Charlaine Harris - Yllätyksiä haudan takaa

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!

Harrisin uusin suomeksi julkaistu teos, Yllätyksiä haudan takaa, jatkaa Harperin tarinaa. Eksentrinen aaveenmetsästäjä pääsee todistamaan kykyjään skeptikkoproffalle, ja haudasta löytyy... Tadaa, yllätys! Ruumis, jonka ei missään nimessä pitäisi olla haudassa - ruumis, jota Harper on ennenkin etsinyt. Tästäpä sankaritar velipuolineen pääsee selvittelemään vuosisadan arvoitusta. Joko tekee mieli päästä lukemaan?

Olen lukenut True Bloodia - mitä, seitsemän osaa? - ja Sookie muistuttaa Harperia kieltämättä aika paljon. Traagisine menneisyyksineen, epäilyttävine kykyineen ja kompleksisine rakkauselämineen neidit ovat kuin kaksi marjaa. Erään sanonnan mukaan kirjailija kirjoittaa uransa aikana yhden kirjan yhä uudelleen ja uudelleen. Tässäkin tapauksessa näin taitaa olla.

Mitään korkeakirjallisuuttahan Harrisin kirjat eivät missään nimessä ole. Tarinat ovat kuitenkin viihdyttäviä, ja on hauskaa palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun oli nuori, naiivi ja luki Neiti Etsivä -kirjoja mitä suurimmalla innolla. Harper Connelly -kirjat voisivat mennä vakavana viihteenä noin 11-vuotiaille, mutta sitä vanhemmille ne ovat lähinnä hupaisia välipalalukemisia, joista katsotaan esimerkkejä kirjailijan Not to do -listoille.

Harrisin teksti on suoraan sanottuna hirveää. Klassinen ohje "näytä, älä selitä" olisi kannattanut omaksua ennen kirjailijauran aloittamista. Nyt saamme kuitenkin lukea lähes kymmenen kertaa samat selitykset - jotka saavat raivon partaalle jo ensimmäisellä kerralla. Ei, ketään ei kiinnosta, että Tolliverin posket ovat rokonarpiset, koska hänen vanhempansa eivät ostaneet hänelle aknevoidetta. Huoh. Suomentajan työlle nostan kuitenkin hattua. Ilmaisut ovat niin monipuolisia ja teksti värikästä kuin alkuperäistekstin puitteissa on mahdollista.

Kuten jo kirjasarjan edellistä osaa koskevassa postauksessa kerroin, shippaan Harperia ja Tolliveria siitä huolimatta, että sisarusten rakkaussuhde on kyseenalainen juttu. Tosin päähenkilöt eivät olekaan millään tavalla sukua muuta kuin aviollisten siteiden kautta. Ihailen ja tavallaan ihmettelenkin tätä menettelyä: miksi Harris antaa koko ajan vihjeitä näiden kahden (mahdollisesti tulevasta) suhteesta? Joka tapauksessa Harper on mielenkiintoinen hahmo, jolla on enemmän ulottuvuuksia kuin aluksi luulisi. Harrisin hahmot eivät maistu pahvilta, vaan ihmisiltä. 

Suosittelen kirjaa, mikäli tahdot viettää pienen tuokion seikkailuromaaninostalgian parissa. Myös Neiti Etsivä -kirjojen ystäville voin suositella mitä lämpimimmin.

Anu Holopainen - Ihon alaiset

Luin tämän kirjan lähes kertaistumalta, ja pidin siitävaltavasti (vastoin ennakko-odotuksiani). Holopaisen Molemmin jaloin ei todellakaan ollut minun makuuni, mutta tämä uusin iski - kovaa. Olen joskus ajat sitten lukenut myös Syysmaa-sarjan, josta muistan pitäneeni kovasti.

Karmiva tarina on kerrottu monin eri keinoin useammasta eri näkökulmasta. Yllättävää oli, että päähenkilö Jara olikin poika! PlastikPrincess, kauneusblogin pitäjä myy itseään rahoittaakseen tulevia kauneusleikkauksia. Nuori Inka tanssii luomuklubilla. Mediassa käydään villiä keskustelua siitä, pitäisikö terveyskeskusten ryhtyä tarjoamaan esteettisiä toimenpiteitä.

