maanantai 16. huhtikuuta 2018

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

Ikuisuuden TBR-listalla keikkunut Pieni suklaapuoti päätyi vihdoin luettavakseni, kun karsin kirjoja hyllyistäni pari viikkoa sitten ankarasti. Laitoin syrjään kirjat, joita en halua säilyttää, mutta jotka kuitenkin tahdon lukea, ja tämä oli yksi niistä kirjoista. (Luen elokuuhun mennessä -pino on aivan liian korkea, huoh...) Joanne Harrisilta en ollut lukenut aiemmin mitään, joten siinä mielessä kirja oli uusi aluevaltaus. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan parikin kertaa, jossa päärooleja näyttelevät Juliette Binoche ja Johnny Depp (!), ja muistan pitäneeni siitä nimenomaan maagisen ja ihmeellisen tunnelman vuoksi.



Olin pitänyt Joanne Harrisia hömppäkirjailijana, mutta oikeastaan Pieni suklaapuoti on paitsi viihdyttävä, myös melko syvällinen teos. Harris myös kirjoittaa todella hyvin. Välillä kirjassa oli todella epämääräisiä kielikuvia ja kömpelöhköä kieltä, mutta missäpä kirjassa ei? Yllätyksekseni päätin jo puolessavälissä kirjaa, että luen Harrisin muunkin suomennetun tuotannon. Verrattuna johonkin Roman Sentšinin ankeaan, yhteiskunnallisesti tiedostavaan kirjallisuuteen tämä on suorastaan sokerikuorrutettua hattaraa, mutta mitä siitä? Joskus ihminen tarvitsee jotain, mistä tulee hyvä mieli.

Kirjan päähenkilö on Vianne, joka saapuu pieneen ranskalaiskylään kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä kanssa. Hän avaa suklaapuodin, jonne ihmiset alkavat virrata - joskin aluksi kyräillen ja hieman peloissaan. Huumaavat makunautinnot ja se tosiasia, että Anouk on isätön, riittävät saattamaan kylässä valtaa pitävän papin raivon valtaan. Vastakkain ovat vapaa aistillisuus ja kahlitseva uskonto, ja lienee ilmiselvää, kumpi voittaa kyttäämiseen ja pikkukylän menoon kyllästyneiden kyläläisten mielissä. Viannesta tulee tärkeä henkilö, ja hänen tyttärensäkin sopeutuu joukkoon jotenkuten.

Kaikki muuttuu, kun jokimustalaiset* saapuvat veneillään kylän liepeille. Keski-Euroopassa ei suhtauduta kiertolaisiin ylipäänsä suopeasti, mutta pappi ja monet muut tuntuvat suorastaan vihaavan asuntolaivoissaan paikasta toiseen seilaavia ihmisiä. Kenties toisten äärimmäinen vapaus tekee kahlitun ihmisen kateelliseksi. Varsinkin yksi kiertolaisista, Roux, herättää inhoa ja kateutta, koska kohtelee erästä vanhusta paremmin kuin tämän omat lapset! Tästä hyvästä Roux saa vihat niskaansa.

Joistakin arvioista olen saanut sen käsityksen, että lukijoiden mielestä Vianne on ollut liian täydellinen päähenkilö eli ns. Mary Sue. Olen eri mieltä. Monessa kohtaa Viannesta huomaa, että hänen luonteensa on turhankin dominoiva ja itsepäinen (siis oikeasti, ei Mary Sue -tavalla). Hän taivuttelee ihmisiä paitsi sanoin, mutta myös taikavoimiensa avulla, minkä voisi jo katsoa olevan todella häijyä.

Kirjaa suosittelisin maagisen realismin ja romantiikan ystäville, mutta myös niille, jotka haluavat nautinnollisen lukukokemuksen. Suklaata kannattaa varata lähistölle. Itse luin kirjan yhteen putkeen, eikä minulla ollut suklaata... No, koskaan ihanien suklaaherkkujen kuvitteleminen ei ole ollut niin helppoa kuin Pientä suklaapuotia lukiessa!

