukemaan uudistuvaa blogia, sekä vanhat että uudet lukijat! Kuinka olenkaan kaivannut tätä.

Charlaine Harris - Kuiskauksia haudan takaa

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!

Tämä onkin nyt ensikosketukseni Harrisin tuotantoon. En ole lukenut Sookie Stackhouse -kirjoja (ystäväni innokkaista suositteluista huolimatta), mutta ne taitavat olla lukulistalla. Sillä epävirallisella siis. Eihän kukaan myönnä ääneen lukevansa Harrisin kirjoja. Totta puhuen minulla ei ole aavistusta, miksi Harrisia halveksitaan niin paljon. Ilmiö muistuttaa vähän Fifty Shadesin ympärillä pyörinyttä kohua. Kukaan ei kerro lukevansa niitä, mutta kummasti kaikki silti tietävät niistä vähän takakannen tietoja enemmän. (Minäkään en sitten muuten myönnä mitään.)

Kuiskauksia haudan takaa on genressään siitä erikoinen kirja, että siinä ei ole romantiikkaa juuri lainkaan. Yksinäisyyttä enemmänkin. Jonkinlaista rakkaudenkaipuuta. Pääparina ovat veli ja sisko, jotka matkaavat ympäri Yhdysvaltoja etsien kuolleita ja selvittäen kuolinsyitä ja -hetkiä. Tämä asetelma on jotenkin kummallinen, sillä velipuoli Tolliver on vain mukana roikkuva apulainen, ja Harper hoitaa itse työn. Tolliverilla naissuhteita riittää, mutta nekin ovat vain satunnaisia yhden illan pyrähdyksiä. Jokin hyvin alhainen osa minussa toivoi, että näiden kahden välille syttyisi rakkaussuhde. Periaatteessa siinä ei olisi ollut mitään väärää, koska Harper ja Tolliver eivät ole verisukulaisia. Eettisesti voidaan tietty miettiä vaikka mitä, mutta omasta mielestäni rakkaussuhde on okei niin kauan, kun samaa geeniperimää kantavat eivät sekaannu toisiinsa. Mutta - minkäpä sitä tunteilleen mahtaa.

Kirjassa on jonkinlaista perinteisen mysteeritarinan tuntua. Jännittäväksi sitä ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa. Mysteeritkin selvitettiin aika nopeasti kirjan lopussa. Kantava jännite olikin loppujen lopuksi veljen ja siskon välillä, ei kuitenkaan rakkauden muodossa.

Kirja on kuin nuortenkirja, paitsi että päähenkilönä on aikuinen. Harper ei ole mikään helpoin mahdollinen samaistumiskohde, mutta jokaisella on varmasti joku juttu, jonka vuoksi tuntee olevansa erilainen, ja tässä saattaa olla juuri se yhteinen tekijä, peili joka kiinnittää tarinan omaan, päänsisäiseen maailmaan. Harperilla on kiehtovan karmiva kyky, jonka avulla hän saa selville vainajan viimeisten hetkien kulun. Moni ei usko sitä, ja Harper joutuu selittelemään kykyään ja vakuuttelemaan, ettei se suinkaan ole paholaisesta lähtöisin.

Juoni tökki paikoitellen aika pahasti ja patetiaa käytettiin tehokeinona aivan kummallisissa paikoissa. Kirja saa kuitenkin viihtellisyydestään ja erinomaisesta suomennoksestaan paljon pisteitä. Kirjan maailma oli myös ihan kekseliäs: mitä jos yliluonnollisia ilmiöitä kokevat saisivat oikeasti elää noin rauhassa?

Suosittelen lukemaan vaikkapa matkalla tai "välipalana" raskaampien teosten välillä. Ensi vuonna ilmestyy toinen osa Yllätyksiä haudan takaa.

