Tätä kirjaa olen odottanut todella innoissani. Totuus Harry Quebertin tapauksesta imaisi minut mukaansa täysin, ja odotin tältä uudelta kirjalta aivan samaa. Onneksi ei tarvinnut pettyä. Oikeastaan Baltimoren sukuhaaran tragedia on kököstä nimestään huolimatta vielä parempi! Ja se on paljon sanottu, niin paljon olen näköjään aikoinaan kyseistä kirjaa hehkuttanut.
Tarina alkaa melkein-lopusta erittäin mielenkiintoiseen tapaan. Jotain on tapahtunut. Kirjailija kuvaa postmoderniin tyyliin kirjan päähenkilön pohdintaa ei pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan miksi. Ensimmäinen jätetään lukijan huoleksi, ja Dicker osaa kyllä pitää jännityksen aivan viime sivuille saakka. Tragedia odottaa ja odottaa, kun vyyhtiä puretaan auki luku kerrallaan.
Kirjan päähenkilö on sama kuin edellisessäkin kirjassa. Marcus Goldman elääkin nyt nuoruusvuosiaan muistoissaan. Nostalgiaa on annosteltu aika reippaalla kädellä, mutta mitäs pienistä: nuoruuden, kurjankin, romantisointi kuuluu aina asiaan. Päähenkilö kokee kuitenkin jollain tapaa merkittävänä sen, kuinka hänen sukulaisensa ovat jotenkin parempaa väkeä kuin hän. Välillä näitä tuskailukohtauksia luki turhautuneena sekä Marcusin puolesta että takia.
Marcusin serkut, Hillel ja Woody, saavat myös aika suuren, ellei jopa merkittävimmän roolin koko kirjassa. Marcus on ehkä enemmänkin sivustakatsoja, tietoinen statisti, joka vain seuraa näiden kahden loistokulkua. Myönnän, että välillä Baltimoren Goldmanien palvonta alkoi ärsyttää joissain kohtaa. Aina on kuitenkin se jokin salaisuus tai tragedia, joka heittää varjon idyllin ylle.
Viihdekirjallisuudeksi Baltimoren sukuhaaran tragedia on erittäin syvällistä ja monikerroksista luettavaa. Rakastan myös Dickerin konstailematonta ja epätaiteellista tyyliä kirjoittaa. Hän ei yliyritä, paitsi joissain draaman luomisen kannalta välttämättömissä kohtauksissa - kuten Hillelin koulukiusaamiskohtauksissa. Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä muuten kirja on aivan mahtava.
Lisää Dickeriä odotellessa! Suosittelen.
maanantai 29. elokuuta 2016
maanantai 22. elokuuta 2016
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä - Fintiaanien mailla
Vastikään ilmestynyt tietokirja Fintiaanien mailla avaa unohdetun, monille näkymättömän maailman ovet. Suomalaissiirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläiset eli fintiaanit ovat luoneet oman kulttuurinsa, jossa on piirteitä paitsi suomalaisuudesta, myös Amerikan mantereen alkuperäisasukkaiden mielenkiintoisesta ja vivahteikkaasta elämäntavasta.
Mitenkään romantisoiden tekijät eivät aiheeseensa pureudu. Fintiaanien ja intiaanien elämästä nykypäivänä kerrotaan kaunistelematta ja rehellisesti - juuri sillä tavalla, jota sekä suomalaiset että ojibwat arvostaisivat. Alkoholismi on kaksoisrasitteena sekä pohjolaiselta että intiaaniperimän puolelta, kuten myös diabetes ja mielenterveysongelmat. Rahaa ei ole kunnon ruokaan, eikä terveysvalistustakaan oikein tunneta.
Erityisesti Arne Vainion, alkoholismista tiensä menestyksekkääseen elämään taistelleen lääkärin, tarina jäi mieleeni. Hän on todellinen osoitus siitä, että kurjissa oloissakin kasvanut voi kukoistaa, kun annetaan mahdollisuus. Yliopisto-opettaja oli jopa ottanut Vainion luokseen asumaan, kun tällä ei ollut ollut asuinpaikkaa opiskeluaikoinaan.
Kaikilla (f)intiaaninuorilla ei tietenkään ole samanlaista onnea matkassa. Työttömyys, alkoholi ja huumeet rehottavat reservaateissa, eikä tulevaisuudessa näy mitään odottamisen arvoista.
Kirja keskittyy fintiaaniaiheestaan huolimatta myös intiaaneihin. Se on ymmärrettävää, sillä fintiaaneja ei voi ymmärtää tietämättä Amerikan alkuperäisasukkaiden tilannetta.
Myös Amerikka-kritiikki on kirjassa melko voimakasta. Lokalisaatio, antikonsumerismi ja jopa sosialismi kirjoittajien omina arvoina ovat nähtävissä rivien välissä - mikäs siinä, hienoja aatteita joita kannatan itsekin. Täytyy myös muistaa, että Amerikka valtiona perustuu täysin sorrolle ja riistolle. Tämä valtarakenne elää yhä tänä päivänä.