Kirja on paikoin todella ahdistava, ja osa kirjoissa esitetyistä skenaarioista tuntuu niin todelliselta, että selkäpiitä karmii. Uudesta trendistä hyötyvät myös tosi-tv:n tuottajat. Miltä kuulostaisi ohjelma, jossa kilpailijoiden pitää kestää kymmenen kauneusleikkausta ilman nukutusta tai puudutusta voittaakseen unelmiensa lärvin? Hyi, sanon minä! Onneksi elämme ainakin toistaiseksi maailmassa, jossa ei tarvitse olla leikelty päästäkseen opiskelemaan tai töihin.

Aluksi kirja tuntui hajanaiselta, mutta kyse on todella yhtenäisestä tarinasta eikä vain erilaisista tekstilaheista kasatusta tilkkutäkistä. Holopainen onnistuu saamaan kahdensadankahden sivun mittaan valtavasti moraalista pohdintaa. Onko ulkonäkö nykyaikana jo liian tärkeä asia?

Mietin, miten minun kävisi kirjan kuvaamassa maailmassa. Huonosti, luulisin. En meikkaa tai ole muutenkaan kovin kaunis, vastustan kauneusleikkauksia (paitsi jos ne tehdään onnettomuuden uhreille tai esteettisestä haitasta myös fyysisesti kärsiville) ja minulla on todellakin vaikeuksia mukautua yleiseen muottiin.

Kirjailijan lisäksi myös lukija saa pohdittavaa. Miksi maailmassa, jossa erikoisuuden tavoittelu leikkauksilla on hyväksyttävää, on sosiaalisesti väärin tavoitella erikoisuutta leikkaamattomuudella?

Suosittelen lämpimästi. Ja muistakaahan, että sisäinen kauneus ei ole vain tärkeää, vaan myös ainoaa todellista ja pysyvää kauneutta!

Poimintoja: Kaksi kiintoisaa tietokirjaa

Anna Kontula - Tästä äiti varoitti

Tästä äiti varoitti on Anna Kontulan, seksiradikaalin ja uuden aallon feministin kirjoittama teos, joka kyseenalaistaa feminismiä rohkeasti ja tuo esille monenlaisia uusia aspekteja. Monessa kohdassa teki mieli hihkaista: "Juuri näinhän minä olenkin aina ajatellut!" Suosittelen niille, joita feminismi kiinnostaa aatteena - sekä naisille että miehille.

Kaarlo Forsman: Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia

Vanhat tietokirjat ovat aina kiehtoneet minua kauniin kielensä ja kirjoittajien äärimmäisen huvittavan,  puolueellisen näkemystavan vuoksi. Kaarlo Forsman esittelee Antiikin Kreikan ja Rooman jumalia ja syntymyyttejä. Paikoitellen kirja on sekava ja vaatii todellakin jonkin verran tietämystä aiheesta hyvän lukukokemuksen aikaansaamiseksi, mutta jokin kirjailijan lähes hupaisan rennossa tavassa kuvailla muinaisia "jumal-olentoja" on viihdyttävää.

Miki Liukkonen - Raivon historia

Kiitos arvostelukappaleesta, WSOY!

"Raivon historia on epätoivoa Kauneudessa"

Miki Liukkonen on 2010-luvun Saarikoski ja nuori Rimbaud. Näin olen kuullut sanottavan. Kuitenkin 25-vuotias runoilija-kirjailija-muusikko on kirjallisuudellaan osoittanut omintakeisen lahjakkuutensa ja siksi vuosikymmeniä sitten kuolleisiin runoilijoihin vertaileminen tuntuu, no, oudolta. Ja turhalta.

