Elina Rouhiainen - Aistienvartija

Elina Rouhiaisen Aistienvartija jatkaa suoraan siitä, mihin Väki-trilogian edellinen osa Muistojenlukija jäi: Kiuru on irlantilaisessa sisäoppilaitoksessa, ja muut ryhmän jäsenet hajaantuneena ympäri Eurooppaa. Heidän on karistettava heitä jahtaava Väki kannoiltaan, mutta organisaatio tuntuu ulottaneen juurensa kaikkialle.

Aistienvartija jatkaa samalla YA-kirjallisuuden konventioita rikkovalla linjalla kuin edeltäjänsäkin. Hahmot ovat monipuolisia, eikä kukaan vähemmistöön kuuluva ole niin sanotusti kiintiössä, vaan saa oman äänensä tarinassa. Esimerkiksi Harpreet (aiemmin Bollywood) on punjabilaistaustainen, aromanttinen, aistiyliherkkä ja muunsukupuolinen sikhi. Hän kuuluu useampaan vähemmistöön ja siten on yhteiskunnallisesti melko marginaalisessa asemassa. Olennaista on se, miten Rouhiainen hahmoa käsittelee: Kaikki Harpreetin ominaisuudet totta kai vaikuttavat siihen, miten hän suhtautuu maailmaan ja miten muu maailma suhtautuu häneen, mutta hän ei kuitenkaan ole yhtä kuin ominaisuutensa, vaan ehjä hahmo omine tunteineen ja motiiveineen.

Taloudellinen eriarvoisuus on yksi kirjan teemoista. Kehuin Muistojenlukijan luokkatietoisuutta, ja samaa ylistän myös Aistienvartijassa. On hyvä, että nuortenkirjailija tiedostaa yhteiskunnallisen aseman vaikutuksen, sillä lukijoissakin on varmasti nuoria, joiden taloudellinen ahdinko on yhtä paha kuin vaikkapa Dain ja Nelun, kirjan romaniveljesten. Mainitsemisen arvoista on myös se, että Rouhiaisen hahmot eivät ole heikosta asemastaan tai köyhyydestään huolimatta uhreja vaan selviytyjiä.

Olen todella innoissani siitä, että nuortenkirjallisuudessa on herätty diversiteettiin. Hahmogalleria ei voi olla liian monipuolinen. Vaikka monien vähemmistöjen sisällyttäminen kirjaan ei välttämättä tee itse kaunokirjallisesta teoksesta hyvää, se raivaa tietä kirjallisuudelle, jossa kuuluvat myös muiden kuin valkoisten, cissukupuolisten ja kauniiden heteroiden äänet.

Rouhiainen onneksi kirjoittaa hyvin. Kieli on viimeisen päälle hiottua ja dialogi sujuvaa. Pidän myös Aistienvartijan huumorista; onneksi vakavien aiheiden keskellä on välillä aikaa myös naurulle.

Kannen suunnitellut Laura Lyytinen ansaitsee myös maininnan hyvästä työstä. Eikö olekin upea kansikuva?

Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Suomen Young Adult -skene on herännyt kuolleista. Salaman, Simukan ja Susirajan jälkeen luvassa on hieman lisää Rouhiaista - tällä kertaa suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen. Rehellisesti sanoen odotin jotain tylsempää ja kesympää, mutta Väki-trilogian avausosa Muistojenlukija osoittautui taattuun Rouhiais-tyyliin loistavaksi.

16-vuotiaalla Kiurulla on kyky houkutella ihmisten muistoja luokseen kuin lintuja. Hän ei ole mikään täydellinen nuortenkirjan sankaritar huolimatta tästä erityisominaisuudestaan. Vähävaraisuus varjostaa kirjoista ja lukemisesta innostuneen tytön elämää, ja erityistä kontrastia tähän luo parhaan ystävän Samuelin perhe, joka on vauras ja jollei aivan yläluokkainen, ainakin sen elämäntyyliä jäljittelevä.