Koutaniemi on mahtava valokuvaaja. Ilman hänen kuviaan koko kirja ei olisi lainkaan niin hieno kuin se on nyt. Ulkoasuun on muutenkin panostettu.
Sisältöhän on toki pääosassa. Sen verran painavaa asiaa tällä kolmikolla on, että veikkaan Tieto-Finlandiaa heidän teokselleen.
Kirja keskittyy fintiaaniaiheestaan huolimatta myös intiaaneihin. Se on ymmärrettävää, sillä fintiaaneja ei voi ymmärtää tietämättä Amerikan alkuperäisasukkaiden tilannetta.
Myös Amerikka-kritiikki on kirjassa melko voimakasta. Lokalisaatio, antikonsumerismi ja jopa sosialismi kirjoittajien omina arvoina ovat nähtävissä rivien välissä - mikäs siinä, hienoja aatteita joita kannatan itsekin. Täytyy myös muistaa, että Amerikka valtiona perustuu täysin sorrolle ja riistolle. Tämä valtarakenne elää yhä tänä päivänä.
Koutaniemi on mahtava valokuvaaja. Ilman hänen kuviaan koko kirja ei olisi lainkaan niin hieno kuin se on nyt. Ulkoasuun on muutenkin panostettu.
Sisältöhän on toki pääosassa. Sen verran painavaa asiaa tällä kolmikolla on, että veikkaan Tieto-Finlandiaa heidän teokselleen.
Kirjailija:
Katja Kettu
,
Maria Seppälä
,
Meeri Koutaniemi
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Andrew Michael Hurley - Hylätty ranta
Britannian vuoden parhaaksi kehuttu esikoisromaani saapui luettavakseni jo kesäkuussa. Siihen on hyvä syy, miksi kirjoitan siitä vasta nyt. Hylätty ranta on tyypillinen esikoisromaani täynnä suuria, loppuunhiomattomia ajatuksia sekä täysin vailla kunnollista juonta. Joku kutsuisi sitä tunnelmoinniksi. Minä sanon sitä löysin rantein kirjoittamiseksi. Ehkä suuret odotukset, kirjan rinnastaminen Uhrijuhla-elokuvaan eli The Wicker Maniin (yksi lempielokuvistani) tai yleinen mielenkiinto genreä kohtaan aiheuttivat sen, ettei kirja sytyttänyt sitten lainkaan.
Kirja alkaa hitaasti. Loppujen lopuksi kirjabloggari Marika Oksan postauksesta saatu käsitys siitä, että loppua kohden alkaa hieman tahti kiihtyä sai minut lukemaan Hylätyn rannan loppuun. Yleensä koetan aina saada arvostelukappaleet luettua, mutta tämän kohdalla voimainponnistus oli suurehko. Ei kirja ole huono sinänsä, se on vain äärettömän tylsä ja jotenkin hiomattoman hajanainen.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Loneyhin, "hylätylle rannalle", jonne teinipoika Tonto on perheineen matkustanut pääsiäisen viettoon. Tonton pikkuveli Hanny on mykkä ja ilmeisesti myös jollain tapaa autistinen, sillä hän puuhailee omia juttujaan eikä juuri välitä ympäröivästä maailmasta. Veljesten välinen suhde onkin kirjan parasta antia.
Mykkyys ei ole kuitenkaan mikään suotava ominaisuus, ja poikien äiti, tai Äikkä, kuten häntä kirjassa kutsutaan (karmea suomennos, en edes halua tietää alkukielistä nimitystä), haluaa parantaa Hannyn pyhällä vedellä. Kaikenlaista kuitenkin ehtii sattua, ennen kuin minkäänlaisiin parantamisrituaaleihin ryhdytään.
Kirja jätti jotenkin velton jälkimaun. Oli yritetty tavoittaa kuohuvien aikojen keskellä elävän pojan mielenmaisemaa, yliluonnollisia väristyksiä ja ehkä jonkinlaista symboliikkaa. Kuitenkin kaiken tuon keskellä kirja jäi mieleeni esikoisromaanina, josta ei millään keinolla saisi vuoden parasta.
En voi oikeastaan sanoa suosittelevani. Esikoisromaanien kohdalla olen yleensä vähän armollisempi, mutta tämä on aivan täysi floppi. En pitänyt, vaikka niin ennen kirjaan tarttumista luulin tapahtuvan.
torstai 18. elokuuta 2016
Elokuva: Sudet tulevat / The Company of Wolves (1984)
Pidimme elokuvapäivän kahden ystäväni kanssa. Katsoimme tämän 80-luvun kauhuklassikon heti Crimson Peakin jälkeen. Blu-Rayn jälkeen tavallinen DVD-kuva näytti auttamattoman suttuiselta, mutta hetken elokuvaa katseltuani tajusin, että se voisi lavastuksensakin puolesta olla ehkä 50-luvulta. Elokuvista innostunut ystäväni kehui leffan maasta taivaaseen, joten odotin paljon.
