torstai 24. toukokuuta 2018

TV-sarja: London Spy

Ehdin jo hehkuttaa London Spytä Twitterissä, mutta nyt, kaikki viisi jaksoa katsottuani, tuntemukseni ovat todella ristiriitaiset. On vaikeaa pitää sarjasta, joka on todella hidastempoinen, osin epärealistinen ja epätoivon tunteita aiheuttava. Kuitenkin jokin sarjassa saa minut uppoutumaan jaksoihin uudestaan ja uudestaan, etsimään lisää johtolankoja, pohtimaan, oliko koko totuus sittenkään siinä, mitä sarjan yhden kerran katsova näkee.

Danny ja Alex. Kuva: BBC/WTTW Limited


Sarja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, mutta tämän voin paljastaa: varastotyöntekijä Danny kohtaa aamuöisellä lenkillä salaperäisen Alexin, he rakastuvat ja yhtäkkiä Alex onkin kadonnut. Danny löytää rakastettunsa ullakolta ruumiin, mutta sitten kaikki alkaakin hajota: kukaan ei usko, kun hän koettaa selittää, mitä on tapahtunut ja kaikki tuntuvat kääntäneen selkänsä hänelle. Ainoastaan hänen vanha ystävänsä Scottie tulee apuun, mutta kaksin on vaikeaa taistella koko maailmaa vastaan.

Alex ja Danny. GIF: Sadly, No -blogi.

Ehkä London Spyn viehätys on siinä, ettei se ole mikään sankaritarina. Danny on järkyttävän peloissaan, mutta päättää olla luovuttamatta. On virkistävää nähdä sarja, jossa sisukkuutta ei palkita muulla kuin jatkuvilla vaikeuksilla. Sarjassa on joitain todella pahoja ylilyöntejä juurikin vastoinkäymisten suhteen, eikä niitä voi perustella oikein millään muulla kuin shokkiarvolla.

Dannyn näyttelijä Ben Whishaw tekee työnsä loistavasti. Ensimmäisen jakson jälkeen hänen koiranpentukatseensa muuttuu päiväkausia itkeneen, rakkaansa menettäneen hurjaksi tuijotukseksi. Alexia näyttelevän  Edward Holcroftin taituruutta ei edes tajua ennen kuin katsoo kuvia näyttelijästä esimerkiksi punaisella matolla - on kuin niissä olisi täysin eri ihminen. Näyttelijä ei muistuta roolihahmoaan ollenkaan. Sitä paitsi jäyhät hahmot on helppo näytellä huonosti, mitä Holcroft ei missään nimessä tee.

Sarjan toteutus on visuaalisesti miellyttävä. Värimaailma on haalistunut, tilanteesta riippuen sinertävä tai seepian sävyihin taittuva. Sarja myös koettaa saada katsojan tuntemaan itsensä osaksi tarinan maailmaa: lähikuvat ovat tuskallisen tarkkoja ja niissä kuva on rajattu näkökenttämäisesti, ei välttämättä elokuvauksellisten sääntöjen mukaan. Myös äänimaailma on poikkeuksellinen: tavallisesti pois jätettävät pikkuäänet, kuten vaatteiden kahahdukset ja vastaavat, ovat epätavallisen voimakkaita - aivan kuin katsoja seisoisi hahmojen vierellä.

Musiikki ei ole London Spyssä pääosassa. Ensimmäisessä jaksossa kuullaan japanilaiseen kehtolauluun sovitettu tunteikas drag-esitys ja viimeisen jakson lopussa on sarjan ainoa nykymusiikkia edustava kappale, M83-yhtyeen My Tears Are Becoming a Sea - kuinka osuvasti valittu kappale nimeä myöten! Musiikkia on sarjassa todella vähän, sillä kahta edellämainittua kappaletta lukuunottamatta en muista yhtäkään kohtausta, jossa olisi soinut jotain taustalla. Asiaan ei kuitenkaan osaa takertua katsellessa, sillä sarjan tunnelma on oudon vetoava, juuri sellainen, johon ei edes kaipaisi musiikkia.