Kiurun tausta ei muutenkaan ole mikään kaikista tavallisin: hänessä virtaa romaniverta, mutta äidin vaatimuksesta asiasta ei puhuta. Myös kirjan muut hahmot, jotka Kiuru löytää etsiessään selitystä erikoiselle kyvylleen, ovat perimältään jostain muualta kuin Suomesta. Shangri-Laksi nimetyssä kommuunissa asuu monenkirjavaa väkeä. Bollywood on arvattavasti intialaistaustainen, ja veljekset Dai ja Nelu ovat Romaniasta. Rouhiainen rikkoo mielestäni Muistojenlukijassa hienosti monia stereotypioita ja tabuja, joita liittyy "vieraasta" kirjoittamiseen. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla - osa älykkäitä, osa ilkeitä, osa masentuneita, eikä ihonvärillä tai äidinkielellä ole sen kanssa mitään tekemistä.

Muistojenlukija on siitä poikkeuksellinen nuortenkirja, että siinä vähävaraisuutta ei esitetä esteenä, vaan olosuhteena. Rouhiaisen sosiologiaopintojen vaikutusta on vaikea olla huomaamatta. Kirjailija ei suostu tekemään hahmoistaan rahan orjia ja sen puutteen uhreja, vaan keskittyy - onneksi - hahmojen muihin ominaisuuksiin. Realistinen köyhyyden kuvaus kuitenkin osuu maaliinsa: lukijaa alkaa väistämättä ahdistaa, varsinkin, jos itsellä on kokemusta siitä, että rahat eivät vain riitä mihinkään. Tavallaan jopa pahemmaksi asian tekee se, että Kiurun isä on ornitologi, siis yliopiston käynyt, korkeakoulutettu ihminen. Silti heidän perheensä joutuu kiristämään nälkävyötään.

[Kiuru] muisti yhdennentoista syntymäpäivänsä. Kaikkien aikojen parhaan syntymäpäivänsä. Sen lisäksi, että hän oli saanut lahjaksi kaksi kovakantista kirjaa, hän ja hänen isänsä olivat menneet elokuviin ja sen jälkeen vielä syömään. Hän oli ollut aluksi hyvin innoissaan, mutta mitä pidemmälle päivä oli edennyt, sitä enemmän häntä oli alkanut ahdistaa.

Jälkiruokaan mennessä hän oli viimein paljastanut isälle olevansa huolissaan, että päivään oli kulunut liikaa rahaa.

"Ei aina voi ajatella hintaa", hänen isänsä oli sanonut. "Elämässä pitää tehdä kivoja juttuja. Useimmille ihmisille ei tulisi mieleenkään tuntea tästä syyllisyyttä. Ei siis mekään tunneta."

Silloin Kiuru oli tajunnut, että hänen todellisuutensa poikkesi ratkaisevalla tavalla monen muun todellisuudesta. Hän oli tottunut pelkäämään, että asiat menivät rikki ja kuluivat puhki, tottunut olemaan pyytämättä ja haluamatta. Hän oli tottunut pitämään sitä hyveenä, mutta jonkun muun todellisuudessa se olikin pelkkää heikkoutta.

Vastakkainasettelu hyvinvoinnin ja vähäosaisuuden välillä on erittäin vahva. Välillä jopa jonkinlaisia luokkavihan häivähdyksiä oli havaittavissa, vaikka esimerkiksi lapsena kaatopaikalla asunut Dai on kaukana pyhimyksestä. Kiuru sen sijaan tipahtaa jonnekin näiden kahden määritelmän väliin: hänellä ei ole varaa samaan kuin Samuelilla, mutta uusiin ystäviinsä verrattuna hänellä on enemmän kuin tarpeeksi. Yleisesti ottaen Muistojenlukijan hahmokaarti jakautuu hyviksiin ja pahiksiin varallisuuden perusteella.

Voisin analysoida iäisyyksiin sitä, miten Muistojenlukijassa esitetään eri yhteiskuntaluokat, mutta myös tarinan muista ansioista on sanottava sananen.

Pidin kirjan mytologiasta, joka on täynnä viittauksia vanhaan suomalaiseen mytologiaan. Esimerkiksi kiuru on "sielunlintu", eli jonkinlainen hengen ilmentymä fyysisessä siivekkäässä. Ihmisen sielun - tai mielen, riippuen siitä, uskooko näihin asioihin vai ei - kanssa ollaan tekemisissä kirjassa muutenkin. Kyvystä riippuen henkilöt voivat hallita toisten tunteita, aavistaa tulevaisuuden tai estää toisten kykyjen käytön.