Aluksi naureskelin tietysti vanhanaikaisille erikoistehosteille, näytelmämäiselle yleisolemukselle ja absurdeille vuorosanoille. Myöhemmin elokuvan irtonaisina roikkuvat langanpäät solmittiin yhteen, mutta alku oli todella, todella hämmentävä kokemus. Mainittakoon, että tämän elokuvan ohjaaja teki kymmenen vuotta myöhemmin kulttielokuvan Veren vangit.
Vieläkin syvemmälle ihmisluonnon saloihin upotaan tässä satujen ja piilotajunnan inspiroimassa kauhufantasiassa, joka rakentuu kerroksittain. Kuvitelma kasvaa todellisuutta suuremmaksi, kun yhden tytön unet alkavat muodostaa ketjumaisia sisäkkäiskertomuksia, jotka ovat osittain painajaisia, osittain haaveita. Villit ihmissudet symboloivat ihmisluonnon pitelemätöntä puolta sekä uuden pelkoa, jota päähenkilö aikuiseksi kasvaessaan kokee.
Elokuvan seksuaalinen lataus on vahva. Veri on tässä elokuvassa lähes yhtä suuressa roolissa kuin ohjaajan jo aiemmin mainitussa myöhemmässä teoksessa, vaikkakin hyvin piilotettuna ja erittäin symbolistisesti ilmaistuna.
Välillä elokuvan miljöö oli kuin LSD-tripiltä (tai ainakin siltä kuvittelen sen näyttävän) jättikokoisine, liikkuvine pehmoleluineen ja muine omituisuuksineen. Loppu on hämmentävä: se yhdistää todella tarinan kokonaisuudeksi. Oikeastaan ymmärsin vasta viime minuuteilla kunnolla, mitä elokuva koettaa sanoa. Ensin ajattelin sen olevan vain aivan tavallista satufantasiaa (sellaisena elokuva olisi ollut uskomattoman tylsä), mutta aivan kuten juonikin aukeaa kerros kerrokselta, katsojakin pääsee sisään vasta vähitellen.
Tämä on niitä elokuvia, jotka haluaa katsoa useamman kerran. Suosittelen ehdottomasti! Elokuvahan pohjautuu erään Angela Carterin Verinen kammio -novellikokoelman novelliin Sudet tulevat. Se on minulla tällä hetkellä kesken, enkä ole vielä lukenut juuri kyseistä tarinaa - mutta kirjoitan kokoelmasta varmasti.
Elokuvan seksuaalinen lataus on vahva. Veri on tässä elokuvassa lähes yhtä suuressa roolissa kuin ohjaajan jo aiemmin mainitussa myöhemmässä teoksessa, vaikkakin hyvin piilotettuna ja erittäin symbolistisesti ilmaistuna.
Tämä on niitä elokuvia, jotka haluaa katsoa useamman kerran. Suosittelen ehdottomasti! Elokuvahan pohjautuu erään Angela Carterin Verinen kammio -novellikokoelman novelliin Sudet tulevat. Se on minulla tällä hetkellä kesken, enkä ole vielä lukenut juuri kyseistä tarinaa - mutta kirjoitan kokoelmasta varmasti.
maanantai 15. elokuuta 2016
Elokuva: Nuori Adam / Young Adam (2002)
Tervetuloa "kirja"blogiini! Olen katsonut niin monia elokuvia, jotka haluaisin kanssanne jakaa ja saattaa tietoisuutenne, mutten tiedä, kuinka paljon voin tehdä "satunnaisia" leffapostauksia muuttamatta Mustetta paperilla -blogia Emulsiota triasetaatilla -blogiksi. Elokuva perustuu kuitenkin kirjaan - eikö se ole ihan tarpeeksi kestävä aasinsilta aiheeseen?
Nuori Adam on tunnelmallinen elokuva täynnä vaivihkaisia katseita. Miljöönä on proomu jossain päin Skotlantia. Siellä seilaavat Les, hänen vaimonsa Ella sekä heidän poikansa Jim - ja elokuvan päähenkilö, Joe Taylor. Hän on nuori mies, joka on haudannut kirjailijahaaveensa ja saapunut laivalle ajelehtimaan kuin paraskin beat-protagonisti. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun laivalle ongitaan nuori nainen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Nuoren naisen kuoleman varjossa Joe ja Ella löytävät toisensa, ja alkaa suhde, joka on äärimmäisen pakahduttavaa katsottavaa.
Viehättävää elokuvassa on - brittiläiseen tyyliin - absoluuttisen hyvän ja pahan puuttuminen. Onko Joe pahis, koska makaa varatun naisen kanssa, vai onko Les paha, kun ei anna vaimolleen tarpeeksi huomiota? Vaikka hahmot ovat vastenmielisiä, likaisia ja arkaaisia, on heissä myös paljon tarttumapintaa.