*Joo joo, ei saa sanoa mustalainen, mutta romaneita kirjan kiertolaiset eivät ole. Todennäköisesti he ovat ns. gens du voyage -kansaa, siis matkustavaisia noin suoraan suomennettuna.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Cornelia Funke - Mustesydän

Mustesydäntä on suositeltu minulle vuosia eri tahoilta. Viimein, kirjahyllyä siivotessani, sain aikaiseksi tarttua Funken varmasti tunnetuimpaan teokseen. Varhaisnuortenfantasiaksi yllättävän synkkä Mustesydän piti otteessaan, ja lyhyet, välähdyksenomaiset luvut saivat minut lukemaan aina vain seuraavan pätkän.



Olisi ehkä pitänyt lukea Mustesydän nuorempana, että olisin voinut eläytyä paremmin itse seikkailuun ja 12-vuotiaan Meggien tuntemuksiin. Nyt lähinnä ihmettelin päähenkilön isän ja muiden aikuisten epämääräistä käytöstä - ja Capricornin eli suurpahiksen vähän vähemmän vapaaehtoista haaremia, jonka tämä on koonnut kirjoista loitsimalla. Huolimatta näistä puutteistaan kirja on ihan kelpo fantasiaromaani.

Fantasialle tyypillisesti tarinassa on yksi tietty esine, jonka kaikki tahtovat. Jotkin hahmot ovat siirtyneet maailmaamme Mustesydän-nimisestä kirjasta, ja he haluavat kirjan takaisin, jotta voivat päästä takaisin omaan tarinaansa. Meggien isä puolesta haluaisi kirjan, koska hän tuli vahingossa loitsineeksi Meggien äidin kirjaan joskus ja toivoo löytävänsä tämän kirjan sivuilta.

Tavallaan kirja oli kiehtova, mutta en täysin lumoutunut. Ihan hyvä on sanapari, joka herättää yleensä inhonväreitä, mutta juuri sitä tämä kirja minulle on. Ihan hyvä. Jatko-osat ovat kuitenkin hyllyssä, ja aion lukea ne.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Cara Delevingne & Rowan Coleman - Mirror, mirror

Suhtaudun aina epäillen kirjoihin, jotka on kirjoittanut jollain toisella alalla menestynyt henkilö - esimerkiksi huippumalli tai näyttelijä, kuten Mirror, mirrorin kirjoittanut Cara Delevingne. Tällaiset teokset haiskahtavat usein tekemällä tehdyiltä ja rahan kiilto silmissä kirjoitetuilta. Itse julkkiksella on harvoin mitään tekemistä itse tekstin kanssa, kunhan vain saa nimensä kanteen. Mirror, mirror yllätti minut kuitenkin todella positiivisesti. Se ei ollut vain ihan hyvä, vaan taiten rakennettu ja mukaansatempaava jännitys- ja kasvuromaani. Tietysti on otettava huomioon, että teoksen toinen (ja kenties itse kirjoitustyön tehnyt) kirjoittaja Rowan Coleman on kirjoittanut uransa aikana lukuisia dekkareita ja lukuromaaneita.



Mirror, mirror alkaa tragedialla: pitkään kateissa ollut Naomi löytyy Thames-joesta hirvittävässä kunnossa. Poliisit väittävät tapausta itsemurhaksi, mutta bändikaverit Red, Leo ja Rose tietävät paremmin. Naomi ei olisi koskaan tehnyt sellaista - syyllinen on siis etsittävä jostain ulkopuolelta. Etsinnät eivät kuitenkaan suju niin helposti kuin olettaisi, koska hahmojen väliset skismat vievät liikaa aikaa ja voimia.

Vaikka neljän nuoren bändistä saisi revittyä vaikka millaista turhaa draamaa, kirjoittajat eivät sorru siihen. Päinvastoin nuoret ovat usein paljon kypsempiä kuin esimerkiksi vanhempansa ja koettavat ratkaista konfliktitilanteet järkevästi. Tämä ei tietenkään estä draamaa syntymästä: henkilöiden elämäntilanteet ovat niin kaoottisia, että niiden selvittelyssä menee tovi jos toinenkin. Veli vankilassa, ahdasmielinen äiti, traumaattinen menneisyys... vaikka ongelmakavalkadi tuntuukin ehkä yliampuvalta, tuntuu se kirjassa ikään kuin luonnolliselta: kaikillahan on ongelmia, miksei sitten tämänkaltaisen romaanin henkilöhahmoilla?

