Vuoden 2016 Bookerin voittanut Vegetaristi on hämmästyttävä kirja. Se on lyhyt, vain 215-sivuinen, mutta kirjailija Han Kang on kirjoittanut tarinasta suuren.
Vegetaristi teki minuun henkilökohtaisesti erittäin suuren vaikutuksen. Olen (lakto-ovo)vegetaristi ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen pitänyt nälkäisyyttä ihanteellisena olotilana. Kirjan päähenkilön Yeong-hyen päätös lakata ensin syömästä eläinkunnan tuotteita ja sitten kaikkea ruokaa on samaan aikaan kauhistuttava ja houkutteleva.
Lukija kuitenkin alkaa tarinan edetessä huomata, ettei kyse ole vegetarismista tai edes syömättömyydestä. Yeong-hye paljastaa - ehkä tahallaan tai tahtomattaan - perheestään ja suvustaan kaiken vain tekemällä hiukan toisin, nykäisten pohjan sovinnaisilta tavoilta, jonka mukaan nainen, varsinkin aviovaimo, tottelee miestään ja sukuaan ehdoitta. Päähenkilön päätöksen myötä hänen lähipiirinsä ajautuu enemmän tai vähemmän hulluuteen. Vegetarismi toimii vain katalyyttina, joka purskauttaa näkyviin perheen sisäiset ristiriidat.
Mielenkiintoista on, että Yeong-hye itse saa kertoa omaa tarinaansa vain ihan hitusen verran kirjan alussa. Muilta osin hänen tarinansa kertovat toiset: hänen aviomiehensä Cheong, siskonsa In-hye ja siskon mies, joilla kaikilla on omat intressinsä Yeong-hyen suhteen. Syömätöntä naisparkaa pidetään uhrina, vaikka on ilmiselvää, että vegetaristi itse on se, joka pitää naruja käsissään ja kontrolloi paitsi itseään, myös muita.
Yeong-hye on sairas, mutta en menisi takuuseen muidenkaan kirjan hahmojen mielenterveydestä. In-hyen aviomies on nykytaiteilija, joka kehittää pakkomielteen Yeong-hyen pakarassa olevasta "mongoliläiskästä", In-hye itse palaa lapsuuteensa ja suojelee omaa lastaan pakkomielteisesti, sillä hän ei onnistunut suojelemaan omaa siskoaan, ja Cheong on muuten normaali, mutta hyvin kylmä ja ymmärtämätön.
Ainoa ikävä asia kirjassa on se, kuinka huolettomasti siinä sekoitetaan vegetarismi ja syömishäiriöt. Toivottavasti kukaan ei kuvittele tätä kirjaa luettuaan, että tofusta kulkee nenämahaletkun kautta suora tie hautaan.
Suosittelen Vegetaristia. Se on nopealukuinen, sen kieli on kaunista - ja sitä paitsi se tarjoaa oivan kurkistusaukon eteläkorealaiseen kulttuuriin.
torstai 27. huhtikuuta 2017
lauantai 22. huhtikuuta 2017
Beth Lewis - Suden tie
Vuoden paras kirja.
Näin ajattelin, kun laskin Suden tien vihdoin käsistäni tuntikausien lukurupeaman jälkeen. Itkin ja tärisin, ja tunsin vihdoin sen saman tunteen, minkä olin kokenut viimeksi vuosia sitten. Teos liikutti minua syvästi ja kietoi omaan, hämyisään maailmaansa niin tiukasti, että välillä kadotin ajan- ja paikantajuni.
Lewis on kirjoittanut vain tämän yhden kirjan, ainakin toistaiseksi. Viime vuonna julkaistu Suden tie on kuitenkin kuin nerokkaan, vuosia kirjoittaneen ihmisen kirjoittama. Lewisin tapa kertoa tarinansa on lukijan kannalta julma: hetken aikaa lukija saattaa kuvitella, että päähenkilö on turvassa, että elämä asettuu uomiinsa eivätkä mielen haamut enää vaani. Sitten kirjailija kiskaisee maton jalkojen alta: kappas, näyttää siltä, että joku joutuu taas taistelemaan elämästään!
Päähenkilö, olkoonkin ajoittain kova ja kylmä, on hyvin samaistuttava. Myös muut kirjan hahmot toimivat ymmärrettävällä tavalla, vaikka heidän tekojaan on vaikeaa hyväksyä.