Syyttä elokuvaa ei ole luokiteltu trilleriksi. Siinä on useita tasoja, ja vasta jonkin aikaa elokuvaa katsottuaan katsoja tajuaa, mistä oikeasti on kyse. Sen takia tästä elokuvasta on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa: Se on kuin kudelma, joka hajoaa heti, kun yhtä lankaa vetää liian lujaa. Kun ei tiedä liikaa etukäteen, tyrmää elokuva täysin. Aikatasoilla leikittely on hämmästyttävän taidokasta. Vasta lopussa katsoja tajuaa, millaisesta ajanjaksosta on todella ollut kyse. Älä siis lue DVD-levyn takakantta, jos saan pyytää. Spoilaat vain kokemuksen.
Näyttelijät tekevät lähes yliluonnollisen taidokkaat ja aidot roolisuoritukset - Ewan McGregor oli niin todellisen oloinen henkilö, että puistatti. Plussaa on myös ehdottomasti kaikenlaisen sievistelyn puuttuminen - Tilda Swintonkin oli antanut karvojensa kasvaa roolia varten! Vaikka elokuva ei läpäisekään Bechdelin testiä, on Ella silti poikkeuksellinen naishahmo. Siitä hyvästä en tätä elokuvaa sanoisi miehiseksi, vaikka se ehdottomasti tuon ajan miesten maailmaan sijoittuukin.
Kuvakulmat, värilinssit ja muut kuvaustekniset seikat ovat täysin kohdallaan. 50-lukulainen vaikutelma syntyy paitsi elokuvan näennäisesti rauhallisesta tahdista, mutta myös kaihoisasta tunnelmasta, jonka kuvaaja on onnistunut taitavasti vangitsemaan. Musiikkia kehuttiin takaliepeessä runsaasti, mutta itse en sitä ihmeemmin ihastellut: se teki tehtävänsä, mikäs siinä. Elokuvan parasta antia on kuitenkin lähes naturalistinen visuaalinen ilme ja ajankuva.
On hirvittävää tajuta, että elokuvan henkilöistä kuka tahansa voisin olla minä. Tavallisten ihmisten sisällä kuohuu niin, että tyrskyt käyvät lähes yli äyräiden. Syyttä ei tapahtumapaikkana ole proomu: se lipuu kauniisti peilityynessä kanavassa, mutta pinnan alla kuohuvat syvät virrat.
Katso tämä elokuva seuraavaksi! Jos action ja pinnallinen ihmissuhdedraama eivät nappaa, tämä on elokuva juuri sinulle.
P. S. Aion lukea myös kirjan. Siitä tulee postaus myöhemmin!
Nuori Adam on tunnelmallinen elokuva täynnä vaivihkaisia katseita. Miljöönä on proomu jossain päin Skotlantia. Siellä seilaavat Les, hänen vaimonsa Ella sekä heidän poikansa Jim - ja elokuvan päähenkilö, Joe Taylor. Hän on nuori mies, joka on haudannut kirjailijahaaveensa ja saapunut laivalle ajelehtimaan kuin paraskin beat-protagonisti. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun laivalle ongitaan nuori nainen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Nuoren naisen kuoleman varjossa Joe ja Ella löytävät toisensa, ja alkaa suhde, joka on äärimmäisen pakahduttavaa katsottavaa.
Viehättävää elokuvassa on - brittiläiseen tyyliin - absoluuttisen hyvän ja pahan puuttuminen. Onko Joe pahis, koska makaa varatun naisen kanssa, vai onko Les paha, kun ei anna vaimolleen tarpeeksi huomiota? Vaikka hahmot ovat vastenmielisiä, likaisia ja arkaaisia, on heissä myös paljon tarttumapintaa.
Syyttä elokuvaa ei ole luokiteltu trilleriksi. Siinä on useita tasoja, ja vasta jonkin aikaa elokuvaa katsottuaan katsoja tajuaa, mistä oikeasti on kyse. Sen takia tästä elokuvasta on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa: Se on kuin kudelma, joka hajoaa heti, kun yhtä lankaa vetää liian lujaa. Kun ei tiedä liikaa etukäteen, tyrmää elokuva täysin. Aikatasoilla leikittely on hämmästyttävän taidokasta. Vasta lopussa katsoja tajuaa, millaisesta ajanjaksosta on todella ollut kyse. Älä siis lue DVD-levyn takakantta, jos saan pyytää. Spoilaat vain kokemuksen.
Näyttelijät tekevät lähes yliluonnollisen taidokkaat ja aidot roolisuoritukset - Ewan McGregor oli niin todellisen oloinen henkilö, että puistatti. Plussaa on myös ehdottomasti kaikenlaisen sievistelyn puuttuminen - Tilda Swintonkin oli antanut karvojensa kasvaa roolia varten! Vaikka elokuva ei läpäisekään Bechdelin testiä, on Ella silti poikkeuksellinen naishahmo. Siitä hyvästä en tätä elokuvaa sanoisi miehiseksi, vaikka se ehdottomasti tuon ajan miesten maailmaan sijoittuukin.
