Tarina alkaa melkein-lopusta erittäin mielenkiintoiseen tapaan. Jotain on tapahtunut. Kirjailija kuvaa postmoderniin tyyliin kirjan päähenkilön pohdintaa ei pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan miksi. Ensimmäinen jätetään lukijan huoleksi, ja Dicker osaa kyllä pitää jännityksen aivan viime sivuille saakka. Tragedia odottaa ja odottaa, kun vyyhtiä puretaan auki luku kerrallaan.
Kirjan päähenkilö on sama kuin edellisessäkin kirjassa. Marcus Goldman elääkin nyt nuoruusvuosiaan muistoissaan. Nostalgiaa on annosteltu aika reippaalla kädellä, mutta mitäs pienistä: nuoruuden, kurjankin, romantisointi kuuluu aina asiaan. Päähenkilö kokee kuitenkin jollain tapaa merkittävänä sen, kuinka hänen sukulaisensa ovat jotenkin parempaa väkeä kuin hän. Välillä näitä tuskailukohtauksia luki turhautuneena sekä Marcusin puolesta että takia.
Marcusin serkut, Hillel ja Woody, saavat myös aika suuren, ellei jopa merkittävimmän roolin koko kirjassa. Marcus on ehkä enemmänkin sivustakatsoja, tietoinen statisti, joka vain seuraa näiden kahden loistokulkua. Myönnän, että välillä Baltimoren Goldmanien palvonta alkoi ärsyttää joissain kohtaa. Aina on kuitenkin se jokin salaisuus tai tragedia, joka heittää varjon idyllin ylle.
Viihdekirjallisuudeksi Baltimoren sukuhaaran tragedia on erittäin syvällistä ja monikerroksista luettavaa. Rakastan myös Dickerin konstailematonta ja epätaiteellista tyyliä kirjoittaa. Hän ei yliyritä, paitsi joissain draaman luomisen kannalta välttämättömissä kohtauksissa - kuten Hillelin koulukiusaamiskohtauksissa. Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä muuten kirja on aivan mahtava.
Lisää Dickeriä odotellessa! Suosittelen.