Chiroru Leen tekemä sarjan muisteluvideo, jota voi katsoa myös trailerina - klipit ovat pääosin ensimmäisestä jaksosta, eikä videossa ole spoilereita.

London Spyn suurin viehätys pillee siinä, kuinka sarjaa voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja silti huomata uusia asioita joka kerralla. Olen katsonut ensimmäisen jakson nyt kolme kertaa (puhutaanko pakkomielteestä..?), ja vasta kolmannella kerralla huomasin joitakin merkittäviä seikkoja. Ensimmäisen jakson perusteella voisi periaatteessa ratkaista koko sarjan arvoituksen, jos sen jaksaisi katsoa tarpeeksi monta kertaa ja yhdistellä langanpäät toisiinsa. On myös jännittävää, kuinka joitain langanpäitä ei solmita tarinassa ollenkaan: ne pitää päätellä itse tai jättää leijumaan ja yrittää nukkua yönsä rauhassa... Ei sentään, mutta jokin tässä sarjassa jää kalvamaan.

Poikkeuksellinen, osin kronologian hylkäävä kerrontatyyli, kauniit ja rauhalliset otot sekä loistava näyttelijäntyö tekevät London Spystä ikimuistoisen ja siten yhden kaikkien aikojen lempisarjoistani. Varjopuolia ovat ainoastaan jotkin juonen sudenkuopat ja ääretön lohduttomuus, joka tihkuu ruudun läpi katsojaankin.

Sarjaa voi katsoa Yle Areenasta (ensimmäiset 3 jaksoa tähän mennessä) tai Netflixistä (kaikki jaksot).

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Joanne Harris - Sinisilmä

Pienen suklaapuodin luettuani halusin jatkaa Harris-linjalla. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin. Vaikka tarkoitus on viihdyttää, rivien välissäkin piilee paljon eikä kaikkea tarjoilla lukijalle tarjottimella. Sinisilmän jälkeen olen myös vakuuttunut siitä, että Harris on muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Siinä missä Viannen ja Anoukin tarina oli hempeilyä, jonka tiesi päättyvän hyvin, Sinisilmä on pohjattoman synkkä.



En oikeastaan tiedä, mitä uskallan kertoa juonesta pilaamatta lukukokemusta. Minusta jo kirjan takakansi paljastaa liikaa, joten sen lukemista suosittelisin välttämään. Ennemminkin kirja kannattaa lukea tietämättä siitä liikaa, jottei tulisi spoilanneeksi tapahtumia itselleen.

Kirjan päähenkilö, blueeyedboy, on elänyt verrattain oudossa perheessä. Äiti puki kolme poikaansa eri väreihin - mustaan, ruskeaan ja siniseen. Mustapaitainen poika, Nigel, on kuollut, ja kuoleman myötä elävienkin polut alkavat kulkea uusiin suuntiin. Harris kuvaa ahdistavaa perhedynamiikkaa taitavasti, ja myös pienen pikkukaupungin yhteisön kuvaus on herkullista - tai olisi, jollei se ahdistaisi niin paljon.

Poikkeuksellisen Sinisilmästä tekee kerrontatapa. Kaikki tekstit ovat blueeyedboyn ja erään toisen hahmon blogitekstejä, ja kuten hyvin tiedetään, blogi on erittäin subjektiivinen tapa välittää tietoa. Vaikka varsinaista ulkopuolista tai puolueetonta kerrontaa ei olekaan, lukija alkaa erottaa, mikä on satuilua ja mikä totta - raja tosin on hämärä, kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina.

Suosittelen Sinisilmää vahvahermoiselle lukijalle, joka on valmis pohtimaan kuumeisesti ratkaisuja tarinan mysteereihin. Jos taas esimerkiksi Suklaapuodin luettuaan haluaa nauttia samantyyppistä kirjallisuutta, tämä ei ole hyvä valinta. Yöunet tosin ovat mennyttä joka tapauksessa - joko jännityksen vuoksi tai siksi, että haluaisi vain olla valveilla ja lukea koko yön.