Ihailen runoilijan kykyä haistattaa pitkät suomalaiselle nykykirjallisuudelle ja "turvakirjailijoille" (mikä sana!) ja rypeä omassa pittoreskissa rappiollisuudessaan vaikuttamatta silti lainkaan naurettavalta. Liukkosen runous on unelmoivaa, hekumoivaa ja ravistelevaa. Runoilija kylvettää lukijaa oman päänsä sisällä ja huuhtelee lopuksi hämärillä ja vääristyneillä ajatuksilla. Vaikka Raivon historia onkin runoutta, sillä on paljon yhtymäkohtia proosaan. Välillä havaitsin samantapaista (lähes ilveilyltä vaikuttavaa) näsäviisasta pikkuasioiden huomiointia kuin Liukkosen esikoisromaanissa Lapset auringon alla.

Kuten kahdessa edellisessäkin runokokoelmassa, myös Raivon historiassa on valtavan hienoja, kiinnostavia ja eloisia runoja. Tekstejä voi lukea kaikilla aisteilla. Päässä vyöryy suunnaton assosiaatioketju, jonka ei soisi loppuvan. Liukkosen verraten erikoinen persoonallisuus pirskahtelee siellä täällä esiin.

Kaikista Liukkosen runokokoelmista Raivon historia on ehjin ja säännönmukaisin teos. Oikeastaan kirjaa voisi ajatella yhtenä valtavana runona monen erillisen sijaan. Lempirunoni kuitenkin löydän yhä Elisabet-kokoelmasta: erityisesti itse nimiruno on todella koskettava.

Suosittelen ehdottomasti! Vaikka muuten en olekaan mikään kovin suuri runojen ystävä, Liukkonen tekee aina vaikutuksen. Huhupuheiden mukaan seuraavaksi (milloin, sitä en tiedä) ilmestyy valtaisa eepos, jota Liukkonen itse on verrannut Infinite Jestiin. Sitä odotellessa...

P.S. Kohta alkaa varmasti ilmestyä haastatteluja ja arvosteluja niin nettiin kuin lehtiinkin. Kannattaa olla tarkkana!

Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki

Kiitos arvostelukappaleesta!

Pieni ajatusleikki tähän alkuun. Kuvitelkaa, että olette lukeneet jotain kirjaa (tai kirjasarjaa), nauttineet siitä. Olette suorastaan ahmineet sitä ja tahmanneet kätenne kirjalliseen hilloon.

Mutta. Sitten.

Tulee vastaan viimeinen sivu. Ja vaikka siihen on kuinka yrittänyt valmistautua, se tulee silti. Väistämättä. (Tähän väliin joku nihilistinen, kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt ******* voisi huomauttaa, että kaikki kiva loppuu aikanaan ja se pitää vain hyväksyä.) Pieni mutka matkassa: en halua. Haluan lukea Varjojen kaupunkeja ikuisesti ja nauraa, itkeä ja pyöritellä silmiäni Claryn ja Jacen vuoksi. Haluan!

Jos jossain todella on taivas täynnä jumalia, uskon, että kirjallisuudella on oma suojelijansa. Ja että tämä kyseinen jumala on antanut maailmalle Claren kaltaisen kyvykkään taiteilijan. Toinen vaihtoehto on toki se, että Clare on itseoppinut, luontaisesti lahjakas ja motivoitunut. No niin. Voimme siis unohtaa jumalat.

Nuorena ihmisenä minun on toki ymmärrettävä, että vanhempi väestö (lue: nihilistiset, kyyniset, elämäänsä kyllästyneet ja niin edelleen) ei ehkä pidä koko sarjaa minkään arvoisena, mutta tällaiselle kokemattomalle untuvikolle se tarjoaa hienoja, yllättäviä kokemuksia. Minulle Varjojen kaupungit -sarja on innoittaja ja inspiroija. Se myös ruokkii romantikon mieltäni. Rakastan fantasiaa, hyvän ja pahan vastakkainasetteluja ja hykerryttäviä rakkaussuhteita, ja Taivaallisen tulen kaupunki tarjoaa noita kaikkia!

Voitte siis varmasti kuvitella pettymystäni, kun tajusin, että se on ohi. Ihan todella, todella ohi. Pitänee ottaa uusintakierros. Toinen lukukerta tuskin voi olla koskaan niin vaikuttava kuin ensimmäinen, mutta pitää toivoa parasta.

