Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen on yksi lempikirjailijoistani, ja hänen neljättä romaaniaan olen odottanut aivan täpinöissäni siitä asti, kun luin Sielut kulkevat sateessa -kirjan. Siitä on hieman yli kolme vuotta, ja muistan vain ajatelleeni, millaisen kultakaivoksen olenkaan löytänyt. Sen jälkeen luin myös muut kirjailijan romaanit.

Lukemassani versiossa oli punaiset viisarit... Outoa.

Väärän kissan päivä jatkaa samalla nyrjähtäneen todellisuuden linjalla kuin kirjailijan aiemmatkin teokset. Kertoja Kaarna, joka käyttää vain sukunimeään, on arkkitehti, jonka Alice-äiti on pahasti dementoitunut. Kaarnan pyhittäessä viimeinkin aikaa perheelleen hoitokodista tulee soitto: hänen äitinsä on kuollut. Kaarna ryntää kuolinvuoteelle, järkyttyy ja lukitsee itsensä vessaan. Kuuluu rapinaa, ja kun oven viimein uskaltaa avata, ei sängyssä olekaan ketään. Alice on tehnyt lasarukset.

Alkaa hillitön ajojahti, jossa Kaarna koettaa löytää äitinsä karnevaalihumuisesta kaupungista. Matka on kuitenkin muutakin: lukija pääsee sukeltamaan syvälle kertojan mielen sisään ja imemään hänen lapsuusmuistonsa itseensä. Muistoista koko tarinassa onkin oikeastaan kyse. Yhdenpäivänromaani sisältää useita sisäkkäiskertomuksia erityisesti Kaarnan lapsuudesta.

Jokin on kuitenkin hullusti: kaikkialla liikkuu kissoja. Ne eivät ole tavallisia kehrääjäpalleroita, vaan jonkinlaisia omituisia mutanttikissoja, jotka alkavat muuttaa muotoaan, kun niitä katsoo. Niillä on myös erikoinen asema ihmisten keskuudessa: kukaan ei kiinnitä niihin oikeastaan huomiota, mutta silti kaikki - Kaarnakin - jättävät niille ruokaa.

En tiedä, olenko aivan tyytyväinen siihen, että Jääskeläinen seuraa monen kuuluisan kirjailijan tyyliä tehdä miespäähenkilöstä jotenkin harvinaisen pakkomielteinen seksin ja seksuaalisuuden suhteen. Välillä mietin, millaisia tunteita kirjailija koettaa lukijassa herättää kuvaillessaan noin 50-vuotiaan miehen mietteitä kauniista teinitytöistä ja kuvaillessaan kaikkia kirjassa esiintyviä naisia nimenomaan kehon kautta: Nuoren missin nännejä kuvaillaan useamman kerran, ja jonkinlaista syvän Afrikan eksotiikkaa huokuva musta (ihonväri mainitaan monta kertaa, jotta asia varmasti tulisi selväksi) teinipianisti kiihottaa Kaarnaa selvästi. Vaatturi Elysia on myös hyvä esimerkki: hänen kehostaan ei voi juuri sukupuolta päätellä, ja se tuntuu häiritsevän Kaarnaa valtavasti.

Kirjassa viitataan useamman kerran Shakespearen Kesäyön unelmaan. Siinä on sanottu olevan homoseksuaalisia vivahteita, ja - ehkä tämä on vain oma mielipiteeni - niin Kaarnassakin vaikuttaa olevan. Todella silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä löytyy myös: Oberon (joka Väärän kissan päivässä on Kaarnan saksalainen lapsuudenystävä) on Kesäyön unelmassa kirottu jäämään kääpiömäisen lyhyeksi. Kaarna on ilmeisesti tavallista lyhyempi mies, tai näin hänen äitinsä hänelle jatkuvasti muistuttaa. Tiedän, kyseessä on kaksi eri hahmoa, mutta kirjan lukeneet kyllä ymmärtävät, mitä tarkoitan.

Jos jonkinlaista analyysiä voisi tehdä Kesäyön unelman ja Väärän kissan päivän yhtäläisyyksistä, sanoisin, että karkuteille lähtevä Hermia on kuin Alice ja hänen karkukumppaninsa Lysander puolestaan lääkäri Engel Lang. Elysia taas muistuttanee ulkoisesti Hippolytes-nimistä amatsonia. (A mazon on kreikkaa ja tarkoittaa rinnatonta.) Ehkä Kaarna itse olisi Oberon ja hänen vaimonsa Minerva puolestaan Titania. Toisaalta Minervan nimi on jo itsessään viittaus antiikkiin. Hänen jumalatarkaimansa alaa olivat muun muassa taide, tiede ja viisaus - siis samat asiat kuin Kaarnankin vaimolla.

