Elina Rouhiaisen Aistienvartija jatkaa suoraan siitä, mihin Väki-trilogian edellinen osa Muistojenlukija jäi: Kiuru on irlantilaisessa sisäoppilaitoksessa, ja muut ryhmän jäsenet hajaantuneena ympäri Eurooppaa. Heidän on karistettava heitä jahtaava Väki kannoiltaan, mutta organisaatio tuntuu ulottaneen juurensa kaikkialle.
Aistienvartija jatkaa samalla YA-kirjallisuuden konventioita rikkovalla linjalla kuin edeltäjänsäkin. Hahmot ovat monipuolisia, eikä kukaan vähemmistöön kuuluva ole niin sanotusti kiintiössä, vaan saa oman äänensä tarinassa. Esimerkiksi Harpreet (aiemmin Bollywood) on punjabilaistaustainen, aromanttinen, aistiyliherkkä ja muunsukupuolinen sikhi. Hän kuuluu useampaan vähemmistöön ja siten on yhteiskunnallisesti melko marginaalisessa asemassa. Olennaista on se, miten Rouhiainen hahmoa käsittelee: Kaikki Harpreetin ominaisuudet totta kai vaikuttavat siihen, miten hän suhtautuu maailmaan ja miten muu maailma suhtautuu häneen, mutta hän ei kuitenkaan ole yhtä kuin ominaisuutensa, vaan ehjä hahmo omine tunteineen ja motiiveineen.
Taloudellinen eriarvoisuus on yksi kirjan teemoista. Kehuin Muistojenlukijan luokkatietoisuutta, ja samaa ylistän myös Aistienvartijassa. On hyvä, että nuortenkirjailija tiedostaa yhteiskunnallisen aseman vaikutuksen, sillä lukijoissakin on varmasti nuoria, joiden taloudellinen ahdinko on yhtä paha kuin vaikkapa Dain ja Nelun, kirjan romaniveljesten. Mainitsemisen arvoista on myös se, että Rouhiaisen hahmot eivät ole heikosta asemastaan tai köyhyydestään huolimatta uhreja vaan selviytyjiä.
Olen todella innoissani siitä, että nuortenkirjallisuudessa on herätty diversiteettiin. Hahmogalleria ei voi olla liian monipuolinen. Vaikka monien vähemmistöjen sisällyttäminen kirjaan ei välttämättä tee itse kaunokirjallisesta teoksesta hyvää, se raivaa tietä kirjallisuudelle, jossa kuuluvat myös muiden kuin valkoisten, cissukupuolisten ja kauniiden heteroiden äänet.
Rouhiainen onneksi kirjoittaa hyvin. Kieli on viimeisen päälle hiottua ja dialogi sujuvaa. Pidän myös Aistienvartijan huumorista; onneksi vakavien aiheiden keskellä on välillä aikaa myös naurulle.
Kannen suunnitellut Laura Lyytinen ansaitsee myös maininnan hyvästä työstä. Eikö olekin upea kansikuva?
tiistai 16. lokakuuta 2018
tiistai 31. heinäkuuta 2018
Kesäkuun kirjat ja kuulumiset
Kesäkuuni 2018 oli harvinaisen tapahtumarikas; Yleensä en tee alkukesänä mitään ja virkistyn heinäkuun lopussa. Tämä vuosi oli kuitenkin poikkeus. Opiskelin, luin kirjoja ja tein päätöksen, jonka seurauksista nautin paraikaa: Olen Kroatiassa (pian Serbiassa ja Unkarissa) - ypöyksin ja aika eksyksissä, mutta nautin täysillä!
Palataan hetkeksi siis vielä kesän ensimmäiseen kuukauteen. Olen pahoillani, että blogini on hiljentynyt lähes täysin: En vain ole oikein ehtinyt lukea, kun kaikki aika ja energia on mennyt matkaan.
Kesäkuussa luin kahdeksan kirjaa, joista pari oli aivan erinomaisia ja loput ihan ok. Erittäin hyvä kirjakuukausi, siis!
Parhaina mieleeni jäivät Katherine Pancolin trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi. Näillä kirjoilla olisi ollut kaikki edellytykset olla höttöistä moskaa, mutta Pancolin tuskallisen tarkkanäköinen kerronta, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja anteeksipyytelemätön absurdius tempaisivat minut mukaansa. Trilogian kolmas osa, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, on vielä lukematta, mutta aion ehdottomasti lukea sen.
Arkadi Babtšenkon Sodan värit oli vaikuttava kuvaus Tšetšenian sodasta venäläisen sotilaan näkökulmasta. Huhtikuussa luin samasta sodasta tšetšeenin näkökulmasta Polina Žerebtsovan teoksessa Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta. Oli uskomatonta tunnistaa samankaltaisia tapauksia, kuten kerrostalojen valtaukset tai sotilaita ilkkuvat lapset kummastakin teoksesta. Nämä kaksi kirjaa kannattaakin lukea ns. parina, jotta saa mahdollisimman laajan näkökulman. Babtšenkon teos on ajoittain raaka ja rankka, mutta se on aiheen huomioon ottaen välttämätöntä.
Venäjään liittyy myös eräs toinen kesäkuussa lukemani kirja, Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Lukaisin sen nopeasti parissa päivässä, ja vaikka päähenkilö oli jotenkin luotaantyöntävä, venäläisestä yritysmaailmasta lukeminen oli kiehtovaa. Sain kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Niinalta, eli kiitos hänelle!
Yksi kirja, jonka luin käytännössä yhdeltä istumalta, oli Jay Asherin Kolmetoista syytä. Luin pari ensimmäistä sivua kirjastossa ja otin kirjan mukaani. Kotimatkani varrella on (turmiollisesti) pikaruokapaikka, joten istahdin sinne, join pirtelöä ja luin. Ja luin... En kirjaimellisesti voinut laskea kirjaa käsistäni, mutta. Nyt pääsemme mutta-osuuteen, joka lyhykäisyydessään kuuluu näin: Kolmetoista syytä on huono kirja. Kieli on tylsää, hahmot latteita, motiivit hölmöjä ja rivien välistä saattaa haistaa naisvihan ummehtuneen lemahduksen. Kirjan ainoa ansio on koukuttava rakenne, joka sai minut lukemaan sen loppuun.
Vaikka kuinka koetin lupailla itselleni, etten enää osta kirjoja, Ruotsista tarttui mukaan Diana Gabaldonin Sudenkorento på svenska. Toisaalta tuntuu, etten saa sitä koskaan luetuksi, toisaalta olen yllättynyt, kuinka paljon ymmärrän. Kesäkuussa luin muuten Muukalaisen uusiksi. Olin jo ajattelemassa, että se on viimeinen kerta, mutta en malttanutkaan vielä luopua tuosta kirjasta. Jätin sen sitten kirjahyllyyni - sentimentaalinen hölmö kun olen.
Pian tulee postaus siitä yhdestä ainoasta kirjasta, jonka matkustaessani olen saanut luetuksi - Diana Gabaldonin Syysrummuista nimittäin!
Kesäinen maisema radanvarresta. |
Palataan hetkeksi siis vielä kesän ensimmäiseen kuukauteen. Olen pahoillani, että blogini on hiljentynyt lähes täysin: En vain ole oikein ehtinyt lukea, kun kaikki aika ja energia on mennyt matkaan.
Kesäkuussa luin kahdeksan kirjaa, joista pari oli aivan erinomaisia ja loput ihan ok. Erittäin hyvä kirjakuukausi, siis!
Parhaina mieleeni jäivät Katherine Pancolin trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi. Näillä kirjoilla olisi ollut kaikki edellytykset olla höttöistä moskaa, mutta Pancolin tuskallisen tarkkanäköinen kerronta, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja anteeksipyytelemätön absurdius tempaisivat minut mukaansa. Trilogian kolmas osa, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, on vielä lukematta, mutta aion ehdottomasti lukea sen.