Toisin kuin Susirajassa, hahmojen yliluonnollisuus ei näy milloinkaan ulospäin. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan. Kuka tahansa vastaantulija voi omistaa vaikka millaisia kykyjä, enkä saa koskaan tietää sitä. Hienoin, jännittävin ja ihmeellisin maailma on meidän omassa mielessämme, ja kirja on siitä hieno muistutus.

Rouhiainen on tehnyt suuren palveluksen suomalaiselle nuorten aikuisten kirjallisuudelle. Toivon, että mahdollisimman moni nuori löytää Muistojenlukijan ja huomaa, että se aika, kun kotimainen nuortenkirjallisuus oli tylsää, kiusallista ja tönkköä, on ohi.

Arvostelukappale.

P. S. Suosikkikirjakauppani mainittu! Olen maininnut sen blogissani lähes päivälleen kolme vuotta sitten, kun kävin Helsingissä ja huumaannuin kaupungista täysin.

Elina Rouhiainen - Vainuttu

Susiraja-sarjan päätösosa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä. Oloni on hiukan haikea nyt, kun kaikille näille ihanille hahmoille pitää sanoa hyvästit.

Parhaiten mieleeni jäivät monenlaiset jännitteet niin yksittäisissä ihmissuhteissa, susilauman sisällä kuin susien ja daimonien välillä. Hieman kliseisesti Raisa saa tietää lisää syntyperästään, minkä seurauksena syttyy suoranainen sota.

Rouhiainen saa "viimeisen osan kirouksesta" huolimatta jopa hieman nostettua tasoa edellisestä kirjasta. Toimintaa Vainutussa on aika paljon, eikä ihmissuhteiden syvällisemmälle käsittelylle jää paljoa aikaa.

Kirjailija vakuuttaa paitsi tyylipuhtaudellaan, myös kielellään. Nuortenkirjojen kieli on harvemmin mitenkään ihmeellistä, mutta Rouhiaisen sanavalinnat ja tekstin rakenne ylipäänsä saavat uskomaan, että kyseessä on yksi tulevaisuuden kovimmista suomalaisista nuortenkirjailijoista.

Kirja on hyvin nautinnollista luettavaa ja juoni nopeatempoisesti etenevä. Edelleen korostaisin, että yhdysvaltalaisiin serkkuihinsa verrattuna tämä kirja ja sarja on kultaa. Rouhiaisella on upea kyky luoda eksotiikkaa tuttuakin tutumpaan ympäristöön.

Arvostelukappale.

Elina Rouhiainen - Jäljitetty

Kiitos arvostelukappaleesta, Tammi!

Jess! Vihdoinkin olen saanut Jäljitetyn hyppysiini. Odotukseni on palkittu hämmentävällä mutta vetoavalla tarinalla, joka on (kliseisyydestään huolimatta) aivan mahtavaa luettavaa. Edelleenkään en voi olla ihmettelemättä, kuinka Rouhiainen kykenee ymppäämään samaan tarinaan ihmissusia, vampyyreja, irlantilaisia keijuja ja antiikin Kreikan daimoneita vaikuttamatta silti yhtään kornilta. Kaikki yliluonnollinen sulautuu yhteen todella luonnollisesti.

Raisa asuu Kalliossa ja haaveilee taidemaalarin urasta. Taideakatemia vaikuttaa kuitenkin aivan vääränlaiselta paikalta. Siellä Raisan vaikuttavan realistiset työt ovatkin tylsiä, ja opettaja Sirpa Kojo on hirveistä hirvein. Sitten Raisa saakin hiukan parempaa tekemistä. ei, en aio kertoa, mitä. Olen vannonut pyhästi olevani spoilaamatta turhan päiten.

Hän löytää vampyyri-Konstan avulla kaksoisveljensä Mitjan, ja käy ilmi, että heidän isänsä ei ollutkaan aivan niin tavallinen kuolevainen kuin he olivat odottaneet. Kehiin astuu myös lajityypin ykkösklisee, muinainen ennustus, joka saattaa Raisan ja tämän veljen valtavaan vaaraan.