Kuvakulmat, värilinssit ja muut kuvaustekniset seikat ovat täysin kohdallaan. 50-lukulainen vaikutelma syntyy paitsi elokuvan näennäisesti rauhallisesta tahdista, mutta myös kaihoisasta tunnelmasta, jonka kuvaaja on onnistunut taitavasti vangitsemaan. Musiikkia kehuttiin takaliepeessä runsaasti, mutta itse en sitä ihmeemmin ihastellut: se teki tehtävänsä, mikäs siinä. Elokuvan parasta antia on kuitenkin lähes naturalistinen visuaalinen ilme ja ajankuva.
On hirvittävää tajuta, että elokuvan henkilöistä kuka tahansa voisin olla minä. Tavallisten ihmisten sisällä kuohuu niin, että tyrskyt käyvät lähes yli äyräiden. Syyttä ei tapahtumapaikkana ole proomu: se lipuu kauniisti peilityynessä kanavassa, mutta pinnan alla kuohuvat syvät virrat.
Katso tämä elokuva seuraavaksi! Jos action ja pinnallinen ihmissuhdedraama eivät nappaa, tämä on elokuva juuri sinulle.
P. S. Aion lukea myös kirjan. Siitä tulee postaus myöhemmin!
lauantai 13. elokuuta 2016
Paula Havaste - Veden vihat
Havaste ei petä koskaan - jo kolmas osa Vihat-sarjaa, enkä ole millään tapaa kyllästynyt. Päinvastoin. Tahdon vain lisää ja lisää! Veden vihoissa vaihdetaan jälleen maisemaa. Viroon merenkulkija-Osmin mukana paennut Kertte kerää elämänkokemusta ja tutustuu uuteen maahan ja sen ihmisiin. Ikävä oman Larrin luo on tietty kova, mutta onneksi Osmi pitää jonkinlaista seuraa, vaikkei hän Kerten rakastettu olekaan.
Monella tapaa Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa muistuttava Vihat-sarja osoittaa, että historiallisuus ja informatiivisuus ei ole este mukaansatempaavalle juonelle. Edelleen muistan kommentit siitä, ettei kirja ole historiallisesti aivan piiruntarkka - miksi tarvitsisikaan olla? - mutta jonkinlaista ajankuvaa se luo. Se myös sekoittaa viehättävästi aitoa historiaa fiktiiviseen tarinaan. Aikamatkustelua sentään ei tässä sarjassa ole, siitä Havasteelle kiitos. Kuitenkin rakastetut eri maissa (Gabaldonilla jopa eri aikoina) ja tapahtumapaikan usea vaihtelevuus ovat yhdysmerkkejä näiden sarjojen välillä.
Päähenkilö Kertte on edelleen yhtä omapäinen ja vahva, vaikka onkin pehmentynyt ensimmäisen kirjan alusta huomattavasti. Hän on paitsi äiti, myös itsenäinen toimija, mikä ei varmasti tuon ajan maailmassa ollut mikään itsestäänselvä valinta tai edes mahdollisuus. Toisinaan mietin, olisiko kauppaa tekevä, miesten kanssa laivassa matkustanut nainen kohdannut hiukan enemmän vastarintaa kuin Havasteen luomassa maailmassa. Toisaalta keskiaikaa, valtavan pitkää ja aivan turhaan halveksittua ajanjaksoa, leimaa myös uudistuminen ja asenteiden nykyaikaistuminen - vaikka valistusajan ajattelijat ottavatkin siitä usein kunnian mieluusti itselleen.
Historiallista romaania on aina syytä lukea kahdessa kontekstissa: historiallisessa ja juonellisessa. Kyseessä on kuitenkin romaani, ei tietokirja. Siksipä tärkeään tarkastelun valokeilaan nousevat juoni ja päähenkilöt. Kummassakaan en sanoisi olevan moitteen sijaa. Ehkä Havastekin kärsii vähän täydellisen päähenkilön syndroomasta, mutta se hänelle suotakoon. Hahmot ovat moniulotteisia ja kestävät lähemmänkin tarkastelun paljastumatta paperinohuiksi.
Yhä edelleen suosittelen tätä kirjaa historian- ja romantiikannälkäisille. Kyseessä on hieno teos, joka toivottavasti nousee ansaitsemaansa asemaan kotimaamme kirjamarkkinoilla.
Monella tapaa Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa muistuttava Vihat-sarja osoittaa, että historiallisuus ja informatiivisuus ei ole este mukaansatempaavalle juonelle. Edelleen muistan kommentit siitä, ettei kirja ole historiallisesti aivan piiruntarkka - miksi tarvitsisikaan olla? - mutta jonkinlaista ajankuvaa se luo. Se myös sekoittaa viehättävästi aitoa historiaa fiktiiviseen tarinaan. Aikamatkustelua sentään ei tässä sarjassa ole, siitä Havasteelle kiitos. Kuitenkin rakastetut eri maissa (Gabaldonilla jopa eri aikoina) ja tapahtumapaikan usea vaihtelevuus ovat yhdysmerkkejä näiden sarjojen välillä.
