Blogger Recognition Award

Kiitos Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Marialle tästä haasteesta!

Haastesäännöt: 
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Aloitin bloggaamisen vuonna 2013. Luin paljon ja olin hieman turhautunut, sillä minulla oli lukemastani paljon sanottavaa, mutten voinut jakaa ajatuksiani kenenkään kanssa. Sitten päätin ryhtyä kirjaboggaajaksi. En ollut niinkään kiinnostunut yhteisöstä, jonka olemassaolosta toki tiesin, vaan kirjoittamisen ja mielipiteiden muotoilun kehittymisestä. Lisäksi oli hauska tietää, että oli yleisöä, josta jopa osa kommentoikin tekstejäni.

Aloittelevalle bloggaajalle sanoisin, että pidä oma juttusi ja kirjoita hyvin, siis todella hyvin. Niche-jutut voit unohtaa. Jos osaat kirjoittaa innostavasti ja hauskasti, ihmiset lukevat blogiasi, vaikka se kertoisi autonrenkaiden ominaisuuksista tai vastaavasta, aivan yhtä tylsästä aiheesta. Myös me humanistihupakot. Ainakin minä.

Muista kuitenkin myös asiasisältö. Mikäli sinulla on vaikeuksia joko muodossa tai sisällöstä, älä huoli - hallitset sentään toisen. 90%:lla bloggareista ovat molemmat aivan hukassa. Opettelemalla kirjoittamaan olet jo parhaan kymmenen prosentin joukossa, mutta kuten mainitsin, koeta keksiä jotain sanottavaa.

Mainosta hienovaraisesti. Blogin osoitteen voi ehkä juuri ja juuri vielä liittää kommentin perään, mutta sub4sub-jutut voi ainakin kirjablogeissa unohtaa. Usein kuitenkin seuraan kaikkia, jotka minuakin seuraavat, sillä kirjablogit kiinnostavat. Mutta älä tyrkytä, muuten olet säälittävä. Suomi24:n keskusteluissa ei ainakaan kannata mainostaa tai maine menee. Ei myöskään vauva.fi:ssä.

Tee blogipersoona, harjoittele tyyliä, hio, katso maailmaa myös sen bloggaavan sivupersoonasi läpi. Ai mikä aitous? Unohda. Ei kukaan ole täysin oma itsensä. On ihan okei feikata vähän, erityisesti aiheblogeissa jotka eivät edes keskity bloggaajaan itseensä.

Jos kirjoitat kirjoista, kirjoita niistä. Jos kirjoitat elokuvista, älä kirjoita kirjoista. Jos haluat sanoa painavan sanasi molemmista, risti blogisi vaikka kulttuuriblogiksi. Jos kulttuuriblogi tarkoittaa sitä, että puolet postauksista on sisustusta ja yhteistyöpostauksia, palaa miellyttämään suurta yleisöä ja risti nettipäiväkirjasi lifestyleblogiksi. Tai pistä pystyyn Instagram-tili, se on seksikkäämpää.

Vältä karkeaa kieltä. Lukijaa vain myötähävettää, vaikka kuinka yritit olla cool.

Lue Auli Hakulisen Iso suomen kielioppi. Pari kertaa, jos tuntuu, ettet tajua mitään. Mikään ei ole kamalampaa kuin kirjablogi, joka vilisee kirjoitusvirheitä. Seikka pätee myös mihin tahansa blogiin.

Älä bloggaa omalla nimelläsi. Anonyymiäkin pelottaa joskus, enkä halua edes kuvitella kuinka huonosti julkkisbloggaajat nukkuvat yönsä.

Pidä säännöllinen postaustahti. Kerran tai kahdesti viikossa on ihan hyvä. Ei-päivänpolttavia postauksia voi myös kirjoittaa etukäteen.

