Tuoretta ja laadukasta kotimaista runoutta

Muistan joskus valittaneeni runouden vähäistä näkyvyyttä kirjablogeissa. Lienee siis korjattava asia: tässä postauksessa esittelen uusia runokirjoja kotimaisilta tekijöiltä.

Ilokseni olen huomannut, että runoutta julkaistaan Suomessa melko paljon. Joukkoon mahtuu monenlaista lyriikkaa, mutta joitain erittäin hyviäkin on noussut esille.

Aunimarjut Karin Ja kuolema laulaa tuutulaulun edustaa perinteistä, mitallista runoutta olematta kuitenkaan tylsää tai konservatiivista: teemat ovat tästä päivästä, aiheet universaaleja. Lopussa on myös eri runoilijoille omistettuja, pastissinomaisia runoja. Esimerkiksi Anna Ahmatovalle omistettu Rakas muukalainen on äärimmäisen kaunista, hienovaraista ja vihjailevaa runoutta.

Korkeat portaat. Kapeat.
Askelmat ujoina
odottavat.

Muistan rakkaan muukalaisen.
Suudelman suulle.
Toivoinko?

En.

Hyvästit vain mun sielulleni.
En edes tuntenut
omakseni.

Hyvästit. Ilman suudelmaa.
Tai se pian
antakaa!

Karin runous astuu ikiaikaiseen kaanoniin. Hän hallitsee teknisen toteutuksen hyvin, mutta kun hänen lyriikkaansa tarkastelee lähempää, nousee pinnalle kysymys siitä, onko runoissa mitään omaa, sielua täydellisen ulkokuoren alla. Suosittelen silti, onhan Kari aivan hillittömän taitava sanankäyttäjä.

Markku Into on nähtävästi myös mieltynyt runokirjan nimeämiseen pidemmän kaavan mukaan: Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo on kepeää mutta silti sydäntäsärkevää jutustelua oman itsensä kanssa, maailman peilaamista.

Osa runoista on proosarunoja, osa taas "tavallisen" näköistä lyriikkaa. Jollain tapaa (pseudo)kultivoituneille runoilijoille ominainen namedroppailu ja asioiden selittäminen vaikeimman kautta jopa kiehtoo tällaista epäkypsää ja boheemirenttujen perässä juoksevaa tyttöstä, mutta voisin kuvitella vanhemman lukijan hieman tuhahtelevan. Ironista kyllä, herra Into on itse syntynyt vuonna 1945.

Runo Sähkön tukkuhinta kuvaa varmasti parhaiten sitä, mitä tarkoitan.

totta kai asian voisi selittää selkeämmin:

silitän vuosia sitten kuolleen kissan päätä,
todellisuuden suurenmoinen gogolkehys,

lumisateiden menneisyydessä
tainnutuksen pöllö

oli tarpeetonta porata otsaasi turhia reikiä

Esa Mäkijärven Mana puolestaan pitäytyy pienessä merkkimäärässä ja suurissa teemoissa - yhdistelmä, joka onnistuu lähes aina hyvin. Kokoelma koostuu 50 runosta, joilla tuntuu kaikilla olevan sama puhuja. Herkkä ja maailman filosofisesti kohtaava puhuja kulkee läpi megalomaanisen elämän ja kuoleman tematiikan sävyttämän todellisuuden läpi. Kokoelma saa miettimään, mikä todella on oma kohtaloni.

Jokainen lause on kuin aforismi, jonka voisi ripustaa seinälle sellaisenaan. Aforismeista ei kuitenkaan ole kyse, sillä kuten sanottua, puhujalla on myös tarina kerrottavanaan. Mäkijärven runot eivät ole typerää sanahelinää tai karharsis-automaatteja. Ne ovat rehellisen kauniita ja tunteellisia vailla yritystä olla mitään muuta. Juuri tästä syystä ne ovat niin onnistuneita.

Kuolleet unohtavat hyvän
menettäessään ikuisen elämän.
Kuuntelen hengitystäsi: yritän kuulla
mitä puhut unissasi, kenen nimeä toistat.

Mikäli ylistäminen epäilyttää tai ärsyttää, ottakaa huomioon, että olen lukenut noin kolmekymmentä säälittävän surkeaa runokokoelmaa tänä vuonna. Olisi ihme, jos niiden joukosta ei paria hyvää löytäisi.