Arkadi Babtšenkon Sodan värit oli vaikuttava kuvaus Tšetšenian sodasta venäläisen sotilaan näkökulmasta. Huhtikuussa luin samasta sodasta tšetšeenin näkökulmasta Polina Žerebtsovan teoksessa Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta. Oli uskomatonta tunnistaa samankaltaisia tapauksia, kuten kerrostalojen valtaukset tai sotilaita ilkkuvat lapset kummastakin teoksesta. Nämä kaksi kirjaa kannattaakin lukea ns. parina, jotta saa mahdollisimman laajan näkökulman. Babtšenkon teos on ajoittain raaka ja rankka, mutta se on aiheen huomioon ottaen välttämätöntä.
Venäjään liittyy myös eräs toinen kesäkuussa lukemani kirja, Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Lukaisin sen nopeasti parissa päivässä, ja vaikka päähenkilö oli jotenkin luotaantyöntävä, venäläisestä yritysmaailmasta lukeminen oli kiehtovaa. Sain kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Niinalta, eli kiitos hänelle!
Yksi kirja, jonka luin käytännössä yhdeltä istumalta, oli Jay Asherin Kolmetoista syytä. Luin pari ensimmäistä sivua kirjastossa ja otin kirjan mukaani. Kotimatkani varrella on (turmiollisesti) pikaruokapaikka, joten istahdin sinne, join pirtelöä ja luin. Ja luin... En kirjaimellisesti voinut laskea kirjaa käsistäni, mutta. Nyt pääsemme mutta-osuuteen, joka lyhykäisyydessään kuuluu näin: Kolmetoista syytä on huono kirja. Kieli on tylsää, hahmot latteita, motiivit hölmöjä ja rivien välistä saattaa haistaa naisvihan ummehtuneen lemahduksen. Kirjan ainoa ansio on koukuttava rakenne, joka sai minut lukemaan sen loppuun.
Vaikka kuinka koetin lupailla itselleni, etten enää osta kirjoja, Ruotsista tarttui mukaan Diana Gabaldonin Sudenkorento på svenska. Toisaalta tuntuu, etten saa sitä koskaan luetuksi, toisaalta olen yllättynyt, kuinka paljon ymmärrän. Kesäkuussa luin muuten Muukalaisen uusiksi. Olin jo ajattelemassa, että se on viimeinen kerta, mutta en malttanutkaan vielä luopua tuosta kirjasta. Jätin sen sitten kirjahyllyyni - sentimentaalinen hölmö kun olen.
Pian tulee postaus siitä yhdestä ainoasta kirjasta, jonka matkustaessani olen saanut luetuksi - Diana Gabaldonin Syysrummuista nimittäin!
Kirjailija:
Anniina Tarasova
,
Arkadi Babtšenko
,
Jay Asher
,
Katherine Pancol
lauantai 9. kesäkuuta 2018
Philip Pullman - Vedenpaisumus
Kultaisen kompassin kirjoittanut Philip Pullman on vihdoinkin, parinkymmenen vuoden jälkeen, palannut luomaansa fantasiamaailmaan. Vedenpaisumus aloittaa Lyran kirjat -trilogian, jossa seikkailee jo Universumien tomusta tuttuja henkilöitä - kaikkein tärkeimpänä toki Lyra Coulter itse.
11-vuotias Malcom auttelee vanhempiensa majatalossa ja vierailee usein läheisessä luostarissa. Eräänä päivänä sinne tuodaan vauva, joka on (kukapa muukaan kuin) Lyra. Pienokaista tavoittelee yksi jos toinenkin taho, ja utelias poika kiinnostuu asiasta. Joen tulviessa vesi uhkaa kuitenkin upottaa kaupungin, ja Malcom lähtee 15-vuotiaan Alicen kanssa karkumatkalle Lyra-vauva mukanaan.
Huolimatta vauhdikkaasta ja seikkailuntäyteisestä pääjuonesta huomioni varasti kompleksinen aletiometrin tutkija, Hannah Relf. Hän ajaa samaan aikaan omaa etuaan ja oikeudenmukaisuutta, ja vaikka hän koettaakin onkia Malcomilta arkaluontoisia tietoja, hän myös auttaa tätä saamaan lisää tietoa Lyrasta.
Aletiometrista ylipäänsä on mielenkiintoista lukea, sillä se valottaa Pullmanin luoman rinnakkaismaailman asukkaiden tiedekäsitystä. He ovat löytäneet Tomua, mitä ikinä se sitten lieneekin, ja vahvassa asemassa oleva kirkko vastustaa sen tutkimista. Konsistorin kirkkokurioikeudeksi kutsuttu joukko salamurhaa harhaoppisia tutkijoita ja kasvattaa uutta sukupolvea uskontomyönteisemmäksi tunkeutumalla koulumaailmaan - aivan Hitler-Jugendin tyyliin.
Kirjailijaa moititaan usein kristinuskon esittämisestä huonossa valossa, ja hänen teoksiaan on laitettu useiden yhdysvaltalaiskoulujen mustille listoille samasta syystä. Itse näen kuitenkin suurimpana ongelmana sen, että Vedenpaisumuksen juoni on liian pitkä ja polveileva. Lukukokemus olisi ollut huomattavasti parempi, jos tarinasta olisi maltettu karsia enimmät rönsyilyt pois.
Yleensä ottaen Pullman on kuitenkin mainio kirjoittaja, ja hänen tekstiään on ilo lukea. Oli myös nostalgista päästä sukeltamaan uudelleen hänen luomaansa fantasiamaailmaan, joka on lähes samanlainen mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen omamme kanssa.
11-vuotias Malcom auttelee vanhempiensa majatalossa ja vierailee usein läheisessä luostarissa. Eräänä päivänä sinne tuodaan vauva, joka on (kukapa muukaan kuin) Lyra. Pienokaista tavoittelee yksi jos toinenkin taho, ja utelias poika kiinnostuu asiasta. Joen tulviessa vesi uhkaa kuitenkin upottaa kaupungin, ja Malcom lähtee 15-vuotiaan Alicen kanssa karkumatkalle Lyra-vauva mukanaan.
Huolimatta vauhdikkaasta ja seikkailuntäyteisestä pääjuonesta huomioni varasti kompleksinen aletiometrin tutkija, Hannah Relf. Hän ajaa samaan aikaan omaa etuaan ja oikeudenmukaisuutta, ja vaikka hän koettaakin onkia Malcomilta arkaluontoisia tietoja, hän myös auttaa tätä saamaan lisää tietoa Lyrasta.
Aletiometrista ylipäänsä on mielenkiintoista lukea, sillä se valottaa Pullmanin luoman rinnakkaismaailman asukkaiden tiedekäsitystä. He ovat löytäneet Tomua, mitä ikinä se sitten lieneekin, ja vahvassa asemassa oleva kirkko vastustaa sen tutkimista. Konsistorin kirkkokurioikeudeksi kutsuttu joukko salamurhaa harhaoppisia tutkijoita ja kasvattaa uutta sukupolvea uskontomyönteisemmäksi tunkeutumalla koulumaailmaan - aivan Hitler-Jugendin tyyliin.
Kirjailijaa moititaan usein kristinuskon esittämisestä huonossa valossa, ja hänen teoksiaan on laitettu useiden yhdysvaltalaiskoulujen mustille listoille samasta syystä. Itse näen kuitenkin suurimpana ongelmana sen, että Vedenpaisumuksen juoni on liian pitkä ja polveileva. Lukukokemus olisi ollut huomattavasti parempi, jos tarinasta olisi maltettu karsia enimmät rönsyilyt pois.
Yleensä ottaen Pullman on kuitenkin mainio kirjoittaja, ja hänen tekstiään on ilo lukea. Oli myös nostalgista päästä sukeltamaan uudelleen hänen luomaansa fantasiamaailmaan, joka on lähes samanlainen mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen omamme kanssa.
torstai 24. toukokuuta 2018
TV-sarja: London Spy
Ehdin jo hehkuttaa London Spytä Twitterissä, mutta nyt, kaikki viisi jaksoa katsottuani, tuntemukseni ovat todella ristiriitaiset. On vaikeaa pitää sarjasta, joka on todella hidastempoinen, osin epärealistinen ja epätoivon tunteita aiheuttava. Kuitenkin jokin sarjassa saa minut uppoutumaan jaksoihin uudestaan ja uudestaan, etsimään lisää johtolankoja, pohtimaan, oliko koko totuus sittenkään siinä, mitä sarjan yhden kerran katsova näkee.