Monikin asia yllätti minut Mirror, mirrorissa, mutta sen synkkyys sai minut sekä hämmentymään että yllättymään iloisesti. Harvoin nuortenkirjoissa on tällaista äärimmäistä, kieroutunutta pahuutta. En kuitenkaan näe pahuutta shokkiarvon tuojana, vaan ehkä paremminkin realistisena muistutuksena siitä, mitä useat nuoret joutuvat päivittäin netissä kohtaamaan. Juonen raadollisuus voi toki olla myös allegoria nuoruuden rankkuudesta ja kohtuuttomuudesta varsinkin tänä päivänä.

Jotkut arvostelijat ovat syyttäneet kirjoittajia muun muassa vähemmistöjen kuvaamisesta huonossa valossa, mutta itse olen toista mieltä. Minusta on päinvastoin rohkeaa tuoda hahmoista myös ongelmallisia puolia esiin, olivat he sitten rotu- tai seksuaalivähemmistöön kuuluvia. (Ja jos ette halua spoilereita, älkää menkö esimerkiksi Goodreadsin sivuille. Siellä arvostelijat ovat spoilanneet kaiken.)

Etuliepeessä on korostettu ehkä liikaa kirjan syvällisiä aiheita: petosta, salaisuuksia, ystävyyttä ja niin edelleen. Pohjimmiltaan Mirror, mirror on nuortendekkari, jossa on myös kehitysromaaneille tyypillinen nuoren henkisen kasvun aspekti. Vaikka kirja ei olekaan mikään maailmankirjallisuuden mestariteos, on se silti sellainen kirja, joka ei anna lukijalle rauhaa ennen viimeisen sivun lukemista.

Suosittelen ehdottomasti kirjaa paitsi kohderyhmälle, myös vanhemmille lukijoille. Mirror, mirror on kaukana tavanomaisesta YA-lällystä.

P. S. Kappale, joka sopii minusta aivan älyttömän hyvin tähän kirjaan, on Ultra Bran Sokeana hetkenä.

Kun siirtyy äkkiä 
päivänvalosta pimeään
Kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua
Eihän voi tuntea ihmistä 
joka ei kerro itsestään mitään


maanantai 5. helmikuuta 2018

Han Kang - Ihmisen teot

Luin Han Kangin Vegetaristin viime keväänä. Se teki minuun vaikutuksen, mutta taisin ymmärtää väärin, mistä se kertoo. Vasta Ihmisen teot luettuani tajuan myös Vegetaristin sanoman: ihmisruumis voidaan rääkätä kuoleman partaalle, omaa tahtoa ei koskaan.



Neljä vuotta sitten koreaksi ilmestynyt Ihmisen teot on aiemmin novelleja ja lyriikkaa kirjoittaneen Han Kangin ensimmäinen romaani. En käsitä, miten esikoisromaani voikaan olla näin hiottu ja tunnelataukseltaan vahva, suorastaan mestarillinen. Toisaalta Kang on kirjoittanut valtavan kauan, useamman vuosikymmenen ajan.

Todelliseen historialliseen tapahtumaan, Gwangjun kansannousuun 80-luvulla, perustuva romaani hyödyntää samaa näkökulmatekniikkaa kuin Vegetaristi. Päähenkilö ei kerro itse kaikkea, vaan hänen tarinansa kertovat myös perhe ja ystävä, joka ammuttiin kansannousussa. Takakansi sanoo kirjan kertovan "kollektiivisesta sydänsurusta", mikä on erinomainen luonnehdinta. Se, että kertojina on niin monta sielultaan särkynyttä ihmistä, voimistaa teoksen sanomaa.

Kansannousun käy huonosti: kapinalliset pidätetään tai tapetaan. Päähenkilö Dong-ho joutuu hirvittävän kidutuksen kohteeksi. Hän pääsee vapaaksi ja jatkaa elämäänsä, mutta öitä piinaavat painajaiset ja päiviä katkeruus. Kang on taitava sekoittamaan brutaalia ja kaunista: tuskin kukaan on kirjoittanut kidutuksesta samalla yhtä suorasukaisesti ja runollisesti kuin hän.