Siinäpä oli pari vinkkiä. Haastan heidät:

Kirjoitan ja luen, siis olen
Sanokaa vain Sudeksi
Lasisipulissa
Kasoittain kauniita sanoja
Kirjaneidon tornihuone
Pihin naisen elämää
Samakuu - blogi kirjoittamisesta
Iltatähden syttyessä
Unelmien aika
Kirjojen kamari

Julie Murphy - Dumplin

"Isosti tai ei ollenkaan!" julistaa jo Dumplinin kansi. Nuorille tarkoitettu, päähenkilönsä mukaan nimetty teos on täynnä tätä tematiikkaa: joko olet oma itsesi tai et ole mitään.

Dumplin, oikealta nimeltään Willowdean, asuu pienessä teksasilaiskaupungissa, työskentelee pikaruokapaikassa ja on täysin sinut itsensä kanssa. Kuitenkin hyvännäköisen Bon astuessa mukaan kuvaan Dumplin alkaa muuttua epävarmaksi. Bo haluaisi suudella ja ehkä vähän muutakin, mutta päähenkilö panikoi, koska on sittenkin kovin epävarma vartalostaan.

Ohuehkoksi jäävä tarina kantaa suurta teemaa. Itsensä hyväksyminen, erilaisuuden kunnioittaminen ja vallitsevien, sortavien normien purkaminen nousevat esiin. Erityisesti yksi kohta painui mieleeni oivaltavana. Dumplin on allekirjoittanut osallistumislomakkeen kotikaupunkinsa missikisoihin, ja hänen perässään seuraa pari muutakin tyttöä, jotka eivät sovi vallitseviin kauneusihanteisiin.
Kuitenkin Dumplinia tympäisee ihailu, jota hän on saanut osakseen: hänestä ylipainoisen tytön osallistumista kisoihin ei tulisi pitää erityisen rohkeana tekona, vaan normaalina asiana.

Kirja liputtaa selvästi sen puolesta, että jokaiselle tulisi taata sama arvo koosta, ihonväristä ja taustasta riippumatta: kaikkihan me olemme jollain tapaa samanlaisia. Kuitenkin koin hyvin ahdistavana kuvauksen Lucy-tädistä, joka menehtyi melko nuorella iällä - yli 200-kiloisena. Itsensä ja toiset on hyväksyttävä, mutta entä kun henki on vaarassa?

Tarina itsessään jää silti hyvin ohueksi (juonta olisi voinut vähän lihottaa, heh heh). Lucyn ja Dumplinin äidin suhde oli kirjassa kuvattu mielenkiintoisesti. Poikakuviot puolestaan tuntuivat tavallaan turhilta, vaikkakin genren huomioonottaen välttämättömiltä: onko tarinaa, jossa tyttö löytäisi voiman/elämänhalun/minkä tahansa tavoiteltavan asian aivan itse, ilman vastakkaisen sukupuolen avustusta? Ei rakkaus tosin mitään ruusuilla tanssimista tässä kirjassa ole.

Miljöön kuvaus on kiinnostavaa ja elävää. Lukija saattaa nähdä silmiensä edessä tomuisen, rasvaisen pikkukaupungin ja sen enemmän tai vähemmän väsähtäneet asukkaat. Kuten usein Teksasiin tai jonnekin USA:n eteläosiin sijoittuvissa tarinoissa, saatan tässäkin tuntea jonkinlaisen haikean ja sisäänpäinlämpiävän menneen maailman tunnelman.

Hienoa sanomaa kirja silti kantaa. Rakastakaa itseänne, olitte sitten millaisia tahansa.

Tässä on hyvä artikkeli rohkaisua kaipaaville. Suosittelen myös saman teeman ympärille kietoutuvaa, Italiaan sijoittuvaa romaania Ihan kivat kasvot. Luin sen ennen kirjablogiaikaa, mutta muistan
pitäneeni siitä kovasti!

Arvostelukappale.