Sarja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, mutta tämän voin paljastaa: varastotyöntekijä Danny kohtaa aamuöisellä lenkillä salaperäisen Alexin, he rakastuvat ja yhtäkkiä Alex onkin kadonnut. Danny löytää rakastettunsa ullakolta ruumiin, mutta sitten kaikki alkaakin hajota: kukaan ei usko, kun hän koettaa selittää, mitä on tapahtunut ja kaikki tuntuvat kääntäneen selkänsä hänelle. Ainoastaan hänen vanha ystävänsä Scottie tulee apuun, mutta kaksin on vaikeaa taistella koko maailmaa vastaan.
Ehkä London Spyn viehätys on siinä, ettei se ole mikään sankaritarina. Danny on järkyttävän peloissaan, mutta päättää olla luovuttamatta. On virkistävää nähdä sarja, jossa sisukkuutta ei palkita muulla kuin jatkuvilla vaikeuksilla. Sarjassa on joitain todella pahoja ylilyöntejä juurikin vastoinkäymisten suhteen, eikä niitä voi perustella oikein millään muulla kuin shokkiarvolla.
Dannyn näyttelijä Ben Whishaw tekee työnsä loistavasti. Ensimmäisen jakson jälkeen hänen koiranpentukatseensa muuttuu päiväkausia itkeneen, rakkaansa menettäneen hurjaksi tuijotukseksi. Alexia näyttelevän Edward Holcroftin taituruutta ei edes tajua ennen kuin katsoo kuvia näyttelijästä esimerkiksi punaisella matolla - on kuin niissä olisi täysin eri ihminen. Näyttelijä ei muistuta roolihahmoaan ollenkaan. Sitä paitsi jäyhät hahmot on helppo näytellä huonosti, mitä Holcroft ei missään nimessä tee.
Sarjan toteutus on visuaalisesti miellyttävä. Värimaailma on haalistunut, tilanteesta riippuen sinertävä tai seepian sävyihin taittuva. Sarja myös koettaa saada katsojan tuntemaan itsensä osaksi tarinan maailmaa: lähikuvat ovat tuskallisen tarkkoja ja niissä kuva on rajattu näkökenttämäisesti, ei välttämättä elokuvauksellisten sääntöjen mukaan. Myös äänimaailma on poikkeuksellinen: tavallisesti pois jätettävät pikkuäänet, kuten vaatteiden kahahdukset ja vastaavat, ovat epätavallisen voimakkaita - aivan kuin katsoja seisoisi hahmojen vierellä.
Musiikki ei ole London Spyssä pääosassa. Ensimmäisessä jaksossa kuullaan japanilaiseen kehtolauluun sovitettu tunteikas drag-esitys ja viimeisen jakson lopussa on sarjan ainoa nykymusiikkia edustava kappale, M83-yhtyeen My Tears Are Becoming a Sea - kuinka osuvasti valittu kappale nimeä myöten! Musiikkia on sarjassa todella vähän, sillä kahta edellämainittua kappaletta lukuunottamatta en muista yhtäkään kohtausta, jossa olisi soinut jotain taustalla. Asiaan ei kuitenkaan osaa takertua katsellessa, sillä sarjan tunnelma on oudon vetoava, juuri sellainen, johon ei edes kaipaisi musiikkia.
Danny ja Alex. Kuva: BBC/WTTW Limited
Sarja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, mutta tämän voin paljastaa: varastotyöntekijä Danny kohtaa aamuöisellä lenkillä salaperäisen Alexin, he rakastuvat ja yhtäkkiä Alex onkin kadonnut. Danny löytää rakastettunsa ullakolta ruumiin, mutta sitten kaikki alkaakin hajota: kukaan ei usko, kun hän koettaa selittää, mitä on tapahtunut ja kaikki tuntuvat kääntäneen selkänsä hänelle. Ainoastaan hänen vanha ystävänsä Scottie tulee apuun, mutta kaksin on vaikeaa taistella koko maailmaa vastaan.
Alex ja Danny. GIF: Sadly, No -blogi.
Dannyn näyttelijä Ben Whishaw tekee työnsä loistavasti. Ensimmäisen jakson jälkeen hänen koiranpentukatseensa muuttuu päiväkausia itkeneen, rakkaansa menettäneen hurjaksi tuijotukseksi. Alexia näyttelevän Edward Holcroftin taituruutta ei edes tajua ennen kuin katsoo kuvia näyttelijästä esimerkiksi punaisella matolla - on kuin niissä olisi täysin eri ihminen. Näyttelijä ei muistuta roolihahmoaan ollenkaan. Sitä paitsi jäyhät hahmot on helppo näytellä huonosti, mitä Holcroft ei missään nimessä tee.
Sarjan toteutus on visuaalisesti miellyttävä. Värimaailma on haalistunut, tilanteesta riippuen sinertävä tai seepian sävyihin taittuva. Sarja myös koettaa saada katsojan tuntemaan itsensä osaksi tarinan maailmaa: lähikuvat ovat tuskallisen tarkkoja ja niissä kuva on rajattu näkökenttämäisesti, ei välttämättä elokuvauksellisten sääntöjen mukaan. Myös äänimaailma on poikkeuksellinen: tavallisesti pois jätettävät pikkuäänet, kuten vaatteiden kahahdukset ja vastaavat, ovat epätavallisen voimakkaita - aivan kuin katsoja seisoisi hahmojen vierellä.
Musiikki ei ole London Spyssä pääosassa. Ensimmäisessä jaksossa kuullaan japanilaiseen kehtolauluun sovitettu tunteikas drag-esitys ja viimeisen jakson lopussa on sarjan ainoa nykymusiikkia edustava kappale, M83-yhtyeen My Tears Are Becoming a Sea - kuinka osuvasti valittu kappale nimeä myöten! Musiikkia on sarjassa todella vähän, sillä kahta edellämainittua kappaletta lukuunottamatta en muista yhtäkään kohtausta, jossa olisi soinut jotain taustalla. Asiaan ei kuitenkaan osaa takertua katsellessa, sillä sarjan tunnelma on oudon vetoava, juuri sellainen, johon ei edes kaipaisi musiikkia.
Chiroru Leen tekemä sarjan muisteluvideo, jota voi katsoa myös trailerina - klipit ovat pääosin ensimmäisestä jaksosta, eikä videossa ole spoilereita.
London Spyn suurin viehätys pillee siinä, kuinka sarjaa voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja silti huomata uusia asioita joka kerralla. Olen katsonut ensimmäisen jakson nyt kolme kertaa (puhutaanko pakkomielteestä..?), ja vasta kolmannella kerralla huomasin joitakin merkittäviä seikkoja. Ensimmäisen jakson perusteella voisi periaatteessa ratkaista koko sarjan arvoituksen, jos sen jaksaisi katsoa tarpeeksi monta kertaa ja yhdistellä langanpäät toisiinsa. On myös jännittävää, kuinka joitain langanpäitä ei solmita tarinassa ollenkaan: ne pitää päätellä itse tai jättää leijumaan ja yrittää nukkua yönsä rauhassa... Ei sentään, mutta jokin tässä sarjassa jää kalvamaan.
Poikkeuksellinen, osin kronologian hylkäävä kerrontatyyli, kauniit ja rauhalliset otot sekä loistava näyttelijäntyö tekevät London Spystä ikimuistoisen ja siten yhden kaikkien aikojen lempisarjoistani. Varjopuolia ovat ainoastaan jotkin juonen sudenkuopat ja ääretön lohduttomuus, joka tihkuu ruudun läpi katsojaankin.
Sarjaa voi katsoa Yle Areenasta (ensimmäiset 3 jaksoa tähän mennessä) tai Netflixistä (kaikki jaksot).
keskiviikko 23. toukokuuta 2018
Joanne Harris - Sinisilmä
Pienen suklaapuodin luettuani halusin jatkaa Harris-linjalla. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin. Vaikka tarkoitus on viihdyttää, rivien välissäkin piilee paljon eikä kaikkea tarjoilla lukijalle tarjottimella. Sinisilmän jälkeen olen myös vakuuttunut siitä, että Harris on muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Siinä missä Viannen ja Anoukin tarina oli hempeilyä, jonka tiesi päättyvän hyvin, Sinisilmä on pohjattoman synkkä.