Kirjoitin kirjasta tekstin (esseen? analyysin?) joka sisältää jäätäviä spoilereita, joten suosittelen lukemaan sen vain, jos on jo lukenut kirjan. Tämä kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä ei tiedä etukäteen mitään. Ja tosiaan, jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden kirjan, aio enemmän, JA lue Suden tie!
Beth Lewisin Suden tie (2016, suomennettu 2017) on kertomus post-apokalyptisestä erämaasta. Alun prolepsis, joka on myös kirjan loppukohtaus, paljastaa, mitä tapahtuu - päähenkilö seisoo puun oksistossa kuin hiljainen kuolema ja heittää veitsen kasvatti-isänsä sydämeen. The Revenant -elokuvan survivalistisissa jalanjäljissä kulkeva tarina on ylistys pelkojen voittamiselle ja oikeudenmukaisuudelle.
17-vuotias Elka on elänyt lapsesta saakka Ansastajaksi kutsumansa miehen kanssa. Tämä oli pelastanut hänet rajumyrskyn jälkeen. Eräänä päivänä heidän ovelleen saapuu rauhantuomari, joka syyttää Ansastajaa lukuisista murhista, ja myös Elkaa epäillään. Elka pakenee erämaahan, ainoaan maailmaan, jonka hän tuntee. Toive pohjoiseen kultaa kaivamaan lähteneiden löytämisestä saa hänet vaeltamaan matkan, jota moni tuskin jaksaisi kulkea. Sudet, karhut ja jänikset pitävät hänelle seuraa, ja villinä kuohuvan kosken saattaa kuulla sankarittaren askelten taustalla.
Lähimpään kaupunkiin saapuessaan hän tapaa miehen, joka alun ystävällisyyden jälkeen osoittautuu häijyksi sutenööriksi. Hoidettuaan petollisen herran pois päiviltä Elka pelastaa tytön, joka on ahdettu ahtaaseen laatikkoon laivan ruumassa. Penelopeksi esittäytyvä uusi tuttavuus on aluksi pelkkä taakka Elkalle, mutta heidän vaeltaessaan erämaiden halki he alkavat ymmärtää toisiaan. Kummallakin on omat syynsä olla pakosalla: Elkaa jahtaa esivalta ja Penelopea bordellin omistaja, jolle hänen oma isänsä on hänet myynyt. Penelope kuvaa tilannettaan armottomin sanoin: “Jos ne [...] löytävät minut, minut kahlitaan sänkyyn, jossa vieraat miehet panevat minua, kunnes kuolen.”
Penelopen nimessä piilee tarinan ydin. Antiikin Kreikan mytologiassa Penelope on Odysseuksen vaimo, joka odottaa miestään kotiin matkaltaan, odysseialta. Myös Elkan vaellus erämaan läpi on omanlaisensa odysseia - paitsi konkreettinen, myös henkinen matka, jonka aikana päähenkilö oppii tuntemaan itsensä. Tuhat kilometriä ei ole mitään verrattuna siihen, että Elka löytää moraalisen kompassinsa ja saa varmuuden siitä, että on tekemässä oikein.
Vaikka matka on raskas fyysisesti, on se sitä myös henkisesti. Elkan mieleen palaa välähdyksenomaisesti kauheuksia, joita hän ja Ansastaja ovat tehneet. Amerikan Psykon hengessä Ansastaja on metsästänyt naisia ja valmistanut nämä ruoaksi kuin eläimet. Rajuimmat takaumat järkyttävät Elkan mielen tasapainoa niin, että silloin tällöin hän vaipuu itseinhon syviin syövereihin. Hän muistaa ampuneensa pikkupojan ja muistaa vihdoin, mikä oli parasta lihaa, jota hän oli koskaan syönyt - hänen oman mummonsa, joka valemuiston mukaan kuoli ukkosmyrskyssä.
Kirja pureutuu hämmästyttävällä tarkkuudella siihen, mitä ihminen voi oikeastaan enää tehdä, kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut. Anteeksipyyntö tai syvinkään katumus ei riitä hyvitykseksi. Tämän ymmärrettyään Elka päättää, että pakoon juoksemisen aika on ohi. On juostava kohti.
Lukija pakotetaan miettimään, mihin itse olisi valmis ja mihin pystyisi. Onko ihmisessä sisäänrakennettuna jotain, mikä estää pelkuruuden ratkaisevalla hetkellä ja pakottaa taistelemaan, vai ovatko vain jotkut niin rohkeita, etteivät voi kuvitellakaan luovuttavansa? Elka on kasvatuksestaan huolimatta äärimmäisen oikeudenmukainen. Hän ymmärtää oikean ja väärän eron ja vihaa menneisyyttään ja sitä, mitä hänet on manipuloitu tekemään.
