keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Margit Sandemo - Silmiesi valo

Varoitus: Tämä postaus sisältää hieman spoilereita liittyen Morin ja Tirilin väliseen suhteeseen.

Noitamestari-Morin ja Tirilin seikkailut jatkuvat Margit Sandemon Silmiesi valo -kirjassa, joka on suoraa jatkoa Taikuudelle. Kuten sanoin, sarja paranee ensimmäisestä osasta huomattavasti - nimittäin pääsemme siihen asiaan, joka minua kiinnostaa, eli Tirilin ja Morin välille rakentuva suhde, joka saavuttaa täyttymyksensä verrattain hitaasti. Sandemo osaa totisesti vetää oikeista naruista, jotta saa lukijan koukkuun.



Hömpälle epätyypillistä hahmokehitystäkin nähdään, tavallaan: laivanryöstäjänaisen saarelle ajautunut Tiril saa osoittaa hyvyytensä lukijalle kerta toisensa jälkeen sietämällä vaikka rikollista, jos tämä on ollut hänelle itselleen ystävällinen. Ehkä voisi ajatella, että Tiril on täysi tossu, mutta äärimmäinen hyvyys saa lukijan oikeastaan kyseenalaistamaan päähenkilön moraalikäsityksen. Voiko henkilö, joka ei ymmärrä eroa oikean ja väärän välillä olla oikeasti pohjimmiltaan hyvä? Toisaalta Tiril on nuori ja tynnyrissä kasvanut, joten hänen ei voi varsinaisesti odottaa säkenöivän terävällä ajattelullaan.

Morin kehitys taas noudattelee tyypillistä hieman vastahakoisen ja erittäin pidättyväisen ensirakastajan kaavaa. Hän ei ole liian himokas - tai on, mutta ei näytä sitä, koska Tiril parka (joka on, myönnettäköön, 16-vuotias ja siten ehkä hieman liian nuori noin kolmekymppiselle Morille) on niin hauras ja haavoittuvainen. Tavallaan ymmärrän, että tällainen dynamiikan rakentaminen on välttämätöntä, jos on niin huono kirjoittaja kuin Sandemo. Muuten hahmojen välille olisi aika vaikeata rakentaa minkäänlaista jännitettä, sillä Tiril on hyvin passiivinen ja Mori taas niin syvälle taikajuttuihinsa uponnut, että ainoa häntä kuolevaisten joukossa pidättelevä asia on hänen maallinen rakkautensa. Siispä on välttämätöntä, että kumpikin hahmo tavallaan vastahakoisesti ajautuu tilanteeseen, joka lähes purkaa jännitteen - mutta ei ihan, koska Mori on jalo eikä halua tahrata Tirilin kunniaa. (Niinpä, tervetuloa 1700-luvulle...) Grande finalea saanemme odottaa seuraavassa kirjassa.

Kuten jo sanoin, Sandemo on kirjallisesti hyvin taitamaton, mutta hänen hieman erikoiseen tyyliinsä tottuu. Jos harjoitusta kaipaa, 47-osainen Jääkansan tarina marinoi aivot aika hyvin hänen erittäin persoonalliseen tarinankerrontaansa. Tai sitten voi hypätä suoraan laatutavaraan ja aloittaa Noitamestari-sarjan lukeminen.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Maggie Stiefvater - Väristys

Luin Väristyksen kolme-neljä vuotta sitten. Muistan pitäneeni siitä aivan hirveästi, ja olen sen jälkeenkin lukenut kirjan kerran. Pelkäsin, että kolmas lukukerta saisi minut inhoamaan teosta. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä huolimatta joistain todella heikoista teoksistaan Stiefvater onnistui Väristyksessä todella hyvin.



Young Adult -kliseitä kaihtamatta tarina alkaa pikkukaupunki Mercy Fallsista, jossa tavallinen, jopa tylsä päähenkilö Grace elää elämäänsä välinpitämättömien vanhempiensa ja kahden bestiksensä kanssa. Kaverit kaipaavat tuppukylästä pois, mutta Gracen olisi mahdotonta luopua susista, jotka kiertelevät pihapiirissä ja lähimetsässä. Erityisesti yksi susi on ylitse muiden; se on kaunis, keltasilmäinen eikä vaikuta pelkäävän tyttöä ollenkaan - aivan kuin se olisi ihminen.

Sudet saavat olla yllättävän rauhassa, mutta kun Gracen koulun pahin öykkäri joutuu verenhimoisten petojen uhriksi, alkaa susijahti. Pitkän tapahtumaketjun Grace huomaa lopulta rakastuneensa poikaan, joka on vuosi vuodelta vähemmän ihminen ja entistä enemmän susi.