En oikeastaan tiedä, mitä uskallan kertoa juonesta pilaamatta lukukokemusta. Minusta jo kirjan takakansi paljastaa liikaa, joten sen lukemista suosittelisin välttämään. Ennemminkin kirja kannattaa lukea tietämättä siitä liikaa, jottei tulisi spoilanneeksi tapahtumia itselleen.
Kirjan päähenkilö, blueeyedboy, on elänyt verrattain oudossa perheessä. Äiti puki kolme poikaansa eri väreihin - mustaan, ruskeaan ja siniseen. Mustapaitainen poika, Nigel, on kuollut, ja kuoleman myötä elävienkin polut alkavat kulkea uusiin suuntiin. Harris kuvaa ahdistavaa perhedynamiikkaa taitavasti, ja myös pienen pikkukaupungin yhteisön kuvaus on herkullista - tai olisi, jollei se ahdistaisi niin paljon.
Poikkeuksellisen Sinisilmästä tekee kerrontatapa. Kaikki tekstit ovat blueeyedboyn ja erään toisen hahmon blogitekstejä, ja kuten hyvin tiedetään, blogi on erittäin subjektiivinen tapa välittää tietoa. Vaikka varsinaista ulkopuolista tai puolueetonta kerrontaa ei olekaan, lukija alkaa erottaa, mikä on satuilua ja mikä totta - raja tosin on hämärä, kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina.
Suosittelen Sinisilmää vahvahermoiselle lukijalle, joka on valmis pohtimaan kuumeisesti ratkaisuja tarinan mysteereihin. Jos taas esimerkiksi Suklaapuodin luettuaan haluaa nauttia samantyyppistä kirjallisuutta, tämä ei ole hyvä valinta. Yöunet tosin ovat mennyttä joka tapauksessa - joko jännityksen vuoksi tai siksi, että haluaisi vain olla valveilla ja lukea koko yön.
En oikeastaan tiedä, mitä uskallan kertoa juonesta pilaamatta lukukokemusta. Minusta jo kirjan takakansi paljastaa liikaa, joten sen lukemista suosittelisin välttämään. Ennemminkin kirja kannattaa lukea tietämättä siitä liikaa, jottei tulisi spoilanneeksi tapahtumia itselleen.
Kirjan päähenkilö, blueeyedboy, on elänyt verrattain oudossa perheessä. Äiti puki kolme poikaansa eri väreihin - mustaan, ruskeaan ja siniseen. Mustapaitainen poika, Nigel, on kuollut, ja kuoleman myötä elävienkin polut alkavat kulkea uusiin suuntiin. Harris kuvaa ahdistavaa perhedynamiikkaa taitavasti, ja myös pienen pikkukaupungin yhteisön kuvaus on herkullista - tai olisi, jollei se ahdistaisi niin paljon.
Poikkeuksellisen Sinisilmästä tekee kerrontatapa. Kaikki tekstit ovat blueeyedboyn ja erään toisen hahmon blogitekstejä, ja kuten hyvin tiedetään, blogi on erittäin subjektiivinen tapa välittää tietoa. Vaikka varsinaista ulkopuolista tai puolueetonta kerrontaa ei olekaan, lukija alkaa erottaa, mikä on satuilua ja mikä totta - raja tosin on hämärä, kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina.
Suosittelen Sinisilmää vahvahermoiselle lukijalle, joka on valmis pohtimaan kuumeisesti ratkaisuja tarinan mysteereihin. Jos taas esimerkiksi Suklaapuodin luettuaan haluaa nauttia samantyyppistä kirjallisuutta, tämä ei ole hyvä valinta. Yöunet tosin ovat mennyttä joka tapauksessa - joko jännityksen vuoksi tai siksi, että haluaisi vain olla valveilla ja lukea koko yön.
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Elokuva: Leviathan / Левиафан (2014)
Sana Leviathan esiintyy Raamatussa ja tarkoittaa mytologista merihirviötä, joka syö auringon maailman loppuessa. Samannimistä, Andrei Zvjagintsevin ohjaamaa elokuvaa katsoessa ei juuri aurinkoa näy, ja mielessä kaikuvat vain T. S. Eliotin sanat: Tällä tavalla maailma loppuu / Ei paukahtaen vaan kitisten. Tälläkö tavalla maailma tosiaan loppuu, ei katsoja voi olla ajattelematta, romahduttaen unelmat ja ajaen lopulta kaikki perikatoon?
Elokuvassa pienet ihmiset kituuttavat viimeisillä voimillaan hirviömäistä pormestaria vastaan. Pormestari haluaisi pakkolunastaa Nikolain tontin, mutta mies ei antaudu taistelutta. Vanha ystävä, lakimies Dimitri saapuu Moskovasta saakka puolustamaan Nikolaita, mikä pistää hetkeksi pikkukaupungin johdon pasmat sekaisin. Käy kuitenkin ilmi, että valtion mahti on voittamaton kuin livyatan melvillei, kauan sitten sukupuuttoon kuollut valas. Enää siitä tosin muistuttaa vain rannikolla lojuva, hapertuva luuranko.
Nikolai ei tyypillisen antisankarin tapaan onnistu missään: 14-vuotias Roman-poika karkaa sortuneelle kirkolle kavereidensa kanssa ja avioelämäkään ei ole silkkaa onnea - Nikolain toinen vaimo Lilja ei juuri miestään rakasta. Kuitenkin kaikki perheenjäsenet ovat omalla tavallaan sympaattisia. Ainakaan katsoja ei voi olla säälimättä heitä: Nikolai on valtiovallan uhri, Lilja taas kuumapäisen miehensä. Ja Roman-parka joutuu seuraamaan tätä kaikkea voimatta paeta minnekään.
Elokuva tuo mieleen myös Thomas Hobbesin (homo homini lupus -letkautuksen isä) yhteiskuntafilosofisen Leviathan-teoksen. Siinä valtiovaltaa verrataan myyttien merihirviöön - ja toisaalta painotetaan, että tälle hirviölle tulisi antaa kaikki valta, sillä jaettuna se on vaarallista. Onko yksi suuri paholainen parempi kuin tuhat keskikokoista? En tiedä, miten suhteuttaa elokuva Hobbesin filosofiaan. Ehkä pieni ihminen kärsii joka tapauksessa, oli valta sitten yhdellä kuninkaalla (tai sellaisen elkein käyttäytyvällä presidentillä) tai sitten usealla sikamaisella, korruptoituneella pormestarilla.
Visuaalisen kerronnan keinot elokuvassa ovat vaikuttavat. Jokainen kuva on kuin taideteos, ja välillä teki mieli pysäyttää elokuva, jotta olisin vain voinut ihailla tarkkaa kuvapintojen käyttöä, värimaailmaa ja ylipäänsä kuvien dynamiikkaa. Hitaat zoomaukset ja varmasti kymmeniä uusintaottoja vaatineet minuuttien pituiset, yhdestä kuvakulmasta kuvatut kohtaukset tuovat elokuvaan äärimmäistä uhkaavuuden tuntua. Samoin värimaailma, joka on ankean siniharmaa, on joko Murmanskin maisemien tai taitavan värimäärittelyn ansiota.
Myös musiikki, jota elokuvassa tosin käytetään niukasti, on loistavaa. Jouset luovat uhkaa, ja varsinkin loppukohtauksen aikana soinut musiikki oli kuin jäähyväislaulu Äiti-Venäjän hukuttamille: aaltojen raivotessa pauhannut kappale oli omiaan kuvaamaan paitsi elokuvan henkilöiden, myös katsojan sisäistä rajumyrskyä tarinan tultua loppuunsa. Taustalla kulkee monotoninen, hakkaava sello kuin aaltojen jaksoittainen liike, ja aina vain lohduttomammiksi käyvät viulut tuovat mieleen veden varaan joutuneiden räpiköinnin kymmenmetrisissä aalloissa. Aivan lopussa pahaenteisiltä kuulostavat puhaltimet synnyttävät mielikuvan merihirviöstä, joka kutsuu aina vain uusia uhreja kadotakseen jälleen Jäämeren syvyyksiin.
Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niitä katsoessa vain itkee lohduttomasti. Leviathan ei ollut sellainen, sillä sitä katsoessa ahdistaa niin epämääräisesti, ettei oikein tiedä, mihin voi tunteensa purkaa - jos ylipäänsä saa kiinni siitä, mitä tuntee. Suosittelen Leviathania elokuvallisena mestariteoksena kenelle tahansa, joka haluaa nähdä taiten tehdyn filmin.
P. S. Venäjällä elokuvaa ei ymmärrettävästi otettu hyvin vastaan mediassa. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa The New Yorker -lehti.
Elokuvan suomalainen juliste kaameine translitteraatioineen.
Elokuvassa pienet ihmiset kituuttavat viimeisillä voimillaan hirviömäistä pormestaria vastaan. Pormestari haluaisi pakkolunastaa Nikolain tontin, mutta mies ei antaudu taistelutta. Vanha ystävä, lakimies Dimitri saapuu Moskovasta saakka puolustamaan Nikolaita, mikä pistää hetkeksi pikkukaupungin johdon pasmat sekaisin. Käy kuitenkin ilmi, että valtion mahti on voittamaton kuin livyatan melvillei, kauan sitten sukupuuttoon kuollut valas. Enää siitä tosin muistuttaa vain rannikolla lojuva, hapertuva luuranko.
Nikolai ei tyypillisen antisankarin tapaan onnistu missään: 14-vuotias Roman-poika karkaa sortuneelle kirkolle kavereidensa kanssa ja avioelämäkään ei ole silkkaa onnea - Nikolain toinen vaimo Lilja ei juuri miestään rakasta. Kuitenkin kaikki perheenjäsenet ovat omalla tavallaan sympaattisia. Ainakaan katsoja ei voi olla säälimättä heitä: Nikolai on valtiovallan uhri, Lilja taas kuumapäisen miehensä. Ja Roman-parka joutuu seuraamaan tätä kaikkea voimatta paeta minnekään.
Elokuva tuo mieleen myös Thomas Hobbesin (homo homini lupus -letkautuksen isä) yhteiskuntafilosofisen Leviathan-teoksen. Siinä valtiovaltaa verrataan myyttien merihirviöön - ja toisaalta painotetaan, että tälle hirviölle tulisi antaa kaikki valta, sillä jaettuna se on vaarallista. Onko yksi suuri paholainen parempi kuin tuhat keskikokoista? En tiedä, miten suhteuttaa elokuva Hobbesin filosofiaan. Ehkä pieni ihminen kärsii joka tapauksessa, oli valta sitten yhdellä kuninkaalla (tai sellaisen elkein käyttäytyvällä presidentillä) tai sitten usealla sikamaisella, korruptoituneella pormestarilla.
Visuaalisen kerronnan keinot elokuvassa ovat vaikuttavat. Jokainen kuva on kuin taideteos, ja välillä teki mieli pysäyttää elokuva, jotta olisin vain voinut ihailla tarkkaa kuvapintojen käyttöä, värimaailmaa ja ylipäänsä kuvien dynamiikkaa. Hitaat zoomaukset ja varmasti kymmeniä uusintaottoja vaatineet minuuttien pituiset, yhdestä kuvakulmasta kuvatut kohtaukset tuovat elokuvaan äärimmäistä uhkaavuuden tuntua. Samoin värimaailma, joka on ankean siniharmaa, on joko Murmanskin maisemien tai taitavan värimäärittelyn ansiota.
Myös musiikki, jota elokuvassa tosin käytetään niukasti, on loistavaa. Jouset luovat uhkaa, ja varsinkin loppukohtauksen aikana soinut musiikki oli kuin jäähyväislaulu Äiti-Venäjän hukuttamille: aaltojen raivotessa pauhannut kappale oli omiaan kuvaamaan paitsi elokuvan henkilöiden, myös katsojan sisäistä rajumyrskyä tarinan tultua loppuunsa. Taustalla kulkee monotoninen, hakkaava sello kuin aaltojen jaksoittainen liike, ja aina vain lohduttomammiksi käyvät viulut tuovat mieleen veden varaan joutuneiden räpiköinnin kymmenmetrisissä aalloissa. Aivan lopussa pahaenteisiltä kuulostavat puhaltimet synnyttävät mielikuvan merihirviöstä, joka kutsuu aina vain uusia uhreja kadotakseen jälleen Jäämeren syvyyksiin.
Philip Glass: Akhnaten
Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niitä katsoessa vain itkee lohduttomasti. Leviathan ei ollut sellainen, sillä sitä katsoessa ahdistaa niin epämääräisesti, ettei oikein tiedä, mihin voi tunteensa purkaa - jos ylipäänsä saa kiinni siitä, mitä tuntee. Suosittelen Leviathania elokuvallisena mestariteoksena kenelle tahansa, joka haluaa nähdä taiten tehdyn filmin.
P. S. Venäjällä elokuvaa ei ymmärrettävästi otettu hyvin vastaan mediassa. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa The New Yorker -lehti.
tiistai 24. huhtikuuta 2018
Roman Sentšin - Jeltyševit, erään perheen rappio
En ollut ennen oikein tajunnut, mistä realismissa on kyse (kuka nyt haluaisi lukea kurjissa oloissa kärsivistä ihmisistä?), mutta venäläisen nykyrealismin huippunimen Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio oli varsinainen syväsukellus ko. kirjallisuudenlajin maailmaan. Kun korulauseet, ylevyys ja moraali on riisuttu, jäljelle jää ihminen paljaimmillaan ja myös kiinnostavimmillaan. Olisipa kirjailijaa suomennettu enemmän! Onneksi edes tämä yksi on saatettu suomalaisen lukijakunnan tietoon. Kenties venäläinen kirjallisuus alkaa kiinnostaa muutenkin.
Asetelma yksinkertaisuudessaan: Nikolai Jeltyšev, selviämisaseman miliisi, onnistuu tappamaan muutaman ihmisen lukitsemalla nämä ilmanvaihdottomaan siivouskomeroon ja saa potkut. Kirjastonhoitajana työskentelevä Valentina-vaimo ei kestä sosiaalista häpeää ja irtisanoutuu. Perhe ei voi asua enää kaupungissa, joten heidän on muutettava maalle Valentinan tädin luokse. Siellä todellinen rappio vasta alkaa. Ihmisistä on pikkukylässä kuoriutunut esiin pahuus, jota ei voi oikeastaan edes pitää pahuutena, sillä eri olosuhteissa asiat olisivat toisin. Rahat ovat kuitenkin loppu, ruoka samoin, autot hajonneet, varkaat mylläävät pitkin poikin... Kaiken päällä leijuu valtava häpeä siitä, millainen arvonalennus Jeltyševien perheessä onkaan tapahtunut. Nikolain ja Valentinan on kuitenkin alistuttava kohtaloonsa.
He itse Valentinan kanssa ovat koko kylän tuntemia pirtukauppiaita, joita lukemattomat täkäläiset vaimot kiroavat raivoissaan. Juoppoja tai sellaisiksi luisuvia kävi yötä päivää, varmaan kaikki Muranovon aikuiset asukkaat olivat jo käyneet täällä, Jeltyševien portilla. Jotkut ostivat tietenkin pirtua vain juhlapäivien edellä, koska ei ollut saatavilla kaupan votkaa, joku mummo tarvitsi puolikkaan pullon maksaakseen polttopuista tai kyntämisestä. Joka tapauksessa niitä tuli ja tuli, ne joivat ja joivat, koputtivat veräjään öin ja päivin. Jotkut ojensivat rahat korostetun välinpitämättöminä tai jopa halveksuen, kuin rikas ostaja köyhälle kauppiaalle. Jotkut taas äkkiä, varkain ja ympärilleen vilkuillen: kunhan vaimo ei tulisi.