Joël Dicker - Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Totuuttahan me kaikki jossain muodossa etsimme, mutta mikä on sen hinta? Tällainen kysymys heräsi mielessäni lukiessani kirjaa, jota olin jonottanut kuukausia kirjastosta. Siis: kuukausia. Ja sitten luin sen kolmessa päivässä. Moni 300-sivuinen kirja on vienyt kauemmin aikaa kuin tämä 800-sivuinen järkäle.

Kyseessä on todella kiehtova tarina. 2010-luku on kypsä uudelle Lolitalle, johon on sotkettu murhamysteerikin sekaan. Hämmästyttävää. Mutta taidokasta. Kirjan juonta on vaikeaa lähteä ruotimaan, koska kaikkea ehtii tapahtua jo ennen alkua, ja lisää tapahtuu koko ajan. Teematkin ovat kovin syvällä. Chercher la verité - jos nyt kirjan alkuperäiskieltä käytetään - voisi kuvata aika hyvin tämän teoksen keskeisimpiä aiheita. Totuus on tärkeä, ja se on etsittävä, kaivettava ulos ja kerrottava maailmalle - vaikka hintana olisi oma kirjailijan ura.

Aurora on kaunis ja turvallinen pikkukaupunki - oikea unelma kirjailijalle, joka on tullut etsimään inspiraatiota vellovasa merestä ja vakaasta kalliosta. Harry Quebert, kyseinen kirjailija, sattuu kuitenkin epäonnekseen rakastumaan. Alaikäiseen tyttöön, Nola Kellerganiin. Nola on vasta viisitoista ja itse viattomuus - ainakin niin kauan, kun pakkomielle kolmikymppiseen kirjailijaan ei ole hiipinyt varjostamaan orastavaa rakkautta. Sittemmin tyttö murhataan, ja luut löytyvät herra kirjailijan takapihalta. Mutta kuka, kuka on syyllinen? Tästä alkavat kutkuttavat juonenkäänteet, jotka saavat lukijan tuntemaan itsensä melkeinpä ruumiinryöstäjäksi. Jokainen uusi juonenkäänne herättää intoa ja riemastusta - joko nyt? Mutta ei, murhaaja antaa odottaa itseään.

Kirjan kertoja Marcus Goldman on kirjailija, jolla on toisen kirjan kriisi: hän ei keksi enää mitään kirjoitettavaa, mutta deadline ja verenhimoinen kustannustoimittaja painavat päälle. Niinpä hän muuttaa Harryn luo Auroraan. Kirjoitukset lähtevät kuitenkin käyntiin vasta, kun Harrya syytetään murhasta, ja Goldman ottaa tehtäväkseen pelastaa sekä esikuvansa että tämän maineen.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hieno kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja totuudesta, joka löytyy aina - toivoa ainakin on. Kaikki on täydellisen onnistunutta, ja tarina on paitsi viihteellinen, myös ajatuksia herättävä. Suosittelen.

Maggie Stiefvater - Viettelys

Kiitos arvostelukappaleesta, WSOY!

Kirjan englanninkielinen kansi. Suomenkielistä ei löytynyt netistä.

Ja jälleen... Maggie Stiefvateria! Tosin suomeksi tällä kertaa. Pitkästä aikaa. Väristys jäi mieleen aika lähtemättömänä, kuinka käy Viettelyksen? Sen aika näyttää. Nyt kuitenkin tiedän, että joskus on parempi lukea suomennettuna kuin alkuperäiskielellä. Tarinaan pääsee helpommin mukaan ja hahmoihin ehtii keskittyä kunnolla.