Koko kirjasarjasta sanon sen verran, että Clare kasvattaa hienosti jännitettä tarinan edetessä. Varjojen kaupungit on kuin matka taivaasta helvettiin ja takaisin, täynnä seikkailua ja suuria tunteita. Kirjan maailma on upea: kirjailija on näennäisestä moderniudesta huolimatta onnistunut tuomaan tarinaan häivähdyksiä goottilaisuudesta ja mytologioista. Eivätpä salatieteetkään kauaksi jää.

Taivaallisen tulen kaupunki on loppuhuipennuksena ainutlaatuinen. Loppu on eeppisyydessään tunteita kuohuttava, eli kyyneleiltäkään ei vältytä. Clare ei onneksi missään vaiheessa vajoa synkistelyyn, vaan varjometsästäjät pitävät pään aina pystyssä ja kulkevat uusia haasteita kohti. Toisaalta kirjailija ei myöskään alentunut tyypilliseen nuortenkirjavirheeseen, eli vaarallisen ja vaikutusvaltaisen hahmon (Jacen!) muuttamiseen nössöksi herkistelijäksi.

Lukekaa, lukekaa, lukekaa! Parempaa kirjaa ei voi toivoa. (Tuulen nimeä ei lasketa.)

Timo K. Mukka: Elämä ja teokset

Olen tehnyt kaikki Timo K. Mukka -aiheiset tekstit opiskelujen piirissä, joten siksi kirjailijan ja kirjojen käsittelytapa on vähän poikkeava. Toivon kuitenkin teidän kaikkien nauttivan näistä pienistä kirjoitelmistani!

Elämä

Evakkomatkalla Böllnäsissä vuonna 1944 syntynyt Timo K. Mukka oli lappilainen kirjailija (Kirjasampo.fi). Hän vietti lähes koko elämänsä pienessä Orajärven kylässä, Pellon pohjoispuolella (Paasilinna 1974, 12). 

Mukan taiteellisuus huomattiin jo lapsena. Hän oli lahjakas piirtäjä, maalari ja laulaja. 13-vuotiaana sairastettu aivokalvontulehdus muutti Mukan iloisen olemuksen synkän vihamieliseksi. Hän kulki kylillä muiden nukkuessa, rauhattomana ja levottomana. Noihin aikoihin hän yritti itsemurhaa (Paasilinna 1974, 20-21, 28-29).

14-vuotiaana Mukka sai kirjoituskoneen ja alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Se oli eläimellisen kiihkeä kertomus, jonka sanoma kuitenkin taittui seksuaalisesta poliittiseksi kirjan keskivaiheilla. Kustantaja hylkäsi teoksen. Tästä suivaantuneena Mukka päätti lopettaa kirjoittamisen kokonaan (Paasilinna 1974, 35-36, 38, 40).

Mukka kävi hetken Suomen Taideakatemian koulua, jossa hän tapasi tulevan vaimonsa, Tuula Pekkolan. Pekkola piti Mukkaa aluksi outona ja hysteerisenä, mutta lopulta pari rakastui ja kihlautui (Paasilinna 1974, 42, 44, 46).

17-vuotiaana Mukka sai valmiiksi Maa on syntinen laulu -kirjan ja lähetti sen Gummerukselle. Kustantaja oli innoissaan, mutta silti hiukan epävarma, sillä Millerin Kravun kääntöpiirin tapaus oli vielä tuoreessa muistissa. Kirja julkaistiin, mutta teilattiin armotta - sitä ei hyväksytty edes Pellon kirjastoon. Samoihin aikoihin Mukan esikoisteoksen kanssa ilmestynyt Juhannustanssit sai median jakamattoman huomion, ja Maa on syntinen laulu jäi syrjään (Paasilinna 1974, 58, 63, 66).

Sekä Mukan teokset että Salaman Juhannustanssit ajoittuvat 1960-lukua repineisiin kirjallisuuden ristiriitoihin, aikaan, jolloin vastakkaiset näkemykset taistelivat paikastaan kirjallisuuden kentällä (Koppa). Sotienjälkeinen murros oli selvästi nähtävissä (Lahtinen 2013, 9). 