Väristyksen romanssia on kuvailtu hauraaksi ja kauniiksi. Toki sitäkin se on, mutta ennen kaikkea hyvin tavallinen. Grace ja hänen rakastettunsa Sam ovat kaksi hyvin tavallista teiniä, joilla ei ole supervoimia tai kykyä valtavaan kekseliäisyyteen, toisin kuin yleensä YA:n sankareilla. He ovat hämmennyksissä ja eksyksissä, ja vaikka olosuhteet ovat kammottavat, he onnistuvat sulkemaan maailman ulkopuolelle ja koettavat nauttia ajasta, joka heillä on jäljellä.

Lykantropia on kirjassa tavallaan sairaus: se tarttuu ja lopulta tappaa, ainakin ihmissielun. Sen ja ehkä myös realistisuutensa tähden kirja tuo mieleeni John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen. Grace muistuttaa aika paljon Hazelia, ja kitaraa näppäilevä, Rilken runoja tankkaava Sam on hyvin samanlainen kuin monet Greenin miespäähenkilöt: herkkä, vähän eksynyt, itsetietoinen mutta silti epävarma.

Stiefvaterilla on omanlaisensa, hyvin lyyrinen tapa kirjoittaa. Välillä hän sortuu melodramaattisuuden puolelle, mutta tunteikas, ilmava kerronta on paras, jonka tämä tarina voisi saada.

Talvi- tai joululomalukemiseksi tämä kirja on täydellinen. Väristys on erinomaista luettavaa varsinkin nuorelle lukijalle, joka on kuolemaisillaan tylsyyteen mökillä tai isovanhempien luona.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Anna, A lopussa

Netflixin ihmeelliseen maailmaan tutustuttuani en voi muuta kuin hämmästellä, kuinka laadukasta sisältöä tuosta niin kovin surkeana pitämästäni suoratoistopalvelusta löytyy. Stranger Things on loistava, ja samoin on sarja, jonka katsoin heti sen perään: Anne with an E, kotoisammin Anna, A lopussa. Se on seitsemän jakson pituinen filmatisointi Annan nuoruusvuosista, ja vaikka moni on moittinut uutta filmatisointia synkäksi, se on minusta kaukana siitä. Harva sarja onnistuu näin hyvin sekä kunnioittamaan alkuperäisteosta että tekemään siitä uuden version.



Tarina on sama vanha tuttu: Orpotyttö Anna Shirley päätyy kahden naimattomana elävän sisaruksen, Marillan ja Matthew'n, taloon, jossa odotetaan poikaa saapuvaksi - aurinkoisen luonteensa ansiosta tyttö saa kuitenkin jäädä ja voittaa vähä kerrallaan ihmisten sydämet puolelleen. Netflix-versio on välillä jopa uskottavampi kuin alkuteos. Sosiaaliset ongelmat, yhteiskuntaluokat, naisen asema ja yleinen kurjuus 1900-luvun alussa tulevat käsitellyksi paljon paremmin kuin Montgomeryn alkuperäisteoksessa. Sarjan tekijät ovat lisänneet joukkoon paljon omaa, mutta se ei haittaa; minusta he vain sanovat sen, mitä Montgomery itse ei jostain syystä tohtinut lausua ääneen Anna-kirjoja kirjoittaessaan.



Annan näyttelijä, Amybeth McNulty, on roolissaan loistava ja aito, ja Annan sisäinen herkkyys tuntuu kumpuavan hänestä kuin itsestään. Myös Diana Barrya näyttelevä Dalila Bela on todella sopiva rooliinsa. Annan ja Dianan ystävyyssuhde on äärimmäisen realistinen, ja vaikka Diana onkin ystävällinen ja suurisydäminen, on hänelläkin paineensa sopeutua joukkoon ja koettaa suitsia Annaa samaan muottiin, jossa kyläkoulun tytöt elävät.



Kameratyöskentely ja valaistus luovat todella hyperrealistisen kuvan yli sadan vuoden takaisesta maailmasta: värit muuttuvat vuodenaikojen mukana, ja kauniit lähikuvat tuovat tarinaan intiimiyttä, jonka yleensä voi saavuttaa parhaimmillaan vain kirjoissa. Näyttelijät ovat äärimmäisen herkkiä, ja ehkäpä käsikirjoittaja ja ohjaajakin ovat käsitelleet tarinaa yhtä varovasti kuin Marilla ametistikoruaan - niin alkuperäistekstiä kunnioittava, koskettava ja mukaansatempaava sarja Anna, A lopussa on.

torstai 7. joulukuuta 2017

Margit Sandemo - Taikuus

Margit Sandemo on yksi fantasiakirjallisuuden legendoista. Olen lukenut aiemmin hänen 47-osaisen (oi kyllä vain!) sarjansa Jääkansan tarina, ja nyt joulukuussa aloitin uusintakierroksen Noitamestari-sarjasta, jonka luin viimeksi vuoden 2015 alkupuolella - siis noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Aika on kullannut muistot, mutta toisaalta Sandemo ei ole lainkaan niin onneton kirjailja kuin muistelin.