Suden tiessä luonnonvoimat ja metsänpedot eivät ole mitään verrattuna ihmisen pahuuteen. Kolmimetriset harmaakarhut jahtaavat ja rajumyrskyt pauhaavat, mutta ihmiset syövät toisiaan, tuhoavat ympäristönsä ja juonittelevat häikäilemättömästi vain omaksi edukseen. Luonto on paikka, jossa päähenkilö voi edes hetken kuvitella olevansa turvassa; kaupungeissa rehottaa rappio. Maailma muuttuu, mutta metsä pysyy; puut tarkkailevat maailmaa hiljaa, kaiken muistaen.
Puun oksalta myös lukija katselee Ansastajaa: Onko hän todella ulkopuolinen paha, vai tappaako Elka jotain itsessään? Lumi on punainen verestä, hiutaleet peittävät sen hiljalleen ja jähmettävät murhaajan paikoilleen. Synnit on sovitettu, odysseia on saanut päätöksensä.
Näin ajattelin, kun laskin Suden tien vihdoin käsistäni tuntikausien lukurupeaman jälkeen. Itkin ja tärisin, ja tunsin vihdoin sen saman tunteen, minkä olin kokenut viimeksi vuosia sitten. Teos liikutti minua syvästi ja kietoi omaan, hämyisään maailmaansa niin tiukasti, että välillä kadotin ajan- ja paikantajuni.
Noloista noloin työpöytäni sekä Suden tie.
Lewis on kirjoittanut vain tämän yhden kirjan, ainakin toistaiseksi. Viime vuonna julkaistu Suden tie on kuitenkin kuin nerokkaan, vuosia kirjoittaneen ihmisen kirjoittama. Lewisin tapa kertoa tarinansa on lukijan kannalta julma: hetken aikaa lukija saattaa kuvitella, että päähenkilö on turvassa, että elämä asettuu uomiinsa eivätkä mielen haamut enää vaani. Sitten kirjailija kiskaisee maton jalkojen alta: kappas, näyttää siltä, että joku joutuu taas taistelemaan elämästään!
Päähenkilö, olkoonkin ajoittain kova ja kylmä, on hyvin samaistuttava. Myös muut kirjan hahmot toimivat ymmärrettävällä tavalla, vaikka heidän tekojaan on vaikeaa hyväksyä.
Kirjoitin kirjasta tekstin (esseen? analyysin?) joka sisältää jäätäviä spoilereita, joten suosittelen lukemaan sen vain, jos on jo lukenut kirjan. Tämä kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä ei tiedä etukäteen mitään. Ja tosiaan, jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden kirjan, aio enemmän, JA lue Suden tie!
SPOILERIVAROITUS!
Kukista pelkosi, juokse kohti
17-vuotias Elka on elänyt lapsesta saakka Ansastajaksi kutsumansa miehen kanssa. Tämä oli pelastanut hänet rajumyrskyn jälkeen. Eräänä päivänä heidän ovelleen saapuu rauhantuomari, joka syyttää Ansastajaa lukuisista murhista, ja myös Elkaa epäillään. Elka pakenee erämaahan, ainoaan maailmaan, jonka hän tuntee. Toive pohjoiseen kultaa kaivamaan lähteneiden löytämisestä saa hänet vaeltamaan matkan, jota moni tuskin jaksaisi kulkea. Sudet, karhut ja jänikset pitävät hänelle seuraa, ja villinä kuohuvan kosken saattaa kuulla sankarittaren askelten taustalla.
Lähimpään kaupunkiin saapuessaan hän tapaa miehen, joka alun ystävällisyyden jälkeen osoittautuu häijyksi sutenööriksi. Hoidettuaan petollisen herran pois päiviltä Elka pelastaa tytön, joka on ahdettu ahtaaseen laatikkoon laivan ruumassa. Penelopeksi esittäytyvä uusi tuttavuus on aluksi pelkkä taakka Elkalle, mutta heidän vaeltaessaan erämaiden halki he alkavat ymmärtää toisiaan. Kummallakin on omat syynsä olla pakosalla: Elkaa jahtaa esivalta ja Penelopea bordellin omistaja, jolle hänen oma isänsä on hänet myynyt. Penelope kuvaa tilannettaan armottomin sanoin: “Jos ne [...] löytävät minut, minut kahlitaan sänkyyn, jossa vieraat miehet panevat minua, kunnes kuolen.”