"Tutkin joka päivä käteni arpea. Kohtaa, jossa luu oli kerran näkyvissä, josta tihkui vaaleaa märkäistä eritettä. Joka kerta kun näen tavallisen Monami-kuulakärkikynän, hengitykseni salpautuu. Odotan että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa vastaan, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttäni ainoastaan kuolemalla."

Mitä voi tehdä, kun hallitus ja poliisivoimat kääntyvät kansalaisia vastaan? Tai mitä pitäisi tehdä, kun mistään ei saa oikeutta? Millä syillä väkivallan voi oikeuttaa? Tällaisia suuria kysymyksiä pohdin Ihmisen tekoja lukiessani. Myös: Miten tämä on voinut tapahtua Etelä-Korean kaltaisessa sivistysvaltiossa? Toisaalta Euroopassakin on maita, jossa on joukkoteurastettu ihmisiä vielä 90-luvulla - puhumattakaan nyt Krimin tilanteesta.

Kang ei ole kotimaassaan saanut kaikkialla hyvää vastaanottoa sen vuoksi, että tonkii teoksissaan kansakunnan avoimia haavoja. Esimerkiksi Financial Times -lehden haastattelussa hän sanoo: "Etelä-Korean nykyinen hallitus haluaa pyyhkiä tietyt muistot historiasta ja luoda kouluihin yhtenäiset historian oppikirjat, joiden tekijät pidetään salassa. Tämä on mielestäni ongelmallista."

"Yhä useampia varjoja tuli öisin liki omaani. Kuten ennenkin, kohtaamisemme olivat aivan umpimähkäisiä. En tiennyt koskaan, kenet aistin, vaan osasin vain arvioida suurin piirtein, kuinka kauan olimme olleet lähekkäin. Erotin milloin varjoani vasten levittäytyi tai sen ympärille kietoutui joku alusta asti pensaikossa lojunut, milloin taas joku vasta sinne tuotu, vaikka en osannut sanoa, kuinka pystyin siihen. Joihinkin sieluihin tuntui jääneen jälki pitkistä ja raskaista kärsimyksistä, joiden syvyyttä en kyennyt ymmärtämään. Olivatko ne asuneet niissä ruumiissa, joiden vaatteet oli revitty rajusti ja joiden jokainen sormenkynsi oli tumman sinipunainen? Aina kun hipaisimme toisiamme, hirvittävän tuskan muisto välittyi minuun kuin sähköisku." (Katkelman suomentanut Sari Karhulahti.)

lauantai 20. tammikuuta 2018

Elokuva: Kosketuksissa / Testről és lélekről (2017)

Olen luistanut vaikka mistä velvollisuuksistani päästäkseni katsomaan Ildikó Enyedin elokuvaa Kosketuksissa. Syön Lidlin croisanttia ja yritän olla murustamatta Finnkinon hienolle, punaiselle penkille. Pienessä salissa on neljä ihmistä. Yksi heistä istuu aivan edessäni, ja kääntyy katsomaan minua sanoen jotain. En saa selvää, ja pyydän toistamaan. "Are you Hungarian?" hän kysyy. Naurahdan ja vastaan kieltävästi. Hän on, ja hän kertoo luulleensa, että vain unkarilaisia kiinnostaisi tämä elokuva. (Hän ei selvästi ole lukenut Imagea.) Juttelemme vähän aikaa, ja sitten toivotamme toisillemme hyvää elokuvaa - "Toivottavasti se on hyvä", nainen sanoo - ja minä uppoan penkkiini ja katselen trailereita tulevista ranskalaisista taide-elokuvista.