Olen miettinyt köyhyyden käsitettä todella paljon. Elän opiskelijabudjetilla eli todella niukasti, mutta silti minulla on varaa nautintoihin ja suhteeni tavaraan tai omaisuuteen on paljon löyhempi kuin ns. tosiköyhällä. Olen päättänyt elää mahdollisimman vähällä, ja toteutan tavoitettani jatkuvasti. Tärkeä ero Jeltyševeihin ja heidän kaltaisiinsa venäläisperheisiin on se, että voin valita. Entä kun elää keskellä ei-mitään, lähimpään kauppaan on kaksikymmentä kilometriä ja ainoa elinkeino on salaviinan myynti? Voiko silloin paasata antikonsumerismista tai minimalismista? Tuskin.
Kirjan perhekin harmittelee sitä, etteivät saa kuljetettua kaikkea tavaraa mukanaan kaupunkiasunnostaan. Ei aineellinen hyvä ole merkityksellistä hyvän elämän saavuttamiseksi, pieni ääni sisälläni sanoo, mutta entä kun elämässä ei kerta kaikkiaan ole jäljellä mitään muuta hyvää? Kaikki energia menee välittömän lähiympäristön ankeuden surkutteluun, ja siitä syntyy näköalattomuus, joka valitettavasti on todellisuutta hyvin monessa Venäjän tuppukylässä.
Tämän kirjan lukemisesta tuli jotenkin hyvin ahdistunut olo. Aina hoetaan, kuinka ihmisen pitää luoda itselleen hyvä elämä ja viitoittaa itse itselleen polkua menestykseen. Tämä on hyväosaisten puhetta. On myös hurjaa ajatella, että loppujen lopuksi Jeltyševien elämäntilanteessa on kyse suhteellisesta köyhyydestä. On myös absoluuttista köyhyyttä, äärimmäistä niukkuutta, joka takuulla ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Suhteellinenkin köyhyys tulee toki ottaa vakavasti, varsinkin hyvinvointivaltiossa, jolla on varaa huolehtia kansalaisistaan.
Erikseen täytyy kiittää suomentaja Kirsti Eraa, joka on onnistunut tavoittamaan ns. Русская душа (russkaja duša, venäläinen sielu) -hengen, joka kirjasta suorastaan huokuu. Venäjä on käännettynä aina jotenkin hyvin lakonisen kuuloista, mikä onneksi hieman piristää ahdistunutta lukijaa. Спасибо вам большое!
Samantyylistä kirjallisuutta edustavat Dina Rubinan ja Sergei Dovlatovin teokset. Jeltyševit, erään perheen rappio kannattaa lukea, jos kaipaa muistutusta siitä, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan.
maanantai 16. huhtikuuta 2018
Joanne Harris - Pieni suklaapuoti
Ikuisuuden TBR-listalla keikkunut Pieni suklaapuoti päätyi vihdoin luettavakseni, kun karsin kirjoja hyllyistäni pari viikkoa sitten ankarasti. Laitoin syrjään kirjat, joita en halua säilyttää, mutta jotka kuitenkin tahdon lukea, ja tämä oli yksi niistä kirjoista. (Luen elokuuhun mennessä -pino on aivan liian korkea, huoh...) Joanne Harrisilta en ollut lukenut aiemmin mitään, joten siinä mielessä kirja oli uusi aluevaltaus. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan parikin kertaa, jossa päärooleja näyttelevät Juliette Binoche ja Johnny Depp (!), ja muistan pitäneeni siitä nimenomaan maagisen ja ihmeellisen tunnelman vuoksi.
Olin pitänyt Joanne Harrisia hömppäkirjailijana, mutta oikeastaan Pieni suklaapuoti on paitsi viihdyttävä, myös melko syvällinen teos. Harris myös kirjoittaa todella hyvin. Välillä kirjassa oli todella epämääräisiä kielikuvia ja kömpelöhköä kieltä, mutta missäpä kirjassa ei? Yllätyksekseni päätin jo puolessavälissä kirjaa, että luen Harrisin muunkin suomennetun tuotannon. Verrattuna johonkin Roman Sentšinin ankeaan, yhteiskunnallisesti tiedostavaan kirjallisuuteen tämä on suorastaan sokerikuorrutettua hattaraa, mutta mitä siitä? Joskus ihminen tarvitsee jotain, mistä tulee hyvä mieli.
Kirjan päähenkilö on Vianne, joka saapuu pieneen ranskalaiskylään kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä kanssa. Hän avaa suklaapuodin, jonne ihmiset alkavat virrata - joskin aluksi kyräillen ja hieman peloissaan. Huumaavat makunautinnot ja se tosiasia, että Anouk on isätön, riittävät saattamaan kylässä valtaa pitävän papin raivon valtaan. Vastakkain ovat vapaa aistillisuus ja kahlitseva uskonto, ja lienee ilmiselvää, kumpi voittaa kyttäämiseen ja pikkukylän menoon kyllästyneiden kyläläisten mielissä. Viannesta tulee tärkeä henkilö, ja hänen tyttärensäkin sopeutuu joukkoon jotenkuten.
Kaikki muuttuu, kun jokimustalaiset* saapuvat veneillään kylän liepeille. Keski-Euroopassa ei suhtauduta kiertolaisiin ylipäänsä suopeasti, mutta pappi ja monet muut tuntuvat suorastaan vihaavan asuntolaivoissaan paikasta toiseen seilaavia ihmisiä. Kenties toisten äärimmäinen vapaus tekee kahlitun ihmisen kateelliseksi. Varsinkin yksi kiertolaisista, Roux, herättää inhoa ja kateutta, koska kohtelee erästä vanhusta paremmin kuin tämän omat lapset! Tästä hyvästä Roux saa vihat niskaansa.
Joistakin arvioista olen saanut sen käsityksen, että lukijoiden mielestä Vianne on ollut liian täydellinen päähenkilö eli ns. Mary Sue. Olen eri mieltä. Monessa kohtaa Viannesta huomaa, että hänen luonteensa on turhankin dominoiva ja itsepäinen (siis oikeasti, ei Mary Sue -tavalla). Hän taivuttelee ihmisiä paitsi sanoin, mutta myös taikavoimiensa avulla, minkä voisi jo katsoa olevan todella häijyä.
Kirjaa suosittelisin maagisen realismin ja romantiikan ystäville, mutta myös niille, jotka haluavat nautinnollisen lukukokemuksen. Suklaata kannattaa varata lähistölle. Itse luin kirjan yhteen putkeen, eikä minulla ollut suklaata... No, koskaan ihanien suklaaherkkujen kuvitteleminen ei ole ollut niin helppoa kuin Pientä suklaapuotia lukiessa!
*Epäkorrekti termi, jota kirjassa käytetään. Oletettavasti kyseessä on ns. gens du voyage -kansa, suoraan suomennettuna matkustavaiset (eivät siis romanit).
Olin pitänyt Joanne Harrisia hömppäkirjailijana, mutta oikeastaan Pieni suklaapuoti on paitsi viihdyttävä, myös melko syvällinen teos. Harris myös kirjoittaa todella hyvin. Välillä kirjassa oli todella epämääräisiä kielikuvia ja kömpelöhköä kieltä, mutta missäpä kirjassa ei? Yllätyksekseni päätin jo puolessavälissä kirjaa, että luen Harrisin muunkin suomennetun tuotannon. Verrattuna johonkin Roman Sentšinin ankeaan, yhteiskunnallisesti tiedostavaan kirjallisuuteen tämä on suorastaan sokerikuorrutettua hattaraa, mutta mitä siitä? Joskus ihminen tarvitsee jotain, mistä tulee hyvä mieli.
Kirjan päähenkilö on Vianne, joka saapuu pieneen ranskalaiskylään kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä kanssa. Hän avaa suklaapuodin, jonne ihmiset alkavat virrata - joskin aluksi kyräillen ja hieman peloissaan. Huumaavat makunautinnot ja se tosiasia, että Anouk on isätön, riittävät saattamaan kylässä valtaa pitävän papin raivon valtaan. Vastakkain ovat vapaa aistillisuus ja kahlitseva uskonto, ja lienee ilmiselvää, kumpi voittaa kyttäämiseen ja pikkukylän menoon kyllästyneiden kyläläisten mielissä. Viannesta tulee tärkeä henkilö, ja hänen tyttärensäkin sopeutuu joukkoon jotenkuten.
