Kirja on kirjoitettu ihan nykypäivänä (eli 70-luvulla), mutta siitä huolimatta Brink onnistuu tavoittamaan kolmen vuosisadan takaisen ajanjakson erinomaisesti. Sanavalinnat, juonen rauhallinen kuljetus ja (okei, melko valitettavan kapeat) sukupuoliroolit saattavat johtaa lukijaa harhaan.
Luonnontieteilijän vaimo Elisabeth jää loukkoon viidakkoon miehensä kadotessa. Jäljellä on vain Adam, heidän palvelijansa. Elisabeth ei osaa päättää, pitäisiko miestä suojelijana vai uhkana. He lähtevät matkaan kohti Kapia, kaupunkia, jossa Elisabethin koti on. Pidätelty himo (jota molemmat tuntevat) on kuvattu erittäin mielenkiintoisella ja ristiriitaisella tavalla. Matkan taittuessa Elisabeth toisaalta pelkää lähes hysteerisesti raiskausta, toisaalta tuntee olonsa ahdistuneeksi, kun Adam hädin tuskin koskee häneen.
Ihmiskuvauksessa Brink on erinomaisimmillaan. Romaanissa on oikeastaan vain kaksi hahmoa, ja juoni rakentuu heidän päätöstensä, epäröintinsä - ja lopulta rakastumisen varaan. Jännite näiden kahden hahmon välillä on taiten rakennettu. Eräs kirjabloggaaja jopa kuvaili Brinkiä mieheksi, joka kirjoittaa kuin nainen! Tavallaan olen samaa mieltä, mikäli naisellisella kirjoitustavalla tarkoitetaan herkkyyttä nimenomaan tunteiden suhteen.
Mitä tapahtumiin tulee, Brink ei ole ehkä aivan vahvimmillaan. Aivan rehellisesti sanottuna kirjan tapahtumat koostuvat sademetsässä ryömimisestä, riitelystä ja rakastelusta. Lopussa toki on muutakin, mutta kun 80% tarinasta on edellämainittua, vaaditaan kirjailijalta aikamoista taituruutta pitää lukijan mielenkiinto yllä.
Yllättäen Brink onnistuu. Ainakin minä vain ahmin ja ahmin kirjaa, kunnes tunteet alkoivat paisua aivan liiallisiksi. Jos kirjat olisivat ruokaa, Tuokio tuulessa olisi tofua. Ihanaa, mutta täyttää nopeasti.
En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on klassikko. Todellakin suosittelen.
Vanhemman painoksen kansi. "Kiihkeä rakkausromaani" (:D) ei ehkä aivan anna arvoa Brinkin kaunokirjalliselle taituruudelle.
