Paolo Giordano - Alkulukujen yksinäisyys

Alkulukujen yksinäisyys on ollut lukulistallani ikuisuuden. Olin ehtinyt muodostaa monenlaisia ennakkokäsityksiä tästä teoksesta, mutten olisi koskaan arvannut sen olevan näinkin surullinen. Giordanon hahmot ovat rikkinäisiä ja hauraita, mutta silti yllättävän vahvoja. Ja läpikotaisen inhimillisiä.

Mattia haluaa kerrankin päästä jonnekin ilman kehitysvammaista pikkusiskoaan. Hän jättää tämän metsänreunaan odottamaan ja lähtee itse luokkatoverinsa syntymäpäiville. Palattuaan hän ei löydä pikkusiskoa mistään. Parinkymmenen metrin päästä paikasta, johon Michela jäi istumaan, virtaa joki.

Mattia traumatisoituu niin, että muuttuu aivan sulkeutuneeksi ja alkaa keskittyä pelkästään matematiikkaan. Kunnes Alice, nuori, anoreksiaa sairastava ja lasketteluonnettomuudessa vammautunut tyttö saa hänet tuntemaan jotain rakkauden kaltaista.

Kirja on kertakaikkisen sykähdyttävä. Sokerikuorrutetta ei maista kuin ehkä aivan lopussa, mutta Giordanon hahmojen elontie ei ole mitään ruusuilla tanssimista silloinkaan. Kärsimyksestä on vaikeaa kirjoittaa kauniisti säilyttäen kuitenkin samalla jonkinlaisen kosketuspinnan todellisuuteen. Giordano tekee tämän niin hyvin kuin kirjailija vain voi.

Kirja muistuttaa hienosti, että kaiken synkkyyden keskellä on aina valoa. Vaikka tuo valo ei voita pimeyttä täysin, valaisee se silti pienen alueen kerrallaan ja auttaa pahimman ajan yli.

Kyseessä on hieno teos, jota suosittelen lämpimästi. Kohderyhmäähän Alkulukujen yksinäisyydellä ei varsinaisesti ole, vaan kyseessä on (aikuisten) lukuromaani. En tosin keksi yhtään syytä, miksei tästä voisi silti kuka tahansa nauttia.