Päähenkilö Kertte on edelleen yhtä omapäinen ja vahva, vaikka onkin pehmentynyt ensimmäisen kirjan alusta huomattavasti. Hän on paitsi äiti, myös itsenäinen toimija, mikä ei varmasti tuon ajan maailmassa ollut mikään itsestäänselvä valinta tai edes mahdollisuus. Toisinaan mietin, olisiko kauppaa tekevä, miesten kanssa laivassa matkustanut nainen kohdannut hiukan enemmän vastarintaa kuin Havasteen luomassa maailmassa. Toisaalta keskiaikaa, valtavan pitkää ja aivan turhaan halveksittua ajanjaksoa, leimaa myös uudistuminen ja asenteiden nykyaikaistuminen - vaikka valistusajan ajattelijat ottavatkin siitä usein kunnian mieluusti itselleen.
Historiallista romaania on aina syytä lukea kahdessa kontekstissa: historiallisessa ja juonellisessa. Kyseessä on kuitenkin romaani, ei tietokirja. Siksipä tärkeään tarkastelun valokeilaan nousevat juoni ja päähenkilöt. Kummassakaan en sanoisi olevan moitteen sijaa. Ehkä Havastekin kärsii vähän täydellisen päähenkilön syndroomasta, mutta se hänelle suotakoon. Hahmot ovat moniulotteisia ja kestävät lähemmänkin tarkastelun paljastumatta paperinohuiksi.
Yhä edelleen suosittelen tätä kirjaa historian- ja romantiikannälkäisille. Kyseessä on hieno teos, joka toivottavasti nousee ansaitsemaansa asemaan kotimaamme kirjamarkkinoilla.
perjantai 12. elokuuta 2016
Parhaat TV-sarjat koskaan
Kesän kunniaksi teen erikoispostauksen TV-sarjoihin liittyen. Moni näistä perustuu kuitenkin kirjoihin, joten kirjablogiin tällainen kirjoitus vielä jotenkin sopii. "Parhaus" perustuu tietysti subjektiiviseen mielipiteeseen, enkä niinkään arvioi työn laatua, vaan sitä, kuinka sarja on juuri minuun vaikuttanut.
Poliisikoira Rex / Kommissar Rex
On yhtä kuin lapsuus. Ensin katselin tätä isoisäni kanssa ja sitten siskoni kanssa - Moser oli muka niiin ihana ja itse koira neuvokas ja suloinen!
True Blood
Ei hävetä myöntää, että pidän sarjasta erityisesti juurikin erään pääosanäyttelijän takia. Alexander Skarsgård näyttelee myös uudessa Tarzan-elokuvassa, jonka ehdin jo käydä katsomassa - hieno filmihän se on.
Näyttelijöiden kemia on upeaa ja työn laatu on huoliteltua: kaikki tekniset jutut ovat kunnossa. Missään sarjassa en ole varmaankaan nähnyt niin taidokasta kameratyöskentelyä.
Maailma vailla loppua / World Without End
MVL esitteli minulle historiallisten sarjojen upean maailman. Taivaan pilarit -sarjan jatko-osa on erään arvostelun mukaan "köyhän miehen Game of Thrones" - minulle se on huikea sukellus keskiaikaiseen maailmankuvaan romantiikan ja jännityksen siivittämänä.
Tessin tarina / Tess of the d'Urbervilles
BBC:n filmatisointi Thomas Hardyn klassikkoteoksesta on kaunis ja tunnelmallinen tarina, jossa näyttelee moni Britannian huippunimistä.
Game of Thrones
Fantasiakin voi olla väkivaltaista, rujoa ja lapsille sopimatonta - aivan kuten keskiaikaistyyliseen fantasiamaailmaan sijoittuva sarja osoittaa. Sarjan budjetti on aivan omaa luokkaansa, ja se näkyy. Myös valtava hypetys on mielestäni "fantasian voitto", vaikkei sarja minua säväytä mitenkään hirmuisesti. Mutta onhan se hyvä!
Terapian tarpeessa / Anger Management
Charlie Sheen näyttelee vihanhallintaterapeuttia, jolla on pakko-oireinen tytär ja suhde oman terapeuttinsa kanssa. Naurattaa varmasti.
Simpsonit / The Simpsons
Amerikkalaisten palvoma piirrossarja näyttäytyy eurooppalaisen näkökulmasta lähinnä armottomana USA-kritiikkinä, joka vilisee viittauksia mitä erilaisimpiin asioihin. Lempihahmoni on Lisa, joka on aina valmis nousemaan barrikadeille arvojensa puolesta. Olen ajatellut katsoa myös samojen tekijöiden Futuraman.