Kaikki muuttuu, kun jokimustalaiset* saapuvat veneillään kylän liepeille. Keski-Euroopassa ei suhtauduta kiertolaisiin ylipäänsä suopeasti, mutta pappi ja monet muut tuntuvat suorastaan vihaavan asuntolaivoissaan paikasta toiseen seilaavia ihmisiä. Kenties toisten äärimmäinen vapaus tekee kahlitun ihmisen kateelliseksi. Varsinkin yksi kiertolaisista, Roux, herättää inhoa ja kateutta, koska kohtelee erästä vanhusta paremmin kuin tämän omat lapset! Tästä hyvästä Roux saa vihat niskaansa.
Joistakin arvioista olen saanut sen käsityksen, että lukijoiden mielestä Vianne on ollut liian täydellinen päähenkilö eli ns. Mary Sue. Olen eri mieltä. Monessa kohtaa Viannesta huomaa, että hänen luonteensa on turhankin dominoiva ja itsepäinen (siis oikeasti, ei Mary Sue -tavalla). Hän taivuttelee ihmisiä paitsi sanoin, mutta myös taikavoimiensa avulla, minkä voisi jo katsoa olevan todella häijyä.
Kirjaa suosittelisin maagisen realismin ja romantiikan ystäville, mutta myös niille, jotka haluavat nautinnollisen lukukokemuksen. Suklaata kannattaa varata lähistölle. Itse luin kirjan yhteen putkeen, eikä minulla ollut suklaata... No, koskaan ihanien suklaaherkkujen kuvitteleminen ei ole ollut niin helppoa kuin Pientä suklaapuotia lukiessa!
*Epäkorrekti termi, jota kirjassa käytetään. Oletettavasti kyseessä on ns. gens du voyage -kansa, suoraan suomennettuna matkustavaiset (eivät siis romanit).
maanantai 26. maaliskuuta 2018
Cornelia Funke - Mustesydän
Mustesydäntä on suositeltu minulle vuosia eri tahoilta. Viimein, kirjahyllyä siivotessani, sain aikaiseksi tarttua Funken varmasti tunnetuimpaan teokseen. Varhaisnuortenfantasiaksi yllättävän synkkä Mustesydän piti otteessaan, ja lyhyet, välähdyksenomaiset luvut saivat minut lukemaan aina vain seuraavan pätkän.
Olisi ehkä pitänyt lukea Mustesydän nuorempana, että olisin voinut eläytyä paremmin itse seikkailuun ja 12-vuotiaan Meggien tuntemuksiin. Nyt lähinnä ihmettelin päähenkilön isän ja muiden aikuisten epämääräistä käytöstä - ja Capricornin eli suurpahiksen vähän vähemmän vapaaehtoista haaremia, jonka tämä on koonnut kirjoista loitsimalla. Huolimatta näistä puutteistaan kirja on ihan kelpo fantasiaromaani.
Fantasialle tyypillisesti tarinassa on yksi tietty esine, jonka kaikki tahtovat. Jotkin hahmot ovat siirtyneet maailmaamme Mustesydän-nimisestä kirjasta, ja he haluavat kirjan takaisin, jotta voivat päästä takaisin omaan tarinaansa. Meggien isä puolesta haluaisi kirjan, koska hän tuli vahingossa loitsineeksi Meggien äidin kirjaan joskus ja toivoo löytävänsä tämän kirjan sivuilta.
Tavallaan kirja oli kiehtova, mutta en täysin lumoutunut. Ihan hyvä on sanapari, joka herättää yleensä inhonväreitä, mutta juuri sitä tämä kirja minulle on. Ihan hyvä. Jatko-osat ovat kuitenkin hyllyssä, ja aion lukea ne.
Olisi ehkä pitänyt lukea Mustesydän nuorempana, että olisin voinut eläytyä paremmin itse seikkailuun ja 12-vuotiaan Meggien tuntemuksiin. Nyt lähinnä ihmettelin päähenkilön isän ja muiden aikuisten epämääräistä käytöstä - ja Capricornin eli suurpahiksen vähän vähemmän vapaaehtoista haaremia, jonka tämä on koonnut kirjoista loitsimalla. Huolimatta näistä puutteistaan kirja on ihan kelpo fantasiaromaani.
Fantasialle tyypillisesti tarinassa on yksi tietty esine, jonka kaikki tahtovat. Jotkin hahmot ovat siirtyneet maailmaamme Mustesydän-nimisestä kirjasta, ja he haluavat kirjan takaisin, jotta voivat päästä takaisin omaan tarinaansa. Meggien isä puolesta haluaisi kirjan, koska hän tuli vahingossa loitsineeksi Meggien äidin kirjaan joskus ja toivoo löytävänsä tämän kirjan sivuilta.
Tavallaan kirja oli kiehtova, mutta en täysin lumoutunut. Ihan hyvä on sanapari, joka herättää yleensä inhonväreitä, mutta juuri sitä tämä kirja minulle on. Ihan hyvä. Jatko-osat ovat kuitenkin hyllyssä, ja aion lukea ne.
keskiviikko 21. helmikuuta 2018
Cara Delevingne & Rowan Coleman - Mirror, mirror
Suhtaudun aina epäillen kirjoihin, jotka on kirjoittanut jollain toisella alalla menestynyt henkilö - esimerkiksi huippumalli tai näyttelijä, kuten Mirror, mirrorin kirjoittanut Cara Delevingne. Tällaiset teokset haiskahtavat usein tekemällä tehdyiltä ja rahan kiilto silmissä kirjoitetuilta. Itse julkkiksella on harvoin mitään tekemistä itse tekstin kanssa, kunhan vain saa nimensä kanteen. Mirror, mirror yllätti minut kuitenkin todella positiivisesti. Se ei ollut vain ihan hyvä, vaan taiten rakennettu ja mukaansatempaava jännitys- ja kasvuromaani. Tietysti on otettava huomioon, että teoksen toinen (ja kenties itse kirjoitustyön tehnyt) kirjoittaja Rowan Coleman on kirjoittanut uransa aikana lukuisia dekkareita ja lukuromaaneita.
Mirror, mirror alkaa tragedialla: pitkään kateissa ollut Naomi löytyy Thames-joesta hirvittävässä kunnossa. Poliisit väittävät tapausta itsemurhaksi, mutta bändikaverit Red, Leo ja Rose tietävät paremmin. Naomi ei olisi koskaan tehnyt sellaista - syyllinen on siis etsittävä jostain ulkopuolelta. Etsinnät eivät kuitenkaan suju niin helposti kuin olettaisi, koska hahmojen väliset skismat vievät liikaa aikaa ja voimia.
Vaikka neljän nuoren bändistä saisi revittyä vaikka millaista turhaa draamaa, kirjoittajat eivät sorru siihen. Päinvastoin nuoret ovat usein paljon kypsempiä kuin esimerkiksi vanhempansa ja koettavat ratkaista konfliktitilanteet järkevästi. Tämä ei tietenkään estä draamaa syntymästä: henkilöiden elämäntilanteet ovat niin kaoottisia, että niiden selvittelyssä menee tovi jos toinenkin. Veli vankilassa, ahdasmielinen äiti, traumaattinen menneisyys... vaikka ongelmakavalkadi tuntuukin ehkä yliampuvalta, tuntuu se kirjassa ikään kuin luonnolliselta: kaikillahan on ongelmia, miksei sitten tämänkaltaisen romaanin henkilöhahmoilla?
Monikin asia yllätti minut Mirror, mirrorissa, mutta sen synkkyys sai minut sekä hämmentymään että yllättymään iloisesti. Harvoin nuortenkirjoissa on tällaista äärimmäistä, kieroutunutta pahuutta. En kuitenkaan näe pahuutta shokkiarvon tuojana, vaan ehkä paremminkin realistisena muistutuksena siitä, mitä useat nuoret joutuvat päivittäin netissä kohtaamaan. Juonen raadollisuus voi toki olla myös allegoria nuoruuden rankkuudesta ja kohtuuttomuudesta varsinkin tänä päivänä.
