Joanne Harris - Sinisilmä

Pienen suklaapuodin luettuani halusin jatkaa Harris-linjalla. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin. Vaikka tarkoitus on viihdyttää, rivien välissäkin piilee paljon eikä kaikkea tarjoilla lukijalle tarjottimella. Sinisilmän jälkeen olen myös vakuuttunut siitä, että Harris on muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Siinä missä Viannen ja Anoukin tarina oli hempeilyä, jonka tiesi päättyvän hyvin, Sinisilmä on pohjattoman synkkä.

En oikeastaan tiedä, mitä uskallan kertoa juonesta pilaamatta lukukokemusta. Minusta jo kirjan takakansi paljastaa liikaa, joten sen lukemista suosittelisin välttämään. Ennemminkin kirja kannattaa lukea tietämättä siitä liikaa, jottei tulisi spoilanneeksi tapahtumia itselleen.

Kirjan päähenkilö, blueeyedboy, on elänyt verrattain oudossa perheessä. Äiti puki kolme poikaansa eri väreihin - mustaan, ruskeaan ja siniseen. Mustapaitainen poika, Nigel, on kuollut, ja kuoleman myötä elävienkin polut alkavat kulkea uusiin suuntiin. Harris kuvaa ahdistavaa perhedynamiikkaa taitavasti, ja myös pienen pikkukaupungin yhteisön kuvaus on herkullista - tai olisi, jollei se ahdistaisi niin paljon.

Poikkeuksellisen Sinisilmästä tekee kerrontatapa. Kaikki tekstit ovat blueeyedboyn ja erään toisen hahmon blogitekstejä, ja kuten hyvin tiedetään, blogi on erittäin subjektiivinen tapa välittää tietoa. Vaikka varsinaista ulkopuolista tai puolueetonta kerrontaa ei olekaan, lukija alkaa erottaa, mikä on satuilua ja mikä totta - raja tosin on hämärä, kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina.

Suosittelen Sinisilmää vahvahermoiselle lukijalle, joka on valmis pohtimaan kuumeisesti ratkaisuja tarinan mysteereihin. Jos taas esimerkiksi Suklaapuodin luettuaan haluaa nauttia samantyyppistä kirjallisuutta, tämä ei ole hyvä valinta. Yöunet tosin ovat mennyttä joka tapauksessa - joko jännityksen vuoksi tai siksi, että haluaisi vain olla valveilla ja lukea koko yön.

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

Ikuisuuden TBR-listalla keikkunut Pieni suklaapuoti päätyi vihdoin luettavakseni, kun karsin kirjoja hyllyistäni pari viikkoa sitten ankarasti. Laitoin syrjään kirjat, joita en halua säilyttää, mutta jotka kuitenkin tahdon lukea, ja tämä oli yksi niistä kirjoista. (Luen elokuuhun mennessä -pino on aivan liian korkea, huoh...) Joanne Harrisilta en ollut lukenut aiemmin mitään, joten siinä mielessä kirja oli uusi aluevaltaus. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan parikin kertaa, jossa päärooleja näyttelevät Juliette Binoche ja Johnny Depp (!), ja muistan pitäneeni siitä nimenomaan maagisen ja ihmeellisen tunnelman vuoksi.

Kuva

Olin pitänyt Joanne Harrisia hömppäkirjailijana, mutta oikeastaan Pieni suklaapuoti on paitsi viihdyttävä, myös melko syvällinen teos. Harris myös kirjoittaa todella hyvin. Välillä kirjassa oli todella epämääräisiä kielikuvia ja kömpelöhköä kieltä, mutta missäpä kirjassa ei? Yllätyksekseni päätin jo puolessavälissä kirjaa, että luen Harrisin muunkin suomennetun tuotannon. Verrattuna johonkin Roman Sentšinin ankeaan, yhteiskunnallisesti tiedostavaan kirjallisuuteen tämä on suorastaan sokerikuorrutettua hattaraa, mutta mitä siitä? Joskus ihminen tarvitsee jotain, mistä tulee hyvä mieli.

Kirjan päähenkilö on Vianne, joka saapuu pieneen ranskalaiskylään kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä kanssa. Hän avaa suklaapuodin, jonne ihmiset alkavat virrata - joskin aluksi kyräillen ja hieman peloissaan. Huumaavat makunautinnot ja se tosiasia, että Anouk on isätön, riittävät saattamaan kylässä valtaa pitävän papin raivon valtaan. Vastakkain ovat vapaa aistillisuus ja kahlitseva uskonto, ja lienee ilmiselvää, kumpi voittaa kyttäämiseen ja pikkukylän menoon kyllästyneiden kyläläisten mielissä. Viannesta tulee tärkeä henkilö, ja hänen tyttärensäkin sopeutuu joukkoon jotenkuten.

Kaikki muuttuu, kun jokimustalaiset* saapuvat veneillään kylän liepeille. Keski-Euroopassa ei suhtauduta kiertolaisiin ylipäänsä suopeasti, mutta pappi ja monet muut tuntuvat suorastaan vihaavan asuntolaivoissaan paikasta toiseen seilaavia ihmisiä. Kenties toisten äärimmäinen vapaus tekee kahlitun ihmisen kateelliseksi. Varsinkin yksi kiertolaisista, Roux, herättää inhoa ja kateutta, koska kohtelee erästä vanhusta paremmin kuin tämän omat lapset! Tästä hyvästä Roux saa vihat niskaansa.

Joistakin arvioista olen saanut sen käsityksen, että lukijoiden mielestä Vianne on ollut liian täydellinen päähenkilö eli ns. Mary Sue. Olen eri mieltä. Monessa kohtaa Viannesta huomaa, että hänen luonteensa on turhankin dominoiva ja itsepäinen (siis oikeasti, ei Mary Sue -tavalla). Hän taivuttelee ihmisiä paitsi sanoin, mutta myös taikavoimiensa avulla, minkä voisi jo katsoa olevan todella häijyä.

Kirjaa suosittelisin maagisen realismin ja romantiikan ystäville, mutta myös niille, jotka haluavat nautinnollisen lukukokemuksen. Suklaata kannattaa varata lähistölle. Itse luin kirjan yhteen putkeen, eikä minulla ollut suklaata... No, koskaan ihanien suklaaherkkujen kuvitteleminen ei ole ollut niin helppoa kuin Pientä suklaapuotia lukiessa!

*Epäkorrekti termi, jota kirjassa käytetään. Oletettavasti kyseessä on ns. gens du voyage -kansa, suoraan suomennettuna matkustavaiset (eivät siis romanit).