Sleepy Hollow
Kauhuelokuvan sarjasovitus on kiehtova, Supernatural-tyylinen demoninmetsästyssarja, jossa haudasta noussut Ichabod Crane ratkoo yliluonnollisia mysteerejä mustan naispoliisin (!) kanssa. Sarja rikkoo monia, monia normeja. Siinä ei esimerkiksi ole romanssia pääparin välillä, sillä Ichabod on jo naimisissa.
Matkantekijä / Outlander
Claire matkustaa 1940-luvulta 1700-luvulle klaanisotien keskelle ja rakastuu siellä Jamieen, skotlantilaiseen soturiin. Ihana sarja, joka perustuu samannimiseen, jo legandaksi muodostuneeseen Diana Gabaldonin kirjasarjaan. Toinen kausi näkyy YLE:llä, Areenassa pari vanhaa jaksoa.
Valkoinen kuningatar / The White Queen
Ruusujen sodan aikaan sijoittuva draama tarjoilee pukuloiston ohella poliittisia juonitteluja. Päähenkilöt ovat nuoria, kauniita ja vaarassa kuolla. Rakastan sarjan otetta todelliseen historiaan, sillä se on tarkka ajankuvaus moniulotteisilla, realistisilla henkilöillä. Näkyy YLE:llä, jaksoja myös Areenassa.
Isä Matteon tutkimuksia / Don Matteo
Sympaattinen kirkonisä koettaa pitää huolen vikuroivasta laumastaan ja hätähousu poliisisetä pistää lusikkansa joka soppaan. Italialaisesta kulttuurista kiinnostuneelle varmasti erittäin mielenkiintoinen sarja. Näkyy YLE:llä, Areenassa rutkasti jaksoja.
Poliisikoira Rex / Kommissar Rex
On yhtä kuin lapsuus. Ensin katselin tätä isoisäni kanssa ja sitten siskoni kanssa - Moser oli muka niiin ihana ja itse koira neuvokas ja suloinen!
(Vasemmalta oikealle: Rex, Moser.)
True Blood
Ei hävetä myöntää, että pidän sarjasta erityisesti juurikin erään pääosanäyttelijän takia. Alexander Skarsgård näyttelee myös uudessa Tarzan-elokuvassa, jonka ehdin jo käydä katsomassa - hieno filmihän se on.
Näyttelijöiden kemia on upeaa ja työn laatu on huoliteltua: kaikki tekniset jutut ovat kunnossa. Missään sarjassa en ole varmaankaan nähnyt niin taidokasta kameratyöskentelyä.
Maailma vailla loppua / World Without End
MVL esitteli minulle historiallisten sarjojen upean maailman. Taivaan pilarit -sarjan jatko-osa on erään arvostelun mukaan "köyhän miehen Game of Thrones" - minulle se on huikea sukellus keskiaikaiseen maailmankuvaan romantiikan ja jännityksen siivittämänä.
Tessin tarina / Tess of the d'Urbervilles
BBC:n filmatisointi Thomas Hardyn klassikkoteoksesta on kaunis ja tunnelmallinen tarina, jossa näyttelee moni Britannian huippunimistä.
Game of Thrones
Fantasiakin voi olla väkivaltaista, rujoa ja lapsille sopimatonta - aivan kuten keskiaikaistyyliseen fantasiamaailmaan sijoittuva sarja osoittaa. Sarjan budjetti on aivan omaa luokkaansa, ja se näkyy. Myös valtava hypetys on mielestäni "fantasian voitto", vaikkei sarja minua säväytä mitenkään hirmuisesti. Mutta onhan se hyvä!
Terapian tarpeessa / Anger Management
Charlie Sheen näyttelee vihanhallintaterapeuttia, jolla on pakko-oireinen tytär ja suhde oman terapeuttinsa kanssa. Naurattaa varmasti.
Simpsonit / The Simpsons
Amerikkalaisten palvoma piirrossarja näyttäytyy eurooppalaisen näkökulmasta lähinnä armottomana USA-kritiikkinä, joka vilisee viittauksia mitä erilaisimpiin asioihin. Lempihahmoni on Lisa, joka on aina valmis nousemaan barrikadeille arvojensa puolesta. Olen ajatellut katsoa myös samojen tekijöiden Futuraman.
Sleepy Hollow
Kauhuelokuvan sarjasovitus on kiehtova, Supernatural-tyylinen demoninmetsästyssarja, jossa haudasta noussut Ichabod Crane ratkoo yliluonnollisia mysteerejä mustan naispoliisin (!) kanssa. Sarja rikkoo monia, monia normeja. Siinä ei esimerkiksi ole romanssia pääparin välillä, sillä Ichabod on jo naimisissa.
Matkantekijä / Outlander
Claire matkustaa 1940-luvulta 1700-luvulle klaanisotien keskelle ja rakastuu siellä Jamieen, skotlantilaiseen soturiin. Ihana sarja, joka perustuu samannimiseen, jo legandaksi muodostuneeseen Diana Gabaldonin kirjasarjaan. Toinen kausi näkyy YLE:llä, Areenassa pari vanhaa jaksoa.