John Green - Teoria Katherinesta

Kolme Greenin romaania luettuani voin todeta, että täydelliseen nuortenromaaniin tarvitaan vain traagisia rakkauskuvioita, neuroottiset päähenkilöt, mysteeri ja road trip. Aivan täydellisyyttä ei tämä viimeksi suomennettu Teoria Katherinesta ole, mutta rimaa se kyllä hipoo. 

Kun yhdeksästoista Katherine-niminen tyttöystävä jättää Colinin, hän on sydän säpäleinä. Onneksi höpsö Hassan pelastaa ystävänsä pulasta viemällä hänet matkalle, jolla on tarkoitus käydä kruununprinssi Franz Ferdinandin viimeisellä leposijalla. He vierailevat haudalla, mutta se johtaa johonkin vieläkin jännittävämpään.

Hahmot ovat hykerryttäviä: Colin, joka on hieman erikoinen useine kiinnostuksenkohteineen, koettaa kamppailla myrskyävän tunne-elämänsä kanssa. Sosiaalisesti älykäs Hassan puolestaan tukee kyllä kaveriaan, mutta kasvaa tarinan edetessä paljon muuksikin kuin pelkäksi sankarin aseenkantajaksi.

Teoria Katherinesta on kirja niille, jotka janoavat paitsi järkeä myös tunteita koskettavia tarinoita. Green tuntee nuoruuden ytimiä myöten: turhia herkistelemättä hän kuvailee identiteetin kanssa kamppailua, ystävyyttä - ja rakkautta, joka on vielä suloisen viatonta. 

Yhä edelleen erilaisuuden teema korostuu, aivan kuten Tähtiin kirjoitetussa virheessä ja Arvoitus nimeltä Margossa. Green myös kuvaa yksilön ainutlaatuisuutta ja silti samankaltaisuutta hämmästyttävän tarkkanäköisesti. 

Kirja on viehättävän älyllisesti rakennettu. Matematiikasta jotain tajuava (Hmm, mikä differentiaalilaskenta..?) saa varmasti paljon irti Colinin hillittömistä kaavoista ja yrityksistä ennustaa parisuhteidensa kestoa. Lopulta päähenkilökin tosin ymmärtää, että kaikkea tässä maailmassa ei voi mahduttaa logiikan piiriin.

Jos antaisin tähtiä, tämä saisi varmasti täydet viisi. John Green on aikamme huippuja, mitä realistiseen nuortenkirjallisuuteen tulee.

Arvostelukappale.

Kirsti Mäenpää - Mikko Tappura

En edes tiedä, kuinka törmäsin tähän kirjaan. Luen omakustanteita erittäin harvoin (mielelläni en koskaan), mutta jollain tapaa pidin Mikko Tappurasta. Virallisestihan kirja ei kai mikään omakustanne ole, vaan kustannusosakeyhtiö Kesuuran julkaisema kirja, mutta kyseinen kustantamo julkaisee nettisivujen mukaan myös omakustanteita.

Nivalalainen Mikko Tappura karkotetaan Siperiaan rangaistukseksi puukon kanssa heilumisesta. Hän ei kauaa työleirillä viihdy, vaan karkaa jalan läpi kylmän ja kolkon Venäjän. Yllättäen ihmiset ovat aivan avuliaita, vaikka tunnistavatkin hänet vankikarkuriksi.

Tappura on henkilönä hyvin inhimillinen. Kuinka häneltä voitaisiin täydellisyyttä odottaakaan? Karkuri, joka kaipaa takaisin kotiin rakastetunsa luokse, on varmastikin enemmän epätoivon ajama kuin jalojen aatteiden ruumiillistuma. Myös kirjan muut hahmot ovat häkellyttävän ja jopa viehättävän inhimillsiä.

Seutuhistorian kannalta kirja olisi varmasti vielä kiinnostavampi, sillä Mikko Tappura oli ellei todellinen, niin ainakin legendaarinen henkilö. Siperiaan myös karkotettiin 1800-luvulla paljon suomalaisia, joten Mikon tarina voisi olla kenen tahansa leiriltä karanneen tarina. Itselläni ei ole Nivalassa mitään sukujuuria tai tuttuja paikkoja, mutta silti kirja maalasi jonkinlaisen kuvan kaupungista ja sen historiasta.

