John Irving - Ihmeiden tie

Ihmeiden tie on ensimmäinen Irvingin kirja, josta blogiini kirjoitan. Olen kyllä lukenut hänen aiempaakin tuotantoaan (Kaikki isäni hotellit, Garpin maailma ja Minä olen monta). Irvingmäisyys on kohdallani vakiintunut tarkoittamaan sekopäistä perhettä, seksuaalisuutensa kanssa painivaa nuorta miestä ja karhuja ja eksistentiaalista Euroopan-matkailua, mutta nyt kirjailija on... no, repäissyt. Ottanut aivan täydellisen uuden suunnan. Hyvä on, täytyy myöntää, että se tietty täysin kajahtanut pohjavire kirjasta kyllä löytyy, mutta Ihmeiden tie ei ole irvingmäinen sillä tavalla kuin kuvittelisi.

Kirjailija Juan Diego, jonka hyvinkin voisi kuvitella olevan Irving itse, päätyy kahden naisen, äidin ja tyttären, luotsaamana hienoon hotelliin Manilaan, mutta kas! lääkkeet jäivät ottamatta. Ja kaikkihan me toki tiedämme, mitä sellaisesta seuraa: hirveyksiä. Hän alkaa muistella lapsuutensa tapahtumia, mutta jopa lukija tietää sen kaiken olevan unta: epäselvää on vain, ovatko unimuistot tosia.

En voi olla vertaamatta Ihmeiden tietä Irvingin aiempiin romaaneihin. Vaikka lukijat ylistävätkin häntä kuorossa, minun on sanottava, että hän on toisteinen kuin mikä: hän kierrättää samoja elementtejä ja jopa hahmoja kirjasta toiseen! Ja ei, en usko sen olevan tyylikeino vaan tapa koettaa kertoa sama tarina monta kertaa. Kaikilla kirjailijoillahan on pohjimmiltaan vain yksi ainoa tarina, jonka he haluavat kertoa uudelleen ja uudelleen; Irving vain ei osaa naamioida tätä pakkomiellettä tarpeeksi hyvin. Tai sitten hän on vain erittäin rehellinen.

Miljöö sentään on vaihtunut - seikkailut tapahtuvat Manilassa ja Meksikossa. Hahmot kuitenkin ovat niin tuttuja, että heidät olisi voitu repäistä vaikka suoraan Kaikista isäni hotelleista. Lupe, Juan Diegon pikkusisko, on kuin Lilly (inhoaa seksiä, ei osaa puhua, on hyvin pieni), kun taas päähenkilö itse on kuin kuka tahansa Irvingin päähenkilöistä.

Tyylikeino tahi ei, on ihan hienoa, että Irving on ottanut hieman etäisyyttä entiseen tyyliinsä. Vaikka rakastankin hänen varhaistuotantoaan, ei sitä samaa jaksaisi vuosikymmeniä lukea. Eri kulttuurista kertominen on toki myös mielenkiintoista: tässä maailmassa on niin paljon muutakin kiinnostavaa kuin Pohjois-Amerikan poikakoulut ja Wien.

Suosittelen Irving-faneille (jotka ovat varmasti jo lukeneet tämän kirjan) ja niille, joita tämä vähääkään kiinnostaa. Irvingillä on kuitenkin ainutlaatuinen tapa kertoa täysin päättömistä asioista inhimillisellä lämmöllä.