Elokuva alkaa kahdella rinnakkaisella kuvauksella, joiden välinen kontrasti antaa ensitahdit koko elokuvalle: Kuulaassa metsässä saksanhirvi painaa turpansa toisen saksanhirven säkää vasten, ja toisaalla lehmiltä riistetään kaikki arvokkuus repimällä niiden iho irti, viiltämällä niiden lihasta suuria kimpaleita ja ampumalla pulttipistoolilla päähän. Olen rehellinen: En voinut katsoa jälkimmäistä. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka katsovat esimerkiksi eläintilavideoita moraalisia valintoja pönkittääkseen. Olen aina tiennyt, mitä teurastamoissa tapahtuu (pakkohan eläin on tappaa, ennen kuin se syödään), ja tehnyt kuten jokainen järkevä ja empatiakykyinen ihminen tekee. 

Jos olisin tiennyt, että elokuvan pääasiallinen tapahtumapaikka on teurastamo, en olisi mennyt katsomaan. Onneksi en tiennyt. Jos koskaan brutaali on ollut ylimaallisen kaunista, niin tässä elokuvassa. Kosketuksissa on täynnä julmaa väkivaltaa, mutta toisaalta sen yleinen seesteisyys tasoittaa raakuutta tai ainakin tuo siihen erilaisia sävyjä.

Toinen elokuvan päähenkilöistä, Mária (kaima, mikä riittää herättämään mielenkiintoni) on laaduntarkastaja, joka saapuu töihin teurastamoon edellisen tarkastajan lähdettyä äitiyslomalle. Hän lätkii lihakimpaleisiin kakkosluokan tarroja ja kyhjöttää työpäivänsä tietokoneen ruutua tuijottaen. Muut työntekijät suhtautuvat häneen nuivasti, mutta käsipuoli ja hieman liian herkkä (ainakin tähän maailmaan) johtaja Endre huomaa pitävänsä naisesta. He eivät vain saata puhua toisilleen - syistä, joita eivät ole tavanomaisista elokuvista poiketen ympäristön paine tai muut pakottavat esteet. Enyedi onnistuu vangitsemaan täydellisesti sen tuskan, kun kaksi ihmistä eivät koskaan saa sanotuksi toisilleen oikeita sanoja, vaan pitävät tunteensa piilossa väärinymmärrystä peläten. Heissä on kuitenkin jotain samaa, mikä heidät erottaa muista ja vetää kohti toinen toistaan: Kumpikin katselee työtovereitaan kuin eivät voisi ymmärtää, mitä näiden päässä liikkuu, he syövät niittysuolaheinää teurastamon ruokalassa - liha ei ymmärrettävistä syistä maistu - ja öisin kulkevat metsissä saksanhirvien hahmossa samaa unta nähden.

Kosketuksissa on latausta täynnä: sitä on henkilöhahmojen ja motiivien välillä, mutta jännitteen alkulähde löytyy humaaneista teemoista ja symboleista, joita elokuva on täynnä. Márian kyvyttömyys kosketukseen ja epätoivoiset keinot päästä ahdistavasta suojakuoresta eroon kuvaavat sitä, kuinka itsepintaisesti silmämme pysyvät kiinni maailman epäkohdilta, ja millaista raakuutta on kohdattava, ennen kuin saattaa katsoa hirmutekoja, erityisesti omiaan, päin. Lopulta Mária ja Endre kykenevät 
puhumaan samaa kieltä, ja se on kuin kaikkein tuskallisin mutta puhdistavin herääminen koskaan. 

Elokuvan lopputekstien ilmestyessä valkokankaalle itken niin, etten saa henkeä. Jokin sisälläni on muuttunut lopullisesti, ja ajatellessani viimeistä kohtausta talvisessa metsässä kyyneleet valuvat niin, että edessäni istuva nainen ojentaa minulle nenäliinan. Hänkin itkee. Kumpikaan meistä ei saa sanaa sanotuksi, vaikka ennen elokuvaa olimme jutelleet niin kepeästi. Poljen kotiin, menen nukkumaan ja toivon, että näen unta, josta en toivo herääväni.

***

Elokuvan alkuperäinen nimi, Testről és lélekről, tarkoittaa suomeksi "Ruumiista ja sielusta". Elokuvan katsottuaan sen ymmärtää, mutta niin ymmärtää suomenkielisenkin nimen, joka on alkuperäisestä poikkeavaksi käännökseksi erittäin kekseliäs ja tavoittaa elokuvan ytimen. Kosketuksissa on mestariteos ja pysyy todennäköisesti yhtenä parhaista, ellei parhaana, näkemistäni elokuvista vielä pitkän aikaa.