Penelopen nimessä piilee tarinan ydin. Antiikin Kreikan mytologiassa Penelope on Odysseuksen vaimo, joka odottaa miestään kotiin matkaltaan, odysseialta. Myös Elkan vaellus erämaan läpi on omanlaisensa odysseia - paitsi konkreettinen, myös henkinen matka, jonka aikana päähenkilö oppii tuntemaan itsensä. Tuhat kilometriä ei ole mitään verrattuna siihen, että Elka löytää moraalisen kompassinsa ja saa varmuuden siitä, että on tekemässä oikein.
Vaikka matka on raskas fyysisesti, on se sitä myös henkisesti. Elkan mieleen palaa välähdyksenomaisesti kauheuksia, joita hän ja Ansastaja ovat tehneet. Amerikan Psykon hengessä Ansastaja on metsästänyt naisia ja valmistanut nämä ruoaksi kuin eläimet. Rajuimmat takaumat järkyttävät Elkan mielen tasapainoa niin, että silloin tällöin hän vaipuu itseinhon syviin syövereihin. Hän muistaa ampuneensa pikkupojan ja muistaa vihdoin, mikä oli parasta lihaa, jota hän oli koskaan syönyt - hänen oman mummonsa, joka valemuiston mukaan kuoli ukkosmyrskyssä.
Kirja pureutuu hämmästyttävällä tarkkuudella siihen, mitä ihminen voi oikeastaan enää tehdä, kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut. Anteeksipyyntö tai syvinkään katumus ei riitä hyvitykseksi. Tämän ymmärrettyään Elka päättää, että pakoon juoksemisen aika on ohi. On juostava kohti.
Lukija pakotetaan miettimään, mihin itse olisi valmis ja mihin pystyisi. Onko ihmisessä sisäänrakennettuna jotain, mikä estää pelkuruuden ratkaisevalla hetkellä ja pakottaa taistelemaan, vai ovatko vain jotkut niin rohkeita, etteivät voi kuvitellakaan luovuttavansa? Elka on kasvatuksestaan huolimatta äärimmäisen oikeudenmukainen. Hän ymmärtää oikean ja väärän eron ja vihaa menneisyyttään ja sitä, mitä hänet on manipuloitu tekemään.
Suden tiessä luonnonvoimat ja metsänpedot eivät ole mitään verrattuna ihmisen pahuuteen. Kolmimetriset harmaakarhut jahtaavat ja rajumyrskyt pauhaavat, mutta ihmiset syövät toisiaan, tuhoavat ympäristönsä ja juonittelevat häikäilemättömästi vain omaksi edukseen. Luonto on paikka, jossa päähenkilö voi edes hetken kuvitella olevansa turvassa; kaupungeissa rehottaa rappio. Maailma muuttuu, mutta metsä pysyy; puut tarkkailevat maailmaa hiljaa, kaiken muistaen.
Puun oksalta myös lukija katselee Ansastajaa: Onko hän todella ulkopuolinen paha, vai tappaako Elka jotain itsessään? Lumi on punainen verestä, hiutaleet peittävät sen hiljalleen ja jähmettävät murhaajan paikoilleen. Synnit on sovitettu, odysseia on saanut päätöksensä.
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
André Brink - Tuokio tuulessa
Vaikka Tuokio tuulessa -romaania tituleerataankin klassikoksi, olin hädin tuskin kuullut siitä ennen viimeistä paria viikkoa. Teoksen idea kuulosti kiinnostavalta: musta mies ja valkoinen nainen jumissa viidakossa 1700-luvulla. Likainen mieleni suunnitteli näiden kahden tyypin varalle vaikka mitä jo ennen kuin kirja oli käsissäni.
Kirja on kirjoitettu ihan nykypäivänä (eli 70-luvulla), mutta siitä huolimatta Brink onnistuu tavoittamaan kolmen vuosisadan takaisen ajanjakson erinomaisesti. Sanavalinnat, juonen rauhallinen kuljetus ja (okei, melko valitettavan kapeat) sukupuoliroolit saattavat johtaa lukijaa harhaan.