Noitamestari-sarjan ensismmäisen osa, Taikuus, esittelee meille päähenkilöt. Toinen heistä on Tiril, onneton ja nöyrä pieni porvaristyttö, joka on aivan liian hyvä itsekkäälle, kylmälle ja kieroutuneelle perheelleen. Toinen taas on Móri, mahtinoita Islannista. Heidän kohtaamisensa saa lukijan ajattelemaan kohtaloa ja sitä, onko joihinkin ihmisiin törmääminen elämän aikana jollain tapaa väistämätöntä.

Sandemon kirjoitustahtia on luonnehdittu nopeaksi - kuulopuheiden mukaan hän saattaa kirjoittaa kirjan jopa parissa viikossa. Tämän huomaa, valitettavasti. Rakenne on epätasainen järkyttävän pitkine selostusosioineen, joissa kerrataan koko Islannin noituuden historia. Valitan, ei kiinnosta. Lukijana hyppäisin mieluusti nämä kohdat yli, mutta jotenkin velvollisuudentunnosta tulen aina lukeneeksi ne puuduttavimmat ja turhimmatkin kuvaukset.

Juoni on myös erittäin hidas ja pitkäpiimäinen. Annan kuitenkin anteeksi aivan valtavan paljon, koska Sandemo nyt on Sandemo, ja kakkososassa päästään jonkinlaiseen vauhtiin tapahtumien suhteen. Ensimmäiseksi osaksi - siis juuri siksi kirjaksi, jonka pitäisi kiinnittää lukijan huomio - Taikuus on aivan mahdottoman huono. Siispä: älä lannistu. Tämä on tervanjuontia, Silmiesi valo on puolestaan jo huomattavasti vauhdikkaampi.

Teksti on mitä on, eli kovin kökköä. En usko, että suomentajalla on osaa tai arpaa siinä, kuinka onnistunut (tai epäonnistunut) itse teksti on, mutta pienellä kustannustoimittamisella Taikuudesta olisi saanut loistokirjan.

Mikäli haluat tutustua roskaromaaneiden ihmeelliseen maailmaan, Sandemosta ja Noitamestarista on hyvä aloittaa.

maanantai 4. joulukuuta 2017

John Green - Kilpikonnan kuorella

Yhdysvaltalaisen nuortenkirjailija John Greenin uusin teos, Kilpikonnan kuorella, ilmestyi kuin varkain. Siitä ei kohistu etukäteen ainakaan niin, että olisin siitä kuullut, ja kun sen lopulta sain käsiini, ei se tuntunut mitenkään uudelta tai ihmeelliseltä: jälleen uusi Green, joka todennäköisesti olisi laadukas mutta ei takuulla niin mukaansatempaava kuin Arvoitus nimeltä Margo.



Arvaukseni osui oikeaan. Kirja on tyypillinen ja hyvin greenmäinen: nuori ja vähän erikoinen teini joutuu seikkailuun ja löytää itsensä. Päähenkilönä on tosin tällä kertaa tyttö, Aza. Hän kärsii pakko-oireisesta häiriöstä ja koettaa pysytellä elämässä kiinni huolimatta jatkuvasti kalvavasta ahdistuksesta.

Azan paras ystävä Daisy on hullaantunut Tähtien sotaan, josta kirjoittaa suosittua fanifiktiota nettiin. Heidän ystävyytensä ei ole ongelmatonta, sillä Daisyn kärsivällisyys ei riitä myötätuntoon ongelmissaan kierivää Azaa kohtaan. Pidin siitä, että hahmojen välinen dynamiikka on aitoa, eikä sellaista ehdotonta ja rajatonta, kuten monesti nuortenkirjoissa usein on.

Ystävyyden tielle tulee myös Azan ihastuksentapainen erään kadonneen miljonäärin poikaan, Davisiin. Tämän isästä on luvattu palkkio, ja vaikka aluksi etsiminen on Azalle pelkkää ajankulua ajatusten harhauttamiseksi pois pakko-oireista, hän alkaa viihtyä kadonneen miehen pojan kanssa entistä tiiviimmin. Lopulta esteeksi rakkauden tielle nousee sairaus - aivan kuin Greenin aiemmassa teoksessa Tähtiin kirjoitettu virhe.

Kilpikonnan kuorella on mainio teos, joka on varmasti Green-faneille ja realistisen YA:n ystäville herkkua. Joulu- tai välipäivälukemiseksikin tämä sopii, mutta koska Greenin teokset ovat niin pieniä, kannattaa varata useampi kirja sohvapöydälle. Nuorelle lukijalle, jonka kirjamausta ei tiedä liikoja, tämä on pomminvarma joululahja.