Tässä vielä elokuvan tunnuskappale What He Wrote (laulaja Laura Marling), joka on loistavaa kuunneltavaa - parasta rakkausmusiikkia ikinä, kuten levykaupan myyjä elokuvassa sanoi.



Yllättäen myös Juice Leskisen Viidestoista yö sopisi elokuvaan, ainakin kertosäe:

Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään
Sun kainaloosi käperryn ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Kirjavuosi 2017

Vuonna 2017 luin 77 kirjaa (ja 24 347 sivua), mikä on vähemmän kuin koskaan ehkä sitten varhaislapsuuteni. Perustelen tätä hirmuisen kiireisellä ja raskaalla vuodella, joita toivottavasti ei ole paljoa edessäpäin.

Luin todella paljon vanhoja suosikkejani uusiksi, mikä näin jälkikäteen katsottuna on pedannut uutta aluevaltaustani: klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta. Minun on sanottava hyvästi - tai paremminkin näkemiin - lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoille, ja valmistauduttava kokonaiseen uuteen kirjallisuuden lajiin, jonka kokeminen tulee olemaan jännittävää, mutta todennäköisesti myös vaikeaa, pitkästyttävää ja ärsyttävää. Vuoden 2018 tavoitteeni on siis lukea enemmän klassikoita. Olkoon se mahdollisimman tuskatonta ja älyllisesti tyydyttävää.

Erinomaisia kirjoja luin kuitenkin viime vuonnakin, jopa niin paljon, että teen kymmenen kohdan listan (mikä tarkoittaa 13% kaikista viime vuoden kirjoista). Jos olen kirjoittanut kirjasta, sen nimi on linkki postaukseen.




10. Patrick Rothfuss: The Rest of Us Just Live Here

Päähenkilöt elävät taviksina dystooppisessa maailmassa eivätkä pelasta ketään, mikä tekee Rothfussin teoksesta loistavan YA-dystopian.


Ehkä koko Flavia de Luce -sarjan paras osa. Flavia kasvaa hahmona valtavasti, ja tunteet kuohuvat sekä sivuilla että lukijan mielessä.

8. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Kiehtova fantasiaromaani, joka tempaisi minut toiseen maailmaan. Myös jatko-osa Seleesian näkijä on hyvä.

7. Dubravka Ugresic: Kiputilahallitus

Lakoninen romaani siitä, millaista on elää juurettomana sotaa paossa, ikuiseen välitilaan juuttuneena.

6. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Muistista, unohtamisesta ja totuudesta kertova teos kuljettaa lukijan läpi karnevaalikaupungin suoraan vinksahtaneeseen alitajuntaan.

5. Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Toisaalta raastava, toisaalta hupaisa lapsuuskuvaus, jonka ei toivoisi olevan totta, mutta jollaisesta kuitenkin lapsena itse haaveili.

4. André Brink: Tuokio tuulessa

Tumma mies + valkoinen nainen oli joskus todella skandaalinkäryinen yhdistelmä, mutta Brinkin herkkä kerronta vie huomion kielletystä rakkaudesta ehdottomaan, anteeksiantavaan ja rajoja uhmaavaan rakkauteen.

3. Han Kang: Vegetaristi

Nainen haluaa syödä kasveja ja lopulta muuttua sellaiseksi. Han Kang on runollinen prosaisti, ja Vegetaristi puolestaan loistava kurkistus toisenlaiseen kulttuuriin ja ihmismieleen, joka on kaikkien pakkokeinojen tavoittamattomissa.

2. Beth Lewis: Suden tie

Pitkästä aikaa kirja sai minut haukkomaan henkeä jännityksestä. Loistavaa: kaikki. Kieli, henkilöt, juonesta puhumattakaan.

1. Miki Liukkonen: O

Ei ehkä vuoden merkityksellisin kirja, mutta tämän kaltaisia kirjoja tulee vastaan vain kerran vuosikymmenessä. Noin sata neuroottista henkilöhahmoa, juoni, joka ei noudata mitään runousoppia ja paljon humaania huumoria.