Niin, ne hahmot. Kuka muistaa Cole St. Clairin, kyltymättömän rokkari-ihmissuden, jonka elämäntyyliä jokainen paheksuu ääneen (mutta josta haaveilee salaa)? Entäpä Isabelin, kauniin mutta kovin ynseän tyttösen? Koko asetelma on hämmästyttävä. Hämmentävä. Hämärä. Miksi, miksi Väristyksen kaksi inhottavinta hahmoa piti ympätä samaan kirjaan? Ja vielä päähenkilöiksi? Harkitsemattoman harkitusti viljelty sysimusta sarkasmi on lähes pelastaa Colen, mutta ei. Hahmosta jää paha jälkimaku, vaikka sielukkuudesta ja originelliudesta onkin annettava reippaasti (sääli)pisteitä. Isabel on töykeä ja välinpitämätön, juuri sitä, mitä täydellisen raivostuttavasta tyypistä voi olettaakin. Ainoa hyvä hahmo on Sofia, joka tarjosi itselleni parhaan samaistumisen kohteen. Ja oli uskomattoman suloinen kaikkine neurooseineen.

Joskus ihmettelen, miksi Stiefvater kirjoittaa fantasiaa. Kaikista tarinoista (paitsi ehkä Väristyksestä, mutta se onkin jo toinen juttu) olisi voinut jättää fantasian pois ilman, että tarina olisi kärsinyt pätkääkään. Ehkä genrevalinnalla yritetään houkutella nuoria lukijoita, jotka lankeavat tietty oitis tällaiseen kaupalliseen ansaan. Eikä siitä voi heitä syyttää, kirjojen laadun voi tietää vasta itse ne luettuaan.

Spin-offeista voidaan olla yhtä jos toistakin mieltä. Oma mielipiteeni on, että niin kauan kun tarina ei ole väkisin väännetty ja teennäinen - ja toki muutkin jutut kunnossa - kirja on hyvä. Spin-offiudella ei ole siinä enää väliä. Tietty silloin, kun tarina on selkeää jatkoa mutta eri näkökulmasta, on hyvä pysähtyä miettimään, onko kyseessä itsenäinen teos vai trilogian neljäs osa.

Viettelys tuo kiehtovasti ne asiat, jotka Väristys jätti pimentoon: epäoikeudenmukaisen julmuuden, onnettoman rakkauden ja ihmissusisielun pimeän puolen. Amerikka on aina ollut mielessäni vähintäänkin epäilyttävä paikka, mutta nyt kaikki inhottava ja kuvottava aivan lävähtää silmille. Ja mikä pahinta, Viettelykseen on kylvetty vähintään totuuden siemen - media repostelee ihmisten yksityiselämällä, sielu myydään tosi-tv:lle ja itseä etsitään huumehuuruisilta kujilta vailla tietoa, minne ollaan edes menossa.

Silti kirja tuo totuutta esiin yksipuolisesti - vähintäänkin peitellysti. Cole elää turvallisesti verrattuna todelliseen menoon rapakon takana. Koko kirja säilyttää malttinsa ansiokkaasti: tabuihin ei tartuta, koska ne ovat maton alla ja siellä on auttamattoman pölyistä. Viettelys onnistuu kääntymään itseään vastaan yhdysvaltalaisen kulttuurin irvikuvaksi, ja on enemmän kuin totta kaikessa valheellisuudessaan.

Harva nuortenkirja herättää oikeasti näin paljon vastenmielisyyden tunteita. Molemmin jaloin on tarina erikseen, ehkä senkin luen uudelleen joku päivä ja revin sen sana sanalta kappaleiksi. (Märkä uneni tuskin koskaan toteutuu, sillä vannoin itselleni, etten lue tuota kirjaa koskaan toiste.)

Siispä: jotain konkreettista tänne amerikkalaiskulttuuriperinnön kritisoinnin sekaan. Ihan kelvollinen kirja, ihan sopiva niille, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin lukea jotain näin valtavirtaista. Väristyksen fanit älköön vaivautuko - tämä vain pettäisi karvaasti kaikki odotuksenne (myös minun, valitettavasti). Juoni on kuitenkin mukaansatempaava ja teemat räikeitä ja selkeitä. En tiedä, oliko se kirjailijan tarkoitus vai onko niin vain päässyt käymään. Ajatuksia herättävä kuitenkin.