Historiasta kiinnostuneelle kirja on varmasti innostavaa luettavaa. Itse lähden tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen etsimään tietoa suomalaisista Siperian työleireillä 1800-luvulla.

Kerstin Gier - Liitto

Unien kirjat -trilogian viimeinen osa on hauskuudestaan huolimatta haikeaa luettavaa. Taas pitää heittää hyvästit ihanalle maailmalle, jossa tuli viettäneeksi tuntikausia kirjoja lukiessa ja tapahtumia pohdiskellessa. No, on vain toivottava, että Gummerus jatkaa Gierin kirjojen kääntämistä vastakin.

Liitossa Liv ja Henry miettivät seurustelusuhteensa viemistä uudelle tasolle. Liv kärsii alemmuuskompleksista ja päättää kertoa pienen valkoisen valheen, joka johtaa hillittömiin kommelluksiin. Seurusteluasioiden pohdiskelulle ei kuitenkaan jää aikaa, sillä tulevan auringonpimennyksen koittaessa koko porukan uskotaan tuhoutuvan. Hieman irralliseksi jäävä juonikuvio ei sinänsä häiritse, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää toki tässäkin kirjassa, tosin ei niin paljon kuin aiemmissa. Liitto keskittyykin melko lailla päähenkilöiden ihmissuhdeongelmien puintiin.

Livin pikkusisko Mia yllättää salapoliisin taidoillaan. Pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän muistuttaa itseäni lapsena. Olin kiinnostunut mysteereistä ja epämääräisistä salatieteistä. Myös muut hahmot hurmaavat, myös pahikset - ja eritoten pahikset, jotka eivät ole mustavalkoisia millään tapaa (kuten eivät hyviksetkään). Gier on onnistunut luomaan nuortenkirjalle epätyypilliset ambivalentit hahmot.

Itseäni kirja inspiroi kirjoittamaan. Jos olisin kirjailija, haluaisin ehdottomasti kirjoittaa jotain tällaista. Gierillä on sana hallussa, hahmot viehättävät, miljöö innostaa ja tarinakin on uskomattomassa nosteessa. Vau! Kunpa itselläni olisikin yhtä terävän humoristinen tapa kirjoittaa.

Yhtä ainoaa asiaa moitin: loppua. Secrecyn arvoitus paljastuu (ja tätähän tuskin spoilaamiseksi lasketaan, vai mitä?), mutta se, mitä siitä seuraa, sai minut hautaamaan pääni käsiini ja kirkumaan epäuskosta. Kirjan lukeneet, varmaankin arvaatte, mitä tarkoitan.

Kirjan kansia ja ulkoasun suunnittelua ylipäänsä ei voi kuin ylistää. Myös kääntäjä Heli Naski on tehnyt erinomaista työtä sanaleikinomaisten lausahdusten kääntämisessä. Kirjaan on panostettu, ja sitä on ilo katsella.

Arvostelukappale.

Heli Slunga & Jaana Seppänen - Lapin Lolita

Pitkään aikaan ei ole tullut vastaan kirjaan, joka olisi samaan aikaan näin ahdistava, hupaisa, pysähtynyt ja tapahtumia täynnä. Bitch lit -kirja saa kyllä pohtimaan moraalia ja seksuaalisuutta enemmän kuin tarpeeksi.

Irene on lappilaistyttö, joka on päättänyt repäistä vanhan elämänsä riekaleiksi kerralla: hän muuttaa Helsinkiin aikeenaan myydä neitsyytensä huutokaupalla. Monenkirjavien ilmoitusten joukosta löytyy Johtaja, joka ei ole oikeasti johtaja mutta silti valmis maksamaan tarpeeksi.