Valkoinen kuningatar / The White Queen
Ruusujen sodan aikaan sijoittuva draama tarjoilee pukuloiston ohella poliittisia juonitteluja. Päähenkilöt ovat nuoria, kauniita ja vaarassa kuolla. Rakastan sarjan otetta todelliseen historiaan, sillä se on tarkka ajankuvaus moniulotteisilla, realistisilla henkilöillä. Näkyy YLE:llä, jaksoja myös Areenassa.
Isä Matteon tutkimuksia / Don Matteo
Sympaattinen kirkonisä koettaa pitää huolen vikuroivasta laumastaan ja hätähousu poliisisetä pistää lusikkansa joka soppaan. Italialaisesta kulttuurista kiinnostuneelle varmasti erittäin mielenkiintoinen sarja. Näkyy YLE:llä, Areenassa rutkasti jaksoja.
tiistai 9. elokuuta 2016
Kirjaneidon Must-Read YA (englanninkielistä nuorten aikuisten kirjallisuutta)
Kirjaneito, joka on suuresti ihailemani kirjabloggaaja ja hyväksi onnekseni myös ystäväni, lukee paljon englanninkielistä kirjallisuutta. Kolmannen kotimaisen puoleen olen aina silloin tällöin kääntynyt itsekin luettavaa etsiessäni, sillä valikoimat ovat niin paljon suomenkielisiä laajemmat. Pyynnöstäni Kirjis teki listan, joka sisältää ne englanninkieliset, useimmiten suomentamattomat, nuortenromaanit, jotka minun ehdottomasti kannattaisi lukea. Kiitos tästä! Huteja tulee varmasti paljon vähemmän, kun laajaakin laajempi valikoima on rajattu vain muutamaan huipputeokseen.
(This is a list of YA novels worth reading.)
Must-Read YA
Fantasy
Melina Marchetta: Lumatere Chronicles (sarja)
Rainbow Rowell: Carry on
Libba Bray: The Diviners; Lair of Dreams
Viktoria / V. E. Schwab: The Archived & The Unbound Vicious; A Darker Shade of Magic & A Gathering of Shadows; This Savage Song
Maggie Stiefvater: The Raven Boys; The Dream Thieves; Blue Lily, Lily Blue; The Raven King
Cassandra Clare: The Mortal Instruments*; The Infernal Devices; The Dark Artifices (sarjoja)
Scifi & Dystopia
Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go; The Ask and the Answer; Monsters of Men; A Monster Calls*; More Than This; The Rest of Us Just Live Here
Marissa Meyer: Cinder; Scarlet; Cress; Winter
Emily St. John Mandel: Station Eleven
Susan Ee: Angelfall; World After; End of Days
Contemporary eli realismi
Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
R. J. Palacio: Wonder
Benjamin Alire Sàcnz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe
Jandy Nelson: I'll Give You the Sun
Melina Marchetta: Jellicoe Road
David Levithan: Two Boys Kissing; Will Grayson, Will Grayson; Boy Meets Boy; How They Met and Other Stories
Gayle Forman: Just One Day; Just One Year
E. Lockhart: We Were Liars
Morgan Matson: Since You've Been Gone; Amy and Roger's Epic Detour
John Green: tuotanto*
Libba Bray: Beauty Queens
Huntley Fitzpatrick: My Life Next Door
+ Nää on olemassa (ei niin must)
Kiera Cass: The Selection*; The Elite*; The One, The Heir
Marie Lu: Legend; Prodigy; Champion
Tahereh Mafi: Shatter Me; Unite Me; Ignite Me
Sarah J. Maas: Throne of Glass + muut
Jennifer Niren: All the Bright Places
Adam Silvera: More Happy Than Not
Sabaa Tahir: An Ember in the Ashes
Leslye Walton: The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender
* = suomennettu. The Mortal Instruments -sarjan kaikki osat on suomennettu sarjanimellä Varjojen kaupungit. Nessin A Monster Calls suomennettiin vastikään Hirviön kutsu -nimellä. John Greenin tuotantoa on suomennettu laajalti mutta ei kokonaan: Kaikki viimeiset sanat, Tähtiin kirjoitettu virhe, Arvoitus nimeltä Margo ja Teoria Katherinesta löytyvät suomeksi. Novelliantologia Let it snow ilmestyy syksyllä suomeksi samalla nimellä. Will Grayson, Will Grayson jää siis täten ainoaksi suomentamattomaksi Greenin teokseksi - saapa nähdä, onko sekin vielä joskus suomennettuna kirjakaupan hyllyllä. Kiera Cassin kvartologian ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Valinta ja toisen osan suomennos ilmestyy piakkoin.
Tämän listan kimppuun aion siis käydä aina, kun kaipaan hyvää nuortenkirjaa. Voisin itse tehdä suomenkielisistä tai jopa kotimaisista vastaavan, mikäli kysyntää löytyy.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)