***

Kaikkiaan luin viime vuonna aika laadukkaita teoksia. Ehkä olen siirtymässä siihen lukuvaiheeseen, jossa laatu korvaa määrän - ihanteellisintahan olisi tietysti lukea paljon hyviä kirjoja.

En kirjoittanut yhdestäkään elokuvasta tänä vuonna (asiaan on tuleva muutos), mutta Anna, A lopussa -sarjasta päätin kirjoittaa. Se pohjautuu L. M. Montgomeryn klassikkokirjoihin ja halusin ehkä saada kyseisestä kirjailijasta hullaantuneet, nimeltämainitsemattomat henkilöt katsomaan sarjan. :)

Toivottavasti teillä oli hyvä kirjavuosi - tulevasta ainakin toivotan sellaista!

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Margit Sandemo - Silmiesi valo

Varoitus: Tämä postaus sisältää hieman spoilereita liittyen Morin ja Tirilin väliseen suhteeseen.

Noitamestari-Morin ja Tirilin seikkailut jatkuvat Margit Sandemon Silmiesi valo -kirjassa, joka on suoraa jatkoa Taikuudelle. Kuten sanoin, sarja paranee ensimmäisestä osasta huomattavasti - nimittäin pääsemme siihen asiaan, joka minua kiinnostaa, eli Tirilin ja Morin välille rakentuva suhde, joka saavuttaa täyttymyksensä verrattain hitaasti. Sandemo osaa totisesti vetää oikeista naruista, jotta saa lukijan koukkuun.



Hömpälle epätyypillistä hahmokehitystäkin nähdään, tavallaan: laivanryöstäjänaisen saarelle ajautunut Tiril saa osoittaa hyvyytensä lukijalle kerta toisensa jälkeen sietämällä vaikka rikollista, jos tämä on ollut hänelle itselleen ystävällinen. Ehkä voisi ajatella, että Tiril on täysi tossu, mutta äärimmäinen hyvyys saa lukijan oikeastaan kyseenalaistamaan päähenkilön moraalikäsityksen. Voiko henkilö, joka ei ymmärrä eroa oikean ja väärän välillä olla oikeasti pohjimmiltaan hyvä? Toisaalta Tiril on nuori ja tynnyrissä kasvanut, joten hänen ei voi varsinaisesti odottaa säkenöivän terävällä ajattelullaan.

Morin kehitys taas noudattelee tyypillistä hieman vastahakoisen ja erittäin pidättyväisen ensirakastajan kaavaa. Hän ei ole liian himokas - tai on, mutta ei näytä sitä, koska Tiril parka (joka on, myönnettäköön, 16-vuotias ja siten ehkä hieman liian nuori noin kolmekymppiselle Morille) on niin hauras ja haavoittuvainen. Tavallaan ymmärrän, että tällainen dynamiikan rakentaminen on välttämätöntä, jos on niin huono kirjoittaja kuin Sandemo. Muuten hahmojen välille olisi aika vaikeata rakentaa minkäänlaista jännitettä, sillä Tiril on hyvin passiivinen ja Mori taas niin syvälle taikajuttuihinsa uponnut, että ainoa häntä kuolevaisten joukossa pidättelevä asia on hänen maallinen rakkautensa. Siispä on välttämätöntä, että kumpikin hahmo tavallaan vastahakoisesti ajautuu tilanteeseen, joka lähes purkaa jännitteen - mutta ei ihan, koska Mori on jalo eikä halua tahrata Tirilin kunniaa. (Niinpä, tervetuloa 1700-luvulle...) Grande finalea saanemme odottaa seuraavassa kirjassa.

Kuten jo sanoin, Sandemo on kirjallisesti hyvin taitamaton, mutta hänen hieman erikoiseen tyyliinsä tottuu. Jos harjoitusta kaipaa, 47-osainen Jääkansan tarina marinoi aivot aika hyvin hänen erittäin persoonalliseen tarinankerrontaansa. Tai sitten voi hypätä suoraan laatutavaraan ja aloittaa Noitamestari-sarjan lukeminen.