Mukka kirjoitti Tabun vuonna 1963 (Paasilinna 1974, 75). Sen aiheet ja symboliikka olivat hyvin samankaltaisia kuin esikoisteoksessakin (Lahtinen 2013, 63). 1965 kirjoitettu Täältä jostakin taas oli armeija-aiheinen teos (Paasilinna 1974, 80), joka voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon (Lahtinen 2013, 85). Vuonna 1970 Mukka kirjoitti viimeisen teoksensa, Kyyhkyn ja unikon. Hän suunnitteli Lappi-aiheista suurteosta, mutta ei koskaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa (Paasilinna 1974, 180, 192).

Mukka puhui paljon lähestyvästä kuolemastaan jo viimeisen teoksen julkaisuvuonna. Hymyn julkaisema valheellinen artikkeli ja häätö Pellon kunnasta saattoivat edistää kirjailijan menehtymistä, mutta hyvin todennäköisiä syitä olivat kuormittava ja epäterveellinen elämä. Timo K. Mukka kuoli Rovaniemen sairaalassa vuonna 1973 (Paasilinna 1974, 205-206, 212, 218, 220-221).

Teokset

Maa on syntinen laulu (1964)

Tabu (1965)

Täältä jostakin (1965)

Laulu Sipirjan lapsista (1966)

Punaista (1966)*

Koiran kuolema (1967)**

Ja kesän heinä kuolee (1968)

Lumen pelko (1970)**

Kyyhky ja unikko (1970)

*runokokoelma

**novellikokoelma

(Kirjasampo.fi)

Maria xxxxxx

5.10.2014

Veronica Roth - Uskollinen

Kiitos arvostelukappaleesta, Otava! (Ja anteeksi, että arvostelu tulee "hieman" myöhässä.)

"Mitä jos vanhempieni Jumala, koko heidän uskonjärjestelmänsä, on vain sepitelmää jonka tarkoitus oli pitää meidät hallinnassa? Eikä se koske vain Jumalaa ja muita yliluonnollisia asioita, vaan käsityksiämme oikeasta ja väärästä, ihannettamme epäitsekkyydestä. Pitääkö kaiken sen muuttua nyt kun tiedämme miten maailmamme on luotu?"

Veronica Rothin Outolintu-trilogia saa kunniakkaan päätöksensä Uskollisessa, jossa nuortendystopiatrilogialle  tyypilliseen tapaan noustaan yrittämään vielä kerran ja koetetaan kaataa oikeamielisiä rakastavaisia riivaava hallitus. Tris ja Tobias koettavat maailmanparantamisen lisäksi myös elvyttää suhdettaan. Kumpi sitten lieneekään vaikeampi tehtävä?

Kuten olen monta kertaa todennut, nuortendystopiagenre tai YA-scifi ylipäänsä on hyvin vaikea uudistaa. Roth tiesi varmasti, mitä oli tekemässä, sillä kirjan maailma on hyvin tarkkaan luotu. Lajityypin kliseitä on tarttunut mukaan, mutta pääosin tarina on hyvin raikas ja aidontuntuinen.

Tris on päähenkilönä keskinkertaisen tuntuinen, mutta silti paljon itsenäisempi ja rohkeampi kuin esimerkiksi Twilightin Bella. Lopussa (ihan paljastamatta juonta - en tahdo spoilata teitä, rakaat lukijani) Tris näyttää myös epäitsekkään puolensa täydellisellä uhrautumisella, jota Vaatimatonkin kadehtisi.

Trilogian muuhun tasoon verraten Uskollinen on jollain tapaa pettymys. Outolintu asettaa sellaiset odotukset koko sarjalle, että niiden ylittäminen on mahdotonta.

Jos kaipaat samankaltaista luettavaa, suosittelisin esimerkiksi Beth Revisin Across the Universea sekä jo klassikoksi noussutta Nälkäpeliä. Toinen Outolintu-elokuva on muuten tulossa elokuvateattereihin maaliskuussa! Minä ainakin menen katsomaan - ehkä jopa ensi-iltaan, kuka tietää? Tätä on kyllä odotettu.