Luonnontieteilijän vaimo Elisabeth jää loukkoon viidakkoon miehensä kadotessa. Jäljellä on vain Adam, heidän palvelijansa. Elisabeth ei osaa päättää, pitäisiko miestä suojelijana vai uhkana. He lähtevät matkaan kohti Kapia, kaupunkia, jossa Elisabethin koti on. Pidätelty himo (jota molemmat tuntevat) on kuvattu erittäin mielenkiintoisella ja ristiriitaisella tavalla. Matkan taittuessa Elisabeth toisaalta pelkää lähes hysteerisesti raiskausta, toisaalta tuntee olonsa ahdistuneeksi, kun Adam hädin tuskin koskee häneen.
Ihmiskuvauksessa Brink on erinomaisimmillaan. Romaanissa on oikeastaan vain kaksi hahmoa, ja juoni rakentuu heidän päätöstensä, epäröintinsä - ja lopulta rakastumisen varaan. Jännite näiden kahden hahmon välillä on taiten rakennettu. Eräs kirjabloggaaja jopa kuvaili Brinkiä mieheksi, joka kirjoittaa kuin nainen! Tavallaan olen samaa mieltä, mikäli naisellisella kirjoitustavalla tarkoitetaan herkkyyttä nimenomaan tunteiden suhteen.
Mitä tapahtumiin tulee, Brink ei ole ehkä aivan vahvimmillaan. Aivan rehellisesti sanottuna kirjan tapahtumat koostuvat sademetsässä ryömimisestä, riitelystä ja rakastelusta. Lopussa toki on muutakin, mutta kun 80% tarinasta on edellämainittua, vaaditaan kirjailijalta aikamoista taituruutta pitää lukijan mielenkiinto yllä.
Yllättäen Brink onnistuu. Ainakin minä vain ahmin ja ahmin kirjaa, kunnes tunteet alkoivat paisua aivan liiallisiksi. Jos kirjat olisivat ruokaa, Tuokio tuulessa olisi tofua. Ihanaa, mutta täyttää nopeasti.
En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on klassikko. Todellakin suosittelen.
Kirja on kirjoitettu ihan nykypäivänä (eli 70-luvulla), mutta siitä huolimatta Brink onnistuu tavoittamaan kolmen vuosisadan takaisen ajanjakson erinomaisesti. Sanavalinnat, juonen rauhallinen kuljetus ja (okei, melko valitettavan kapeat) sukupuoliroolit saattavat johtaa lukijaa harhaan.
Luonnontieteilijän vaimo Elisabeth jää loukkoon viidakkoon miehensä kadotessa. Jäljellä on vain Adam, heidän palvelijansa. Elisabeth ei osaa päättää, pitäisiko miestä suojelijana vai uhkana. He lähtevät matkaan kohti Kapia, kaupunkia, jossa Elisabethin koti on. Pidätelty himo (jota molemmat tuntevat) on kuvattu erittäin mielenkiintoisella ja ristiriitaisella tavalla. Matkan taittuessa Elisabeth toisaalta pelkää lähes hysteerisesti raiskausta, toisaalta tuntee olonsa ahdistuneeksi, kun Adam hädin tuskin koskee häneen.
Ihmiskuvauksessa Brink on erinomaisimmillaan. Romaanissa on oikeastaan vain kaksi hahmoa, ja juoni rakentuu heidän päätöstensä, epäröintinsä - ja lopulta rakastumisen varaan. Jännite näiden kahden hahmon välillä on taiten rakennettu. Eräs kirjabloggaaja jopa kuvaili Brinkiä mieheksi, joka kirjoittaa kuin nainen! Tavallaan olen samaa mieltä, mikäli naisellisella kirjoitustavalla tarkoitetaan herkkyyttä nimenomaan tunteiden suhteen.
Mitä tapahtumiin tulee, Brink ei ole ehkä aivan vahvimmillaan. Aivan rehellisesti sanottuna kirjan tapahtumat koostuvat sademetsässä ryömimisestä, riitelystä ja rakastelusta. Lopussa toki on muutakin, mutta kun 80% tarinasta on edellämainittua, vaaditaan kirjailijalta aikamoista taituruutta pitää lukijan mielenkiinto yllä.
Yllättäen Brink onnistuu. Ainakin minä vain ahmin ja ahmin kirjaa, kunnes tunteet alkoivat paisua aivan liiallisiksi. Jos kirjat olisivat ruokaa, Tuokio tuulessa olisi tofua. Ihanaa, mutta täyttää nopeasti.
En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on klassikko. Todellakin suosittelen.
Vanhemman painoksen kansi. "Kiihkeä rakkausromaani" (:D) ei ehkä aivan anna arvoa Brinkin kaunokirjalliselle taituruudelle.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)