Nämä kaksi ihmistä tapaavat ravintolassa, ja kirjan tapahtumat keskittyvät pääasiassa yhden ainoan aterian ympärille. Aluksi hahmot ovat hiukan etäisiä, mutta keskustelun ja takaumien edetessä molemmista paljastuu elämän kolhima ja rikkinäinen ihminen. Kirja on traagisen absurdi: lukija tuntee väkisinkin sääliä juuri niitä hahmoja kohtaan, joita pitäisi vihata.

Irenen kanssa samassa hostellissa asuva Nadja on strippari, joka tarjoaa myös privaattiesityksiä. Hän ikävöi lastaan, Mashaa, ja kuten kirjan takakansi sanoo, haaveilee tavallisesta elämästä. Hän ei ole ainoa huora hostellissa: muutama muukin nainen on asettunut sinne asumaan. Prostituoidun elämää kuvataan realistisesti kuitenkaan turhia liioittelematta.

Venäläisnaiset eivät sinänsä tarinaan liity, mutta varsinkin Nadjalla on suuri osuus Irenen seksuaalisuuden muodostumisessa. Irene tarkkailee Nadjaa ja valehtelee nimensäkin nimeten itsensä uudelleen tämän mukaan. Hän ikään kuin koettaa samaistua prostituoituihin, vaikka koko ajan miettiikin, onko hänen käytöksensä sopivaa.

Johtaja taas muistelee muutaman vuoden takaista Thaimaan-reissua, jolla hän tutustui Songiin, paikalliseen prostituoituun. Ongelma vain oli, että Johtaja oli naimisissa ja Song runsaasti alaikäinen.

Seksi ei ole mikään helppo asia, mikäli tätä kirjaa on uskominen. Ihminen voi riisua vaatteensa, mutta ei kokemuksiaan, ja kaikki teot vaikuttavat myöhempään elämään. Kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa, ja siitä jäikin vähän likainen jälkimaku. Kiitän kuitenkin sitä, että kirja oli älyllisesti kutkuttava ja sisälsi hienot, moniulotteiset henkilöhahmot.

Arvostelukappale.

Sieluni hymyt -haaste

Nyt kesän puskettua itsensä kynnyksen yli on aika juhlistaa tätä vuodenajoista lyhintä ja siksi ihaninta Sieluni hymyt -haasteella. Listaan "pieniä ja suuria asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi" - ja onnellinen kannattaa olla, uskokaa pois!

1. Ystävät. Hetkeksi havahduin miettimään maailmaa, jossa olisin aivan yksin ja vailla ketään, jolle puhua. Ystävät, kaverit ja jopa tutut ovat tärkeitä.
2. Kirjat.
3. Kun aurinko paistaa suoraan silmiin. Ihan sama, vaikka tulee ryppyjä!
4. Sähköpostiviestit ja niiden lueskelu.
5. Unelmat. Havahtuminen todellisuuteen ei pilaa mieltä ollenkaan.
6. Hengittäminen vastatuulessa. Keuhkot täyttyvät vaikeuksitta.
7. Puoli-ilmaiset valkosuklaakonvehdit.
8. Niin paljon vapaa-aikaa, ettei tiedä, miten sen käyttäisi.
9. Maisema, josta 3/4 on puhdasta vihreää.
10. Maailman toisella puolella asuvat ihmiset, jotka silti voi sanoa tuntevansa.
11. Queen of Peacen riipaiseva alkusoitto.
12. Kerli.
13. Aivan teräväksi teroitettu lyijykynä.
14. Tarinoiden kehittely.
15. Kirjaston kokoelmiin hankitut Game of Thrones -boksit.
16. Virheetön kielioppi keskustelupalstalla. (Harvinaisuus, eikä nyt puhuta Risingistä.)

16 hymyä, jotka jaan ehkä seuraaville vastaantulijoille. Blogimaailman kulkijoista haastan seuraavat hymyilemään takaisin:

Reader, why did I marry him?
Notko, se lukeva peikko
Lähettäkää minulle kirjoja