Kyseessä on siis maailmanmaineeseen noussut mammapornotekele Fifty Shades of Grey, jota en antaisi pahimman vihollisenikaan luettavaksi.
No, minä luin sen. Miksi? Koska tahdon tietää, mitä haukun. Tämänkaltainen kirjallisuus on oikein huvittavaa, mutta se saa minut miettimään asioita. Ihmiset tyytyvät tällaiseen sontaan, kun voisivat lukea Irvingiä, Whitmania, Stokeria ja niin edelleen. Huoh. Ja kun tämä julkaistiin suomeksi, saatettiin jättää kustantamatta joku oikein hyvä kotimainen, koska se ei mahtunut ohjelmaan.
Ja sitten SE seksi. Tavallisessa harlekiinissakin on enemmän panemista. Ja se on kirjoitettu paremmin. Jos kyseessä on hitusenkin laadukkaampi yksilö, päähenkilöllä ei ole pikkusieviä maneereja, kuten "kiihottava" huulten pureminen ja silmien pyörittely. Eikä miespäähenkilölläkään ole epämiellyttävää menneisyyttä, joka ajaa piiskaamaan neitsyistä luulot pois. (Ja hei, kaikki sympatiani BDSM-ihmisille, olen aivan varma, että teidän leikkinne ovat järkevämpiä eivätkä aiheudu posttraumaattisista stressireaktioista - tai johda sellaisiin...)
En tiedä, onko jostakusta sitten uskomattoman kiihottavaa, kun siloposkinen, superhyperkorkeassa virassa oleva big boss lähestyy tarjoten aivan uskomattoman ihmeellistä seksisopimusta, joka kattaa sänkyleikkien lisäksi myös muun elämän ruokailusta vaatetukseen. Oma lukunsa ovat 24/7-harrastajat, mutta Anastasia ja Christian eivät selvästikään sellaisia ole.
Vaikka minun olisi ilmeisesti tarkoitus samaistua naispäähenkilö Anaan, se on aika vaikeaa. Kaikki hänessä huokuu tympeää ailahtelevaisuutta ja jopa vastuuttomuutta (tarvitseeko tätä edes selittää?) sekä ylitsepursuavaa, romanttista sentimentaalisuutta. Greyn tarkoitus onkin sitten kai tarjota jokin aivan ihmeellinen fantasioiden kohde - kirjailija epäonnistuu tässä aika pahasti.
Anan elämä on niin kliseistä, että oksettaa. Tällä puhdasoppisella "Mary Suella" on ystävä, joka muistuttaa lähinnä Duracell-pupua, äiti, jolle voisi puheidensa perusteella nostaa insestisyytteen ja ystävä, joka on toivottomasti Anaan rakastunut (ja sanokaa minun sanoneen, tuhat kertaa parempi valinta kuin Grey). Sitten tämän nuoren, kauniin ja epävarman kirjallisuudenopiskelijatytön elämään astuu mystinen ja karismaattinen herra Grey, jonka erikoisominaisuuksia ovat pianon soittaminen pelkästään öisin ja se pelottava Punainen Huone, jossa hän pitää mitä kummallisimpia sessioita.
Minua oksettaa kuitenkin kaikista eniten se, kuinka kirjailija on muka koettanut tehdä räävittömästä tarinastaan jotenkin korkeakirjallisemman viittaamalla tämän tästä Thomas Hardyn klassikkokirjaan Tessin tarina. Voi, miksi?! Tess on ihana, suloinen ja sympaattinen. Anastasia taas on tylsä ja suorastaan kulahtanut. Lisäksi Tessin tarinassa päähenkilö raiskataan (tästä on kylläkin käyty polemiikkia melko lailla), kun taas Fifty Shades of Greyssä päähenkilö lähtee enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan leikkiin mukaan.
Hyvät lukijani, jos vain mitenkään voitte välttyä tämän kirjan lukemiselta, tehkää se. Tämä on kuin Twilightin pahimmat palat potenssiin sata ja vielä huonommin kirjoitettuna.
P.S. Yksi ainoa asia ohentaa mutakerrosta, joka tätä kirjaa mielessäni peittää, ja se on maininta yhdestä upeimmasta klassisesta kappaleesta ikinä, Thomas Tallisin Spem in Aliumista. Grey pistää tämän kappaleen soimaan, kun hivelee Anastasiaa sulalla. Miksi ei muuten koskaan koko kanalla? Sehän se vasta pervoa olisikin!
