Kolme 1900-luvun modernia klassikkoa

1900-luvun aikana kirjallisuus on liukunut hiljalleen postmodernista genrekirjallisuuteen ja sieltä jälleen realismin renessanssiin. Käsittelen nyt kolmea klassikon asemaan noussutta teosta kolmelta eri vuosikymmeneltä. Teosten aiheet vaihtelevat aina taiteilijuudesta yliopistomaailman kiemuroihin, ja genretkin ovat kovin moninaiset. Mitään yhtenäistä linjaa siis on hyvin hankala vetää 1900-luvun kirjallisuutta määrittämään. Kenties ajanjaksosta on vähän aikaa, jotta voisimme nähdä sen yhtenäisenä. Kuitenkin postmodernismin jälkikaiku on silti kuultavissa 1990-luvun rikosromaanissakin.

1910-luvulla, tarkemmin ottaen 1916, sittemmin kulttimaineeseen ja suureen arvostukseen noussut James Joyce julkaisi omaelämäkerrallisen romaaninsa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Siinä hän vaeltaa rauhattoman nuoren Stephenin hahmossa jesuiittakoulun käytävillä ja harkitsee jopa pappeutta - ja miettii tietysti isäsuhdettaan.

Joycen omat kotiolot eivät olleet tosiasiassakaan aivan ihanteelliset. Isä John oli alkoholismiin ja holtittomaan rahankäyttöön taipuvainen, aivan kuten kirjassakin. Teos ei ole kovin vaikeaa Joycea - hän aloitti kielellisen kikkailun vasta hieman myöhemmin. Olen yrittänyt lukea Finnegans Wakea (ei suomennettu) eikä se auennut sitten yhtään. Muuhun tuotantoon aion kyllä tutustua.

30-luvulla, toisen maailmansodan alkuhetkillä, Jean-Paul Sartre kirjoitti Inhon. En tiedä, olisiko teosta syytä lukea filosofisena vai kaunokirjallisena teoksena. Tässäkin pääosassa on nuori mies, joka kokee sanomatonta ahdistusta olemassaolostaan. Sartre tuli myöhemmin tunnetuksi (ja myös pilkatuksi) eksistentiaalifilosofiansa vuoksi. Tämä kirja voisi olla eksistentiaalikriisiä toivovalle taivaan lahja, sillä se saa kyllä pohtimaan - ja inhoamaan. Itse koin paitsi yleviä pohdiskelun hetkiä, mutta kyllä silloin tällöin purskahdin nauruun omille eksistentiaalisille mietteilleni, joita kirja oli herättänyt.

Kirjan päähenkilö Antoine Roquentin havaitsee kokevansa kaikenkattavaa inhoa monenlaisia toimia ja asioita kohtaan. Hän ihailee suuresti erästä kirjastossa käyvää miestä, joka aikoo lukea kaikki lainaston kirjat - aakkosjärjestyksessä.

Kaikkein lähinnä omaa aikaamme, 1990-luvulla, kirjoitettu Jumalat juhlivat öisin on synkkä mutta hyvin tunnelmallinen kirja. Rahvaan joukosta stipendin turvin "hienompiin piireihin" pakenemaan päässyt Richard haluaisi opiskella yliopistolla kreikkaa - mutta kas, opettaja ei hyväksykään oppiinsa aivan ketä tahansa. Richard kuitenkin pääsee opintoihin mukaan ja huomaa päätyneensä varsinaiseen kulttiin.

Vaikka vaatimattomista oloista lähtöisin olevan Richardin opiskelutoverit ovatkin rikkaita, ovat he luonteeltaan aivan kammottavia. Ihmiset ovat useimmiten samanlaisia aina ja kaikkialla, oli elintaso mikä tahansa. Murhamysteeriksi Tarttin kirja on melko filosofinen eikä lainkaan niin juonivetoinen kuin rikosromaanit yleensä. Ensimmäiset sata-parisataa sivua olivat aika pysähtyneitä, mutta sitten alkoikin toiminta. Kirja jätti pöllämystyneen tunnelman. Aion varmasti palata tähän vielä uudelleen.