Toisaalta Kaarnan ja hänen äitinsä suhde on melko oidipaalinen. Psykoterapeutti-Alice muun muassa suutelee poikaansa yhdessä kohtauksessa (tosin muka vain "testatakseen" Kaarnaa). Aika freudilaisissa sfääreissä muutenkin liikutaan: kaoottinen kaupunki tuntuu heijastelevan päähenkilön alitajuntaa, ja on huomionarvoista, kuinka paljon muun muassa freudilaisen unientulkinnan elementtejä kirjaan on ripoteltu.

On huomionarvoista, kuinka paljon keskiaikaisista näytelmistä Väärän kissan päivä ammentaa. Toinen Shakespearen näytelmä, Myrsky, sisältää lauseen, joka voisi olla teoksen alaotsikko: "Sama kude on meissä kuin mik' on unelmissa ja unta vain on lyhyt elämämme." Myös Shakespearen aikalaisen Pedro Calderòn de la Barcan tunnetuimman näytelmän otsikko kaikuu kirjan sivuilla: "Elämä on unta." Välillä Jääskeläinen sotkee unen ja toden niin tehokkaasti, että lukijaa alkaa lähestulkoon hirvittää - jos unta ei erota valve-elämästä kirjan sivuilla, kuinka voi olla varma, että erottaa niitä ollenkaan?

Väärän kissan päivä innostaa syvällisiin, psykoanalyyttisiin pohdintoihin omasta elämästä ja erityisesti lapsuudesta. Jääskeläisen tapa kuvailla mennyttä elämää on mahdottoman nostalginen, ja lukijana on ihana upota muistojen kellastuneihin arkistoihin, jossa jokainen päivä on jollain tavalla merkityksellinen.

Kirjan takakannessa esitetty kysymys Olemmeko vain muistojemme summa vai onko elämä omaamme? ansaitsisi paljon pätevämmän vastauksen, mutta oma näkökulmani varsinkin tämän kirjan luettuani on, että me koostumme paitsi muistoista, myös siitä, mitä emme muista. Joskus on armollisempaa unohtaa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Tämä arvostelu kertoo kirjan juonesta melko paljon, muttei kaikkein olennaisimpia osia. Harkitse kahdesti, luetko.

Ihan hetki sitten luin Jääskeläisen uusimman kirjan, Sielut kulkevat sateessa. Se oli tyrmäävä. Tämä Lumikko ja yhdeksän muuta taas... No, ei ihan yhtä tyrmäävä. Mutta hyvä. Ehdottoman hyvä. Minun lienee syytä kertoa kirjan saamisesta - itse kirjailija nimittäin lähetti sen minulle! Vastauksena fanikirjeeseeni. (Signeerattuna tietty, hahaa!) Olen niin onnellinen. Ensimmäinen minulle signeerattu kirja koskaan. Mikä ilonaihe. Säilytän kirjaa ja vastauskirjettä kuin pyhäinjäännöstä. (Kiitos muuten sinulle, Pasi, jos satut tätä lukemaan.)

Kirja kertoo Ella Milanasta, nuoresta opettajasta, joka saa kutsun "hiukan" hämäräperäiseen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan, jota johtaa kukapa muukaan kuin legendaarinen Laura Lumikko, Japanissa asti tunnettu lastenkirjailija. Ella on seuran kymmenes jäsen, mutta onko hän ensimmäinen kymmenes jäsen?

Kiehtova mysteeri alkaa selvitä, kun Ella pääsee mukaan Peliin, jonka idea on yksinkertainen - haastaja kysyy kysymyksen, minkä tahansa, ja sitten haastettu vuotaa kaiken ulos. Vastaukset ovat polveilevia ja sekavia: eivät tarinoita, vaan muistoja puhtaimmillaan. "Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme."

Tietysti myös haastaja joutuu vastaamaan kysymyksiin. Kuitenkin aina on parempi haastaa kuin tulla haastetuksi.

Vuotamisellakin on toki rajansa - ja hintansa. Seuran jäsenet hädin tuskin puhuvat enää toisilleen, sillä Peli on saanut heidät tuntemaan toisensa niin hyvin, ettei keskustelulle ole enää tarvetta. Se ei pelaa, joka pelkää, ja Ella Milanakin - kunnioitettavan kylmäpäisestä luonteestaan huolimatta - saa miettiä kahdesti, onko hinta todella maksamisen arvoinen.

Sielut kulkevat sateessa on kuin Lumikon paranneltu versio. Inhottaa jotenkin asettaa saman kirjailijan kirjoja arvojärjestykseen, mutta kuitenkin kehitys on tapahtunut parhaaseen mahdolliseen suuntaan.

Harjukaupungin salakäytävät on myös lukulistalla. Sen verran hyviä nämä molemmat Jääskeläisen kirjat ovat olleet.

Suosittelen!

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

Kiitos, Leena Lumi!