Koko Susiraja on ihan älyttömän suloinen sarja. Siinä on jotain samankaltaista kuin Väristyksessä, mutta se ei ole läheskään niin siirappinen. Kirjasarja ei kuitenkaan ole niin "tulikuuma" kuin takalieve antaa ymmärtää. Faunoideissa puhutaankin jo ihan eri lämpötilasta, mutta ei kaiken tarvitse olla niin hengästyttävää ja mielikuvitusta ruokkivaa luettavaa. Joskus on hyväksi tällainen vähän realistisempi kerrontatapa.

Kuten taisinkin jo Kesyttömän arvostelussani mainita, on upeaa, että tällainen yliluonnollinen YA-romanssi sijoitetaan suomalaiseen maisemaan. Pidin Hukkavaaran korvesta ihan mielettömästi, mutta helsinkiläisen kirjailijan käsissä koko ihana pääkaupunki herää eloon autenttisine tapahtumapaikkoineen. Sielunsyöjien Blue Cove oli lähinnä hupaisa yritys matkia Twilightia, mutta rauhallinen Hukkavaara ja urbaani suomalainen kaupunkimaisema ovat aivan mahtavia (ja tuhat kertaa coolimpia) tapahtumapaikkoja kuin "salaperäinen amerikkalainen pikkukaupunki". Sekä tietty kiehtova daimonien saari Kreikan saaristossa.

Suosittelen tätä kirjaa noin 12-20-vuotiaille, fantasiasta ja romantiikasta innostuneille lukijoille.

Elina Rouhiainen - Kesytön

Kiitos kirjakaupan loppuunmyynnin, sain Kesyttömän vihdoinkin hyllyyni - parilla eurolla. Luin tämän noin vuosi (ehkä vähän enemmänkin) sitten, ja pidin tästä. Suorastaan hullaannuin.

Mutta ikävä kyllä toinen lukukerta on aina vähän latteampi kokemus. On tylsää, kun tietää, kuinka käy, ja jää aikaa arvostella kirjailijan sanavalintoja ja kerrontatapaa.

Juoni on tuttuakin tutumpi: 17-vuotias Raisa saa tietää äitinsä kuolleen, ja hän joutuu muuttamaan Hukkavaaraan - keskelle ei-mitään. Aluksi tuo pieni turismin avulla hengissä pysyvä kylä vaikuttaa Raisasta vain tylsältä ja mitäänsanomattomalta paikalta, kunnes hänelle paljastuu jotain järkyttävää - lähes kaikki Hukkavaaralaiset ovat ihmissusia. Eikä tietenkään pidä unohtaa Konstantinia, joka on vampyyri.

Raisa on siis vihaisten ja arvaamattomien villipetojen kynsissä, ja hän tekee kaikista typerimmän teon, minkä vain voi tehdä: rakastuu laumanjohtajan poikaan, Mikaeliin.

Eihän siinä mitään ongelmaa tietenkään olisi, mutta kun Mikaelilla vain sattuu olemaan tyttöystävä Jenni, joka on kaunis (mutta luonteltaan inhottava ja ilkeä). Totta kai Mikael vaihtaa Jennin Raisaan. Ja vannoo rakkauttaan estottomasti. Mikä liero.

Paranormaali romantiikka on vähän hankala genre sen vuoksi, että siihen on hankalaa keksiä mitään uutta. Silti Kesytön onnistuu olemaan erilainen - kuinka monen kirjan tapahtumat sijoittuvat Kajaaniin? Veikkaisinpa, että aika harvan, varsinkin kun nuortenkirjoista puhutaan.

Silti Kesytön sortuu myös kliseisiin - Twilight-vaikutteita ei voi olla huomaamatta. Ei kai tästä sarjasta tule niin sanottua "Suomen Twilightia"? Myös kerrontatapa ärsytti. Joistain kohtauksista olisi voinut saada paljon enemmän irti oikeanlaisella, hieman hidastempoisemmalla kerronnalla.

Vaikka kirja on paksu (426 sivua), sen lukee lähes päivässä. Suosittelen niille, joita kiinnostaa suomalainen paranormaali romantiikka. Vaikka tässä postauksessa onkin vähän negatiivinen sävy, se on vain oma mielipiteeni. Lukekaa vain, saatatte yllättyä positiivisesti!