Olen niin onnellinen, että olen saanut käsiini jotain näin upeaa. Olen vaikuttunut. Olen tyrmätty. En tiennyt, että Suomessakin on näin lahjakkaita kirjoittajia. Jopa kansainvälisellä tasolla Sielut kulkevat sateessa olisi sensaatiomainen. Se on sensaatiomainen. Kaikilla mittapuilla.

Itse asiassa olen niin vaikuttunut, että kirjoitin Jääskeläiselle fanipostia. (Varmaan on muuten tosi imartelevaa, jos saa omistautuneen ihailijan, hah.) Nelisivuinen kirje lähti matkaan... Öö, toissapäivänä (vai eilenkö se olikin?). Ajantajuni on pahasti hämärtynyt. Osittain lukemisen vuoksi, osittain muista syistä. Joita en edes tiedä.

En voi olla ylistämättä kirjailijan nerokkuutta. Jos minä olisin kirjailija, olisin saattanut keksiä korkeintaan yhden tai kaksi kaikista noista elementeistä, joita Jääskeläinen on käyttänyt kirjassaan. Ja jos olisin keksinytkin useamman, en olisi taatusti laittanut niitä kaikkia samaan kirjaan. Olisin säästellyt ideoita seuraavia kirjoja varten. Mutta tässä on toisin. Jääskeläinen selvästi haluaa tarjota lukijalle vain parasta. Sielut kulkevat sateessa on selvästi koko sielulla (hah hah) kirjoitettu kirja. Te, jotka olette kirjan lukeneet, ymmärrätte ironisen nauruni.

Sielusta ja sen olomuodosta puhutaan tässä kirjassa paljon. Jotenkin jäin miettimään sitä, että jos sielulla ei ole mitään tekemistä ruumiin tai mielen kanssa, miksi meillä on se? Sielu on kirjassa kuin irrallinen osa, jota kannetaan mukana. Se on kuin loinen, joka syö isäntänsä ruumiin. Aivan kuin sielu olisi jotenkin paha... Mutta ei se ole. Vain tahdoton.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka on äärimmäisen epäkiinnostava tyyppi. Tavallaan kaikki kiinnostavuus syntyy ympäristöstä: kuolevasta Mauri-pojasta, Juditin työstä F-Remediumissa, kristilliset arvot omaavassa hoitofirmassa... Ja Leo Moreausta, ateistista, johon Judit palavasti rakastuu. Kuten kirjoissa yleensäkin saa huomata, rakkaus alkaa olla vaarallista. Ja panoksena on paitsi oma, myös muiden henki.

Judit saa F-Remediumissa töissä ollessaan törmätä mitä kummallisimpiin asioihin. Yksi näistä on  Persinger-hoito, jossa kaikki hoitajat käyvät. Paitsi Judit, tietty. Hän osaa olla varuillaan, sillä hänen paras ystävänsä (ja pomonsa) Martta on aivan hullaantunut Persingeriin, ja Judit alkaa huomata tässä muutoksen merkkejä.

Tavallaan pidin tästä asetelmasta. Uskonto vastaan ateismi. Jotenkin kuitenkin mustavalkoisuus oli silti ylikorostettua. Ateisteissa ei ollut mitään pahaa - he vain taistelivat pahuutta eli fundamentalisteja vastaan. Leo Moreaun motiiveja sain epäillä kylläkin aika pitkään. Kyseessä oli kuitenkin melkoisen pelottava tyyppi. Ihmiset, joilla on vahvoja ajatuksia, ovat aina jotenkin karmivia. He herättävät kunnioitusta, mutta myös kylvävät pelkoa ympärilleen.

Rakastan kirjan symboliikkaa. Erityisesti lopun eeppisessä tornikohtauksessa en voinut olla ajattelematta kaikkia niitä suurempia ja pienempiä yksityiskohtia tienviittoina lopulle, joka oli aika avoin.

Sielut kulkevat sateessa oli upea. Se ahdisti aivan mielettömästi, mutta sai ajattelemaan asioita. Paljon. Suurimpia teemoja kirjassa eivät olleet hyvyys ja pahuus, vaan paremminkin ihmisyys ja jumaluus, usko ja epäilys... Ja raja sielun ja ruumiin välillä. Kirjassa osoitettiin, että sellainen on, mutta sielut vain kärsivät ja kärsivät, loputtomasti. Vailla pelastusta, koska sellaista ei ole. Ja onko Jumalaakaan? Vai onko jokaisen oma jumala vain pään sisällä?

Näitä miettiessä. Suosittelen lämpimästi. Kaikkein herkimmille en todellakaan, mutta jos uskot kestäväsi, kestät kyllä. Ja lukekaa mieluiten aurinkoisella säällä, jos ette halua kyyristellä sohvannurkassa pelosta jäykkänä seuraavaa paria päivää. Sen verran karmiva ja suorastaan kauhistuttava tämä kirja on.