Jotkut arvostelijat ovat syyttäneet kirjoittajia muun muassa vähemmistöjen kuvaamisesta huonossa valossa, mutta itse olen toista mieltä. Minusta on päinvastoin rohkeaa tuoda hahmoista myös ongelmallisia puolia esiin, olivat he sitten rotu- tai seksuaalivähemmistöön kuuluvia. (Ja jos ette halua spoilereita, älkää menkö esimerkiksi Goodreadsin sivuille. Siellä arvostelijat ovat spoilanneet kaiken.)
Etuliepeessä on korostettu ehkä liikaa kirjan syvällisiä aiheita: petosta, salaisuuksia, ystävyyttä ja niin edelleen. Pohjimmiltaan Mirror, mirror on nuortendekkari, jossa on myös kehitysromaaneille tyypillinen nuoren henkisen kasvun aspekti. Vaikka kirja ei olekaan mikään maailmankirjallisuuden mestariteos, on se silti sellainen kirja, joka ei anna lukijalle rauhaa ennen viimeisen sivun lukemista.
Suosittelen ehdottomasti kirjaa paitsi kohderyhmälle, myös vanhemmille lukijoille. Mirror, mirror on kaukana tavanomaisesta YA-lällystä.
P. S. Kappale, joka sopii minusta aivan älyttömän hyvin tähän kirjaan, on Ultra Bran Sokeana hetkenä.
Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
Kestää tottua näkemiseen
Sokeana hetkenä hän suuteli minua
Eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään
P. S. Kappale, joka sopii minusta aivan älyttömän hyvin tähän kirjaan, on Ultra Bran Sokeana hetkenä.
Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
Kestää tottua näkemiseen
Sokeana hetkenä hän suuteli minua
Eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään
maanantai 5. helmikuuta 2018
Han Kang - Ihmisen teot
Luin Han Kangin Vegetaristin viime keväänä. Se teki minuun vaikutuksen, mutta taisin ymmärtää väärin, mistä se kertoo. Vasta Ihmisen teot luettuani tajuan myös Vegetaristin sanoman: ihmisruumis voidaan rääkätä kuoleman partaalle, omaa tahtoa ei koskaan.
Neljä vuotta sitten koreaksi ilmestynyt Ihmisen teot on aiemmin novelleja ja lyriikkaa kirjoittaneen Han Kangin ensimmäinen romaani. En käsitä, miten esikoisromaani voikaan olla näin hiottu ja tunnelataukseltaan vahva, suorastaan mestarillinen. Toisaalta Kang on kirjoittanut valtavan kauan, useamman vuosikymmenen ajan.
Todelliseen historialliseen tapahtumaan, Gwangjun kansannousuun 80-luvulla, perustuva romaani hyödyntää samaa näkökulmatekniikkaa kuin Vegetaristi. Päähenkilö ei kerro itse kaikkea, vaan hänen tarinansa kertovat myös perhe ja ystävä, joka ammuttiin kansannousussa. Takakansi sanoo kirjan kertovan "kollektiivisesta sydänsurusta", mikä on erinomainen luonnehdinta. Se, että kertojina on niin monta sielultaan särkynyttä ihmistä, voimistaa teoksen sanomaa.
Kansannousun käy huonosti: kapinalliset pidätetään tai tapetaan. Päähenkilö Dong-ho joutuu hirvittävän kidutuksen kohteeksi. Hän pääsee vapaaksi ja jatkaa elämäänsä, mutta öitä piinaavat painajaiset ja päiviä katkeruus. Kang on taitava sekoittamaan brutaalia ja kaunista: tuskin kukaan on kirjoittanut kidutuksesta samalla yhtä suorasukaisesti ja runollisesti kuin hän.
"Tutkin joka päivä käteni arpea. Kohtaa, jossa luu oli kerran näkyvissä, josta tihkui vaaleaa märkäistä eritettä. Joka kerta kun näen tavallisen Monami-kuulakärkikynän, hengitykseni salpautuu. Odotan että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.
Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa vastaan, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttäni ainoastaan kuolemalla."
Mitä voi tehdä, kun hallitus ja poliisivoimat kääntyvät kansalaisia vastaan? Tai mitä pitäisi tehdä, kun mistään ei saa oikeutta? Millä syillä väkivallan voi oikeuttaa? Tällaisia suuria kysymyksiä pohdin Ihmisen tekoja lukiessani. Myös: Miten tämä on voinut tapahtua Etelä-Korean kaltaisessa sivistysvaltiossa? Toisaalta Euroopassakin on maita, jossa on joukkoteurastettu ihmisiä vielä 90-luvulla - puhumattakaan nyt Krimin tilanteesta.
Kang ei ole kotimaassaan saanut kaikkialla hyvää vastaanottoa sen vuoksi, että tonkii teoksissaan kansakunnan avoimia haavoja. Esimerkiksi Financial Times -lehden haastattelussa hän sanoo: "Etelä-Korean nykyinen hallitus haluaa pyyhkiä tietyt muistot historiasta ja luoda kouluihin yhtenäiset historian oppikirjat, joiden tekijät pidetään salassa. Tämä on mielestäni ongelmallista."
"Yhä useampia varjoja tuli öisin liki omaani. Kuten ennenkin, kohtaamisemme olivat aivan umpimähkäisiä. En tiennyt koskaan, kenet aistin, vaan osasin vain arvioida suurin piirtein, kuinka kauan olimme olleet lähekkäin. Erotin milloin varjoani vasten levittäytyi tai sen ympärille kietoutui joku alusta asti pensaikossa lojunut, milloin taas joku vasta sinne tuotu, vaikka en osannut sanoa, kuinka pystyin siihen. Joihinkin sieluihin tuntui jääneen jälki pitkistä ja raskaista kärsimyksistä, joiden syvyyttä en kyennyt ymmärtämään. Olivatko ne asuneet niissä ruumiissa, joiden vaatteet oli revitty rajusti ja joiden jokainen sormenkynsi oli tumman sinipunainen? Aina kun hipaisimme toisiamme, hirvittävän tuskan muisto välittyi minuun kuin sähköisku." (Katkelman suomentanut Sari Karhulahti.)
Neljä vuotta sitten koreaksi ilmestynyt Ihmisen teot on aiemmin novelleja ja lyriikkaa kirjoittaneen Han Kangin ensimmäinen romaani. En käsitä, miten esikoisromaani voikaan olla näin hiottu ja tunnelataukseltaan vahva, suorastaan mestarillinen. Toisaalta Kang on kirjoittanut valtavan kauan, useamman vuosikymmenen ajan.
Todelliseen historialliseen tapahtumaan, Gwangjun kansannousuun 80-luvulla, perustuva romaani hyödyntää samaa näkökulmatekniikkaa kuin Vegetaristi. Päähenkilö ei kerro itse kaikkea, vaan hänen tarinansa kertovat myös perhe ja ystävä, joka ammuttiin kansannousussa. Takakansi sanoo kirjan kertovan "kollektiivisesta sydänsurusta", mikä on erinomainen luonnehdinta. Se, että kertojina on niin monta sielultaan särkynyttä ihmistä, voimistaa teoksen sanomaa.
Kansannousun käy huonosti: kapinalliset pidätetään tai tapetaan. Päähenkilö Dong-ho joutuu hirvittävän kidutuksen kohteeksi. Hän pääsee vapaaksi ja jatkaa elämäänsä, mutta öitä piinaavat painajaiset ja päiviä katkeruus. Kang on taitava sekoittamaan brutaalia ja kaunista: tuskin kukaan on kirjoittanut kidutuksesta samalla yhtä suorasukaisesti ja runollisesti kuin hän.
"Tutkin joka päivä käteni arpea. Kohtaa, jossa luu oli kerran näkyvissä, josta tihkui vaaleaa märkäistä eritettä. Joka kerta kun näen tavallisen Monami-kuulakärkikynän, hengitykseni salpautuu. Odotan että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.
Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa vastaan, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttäni ainoastaan kuolemalla."
Mitä voi tehdä, kun hallitus ja poliisivoimat kääntyvät kansalaisia vastaan? Tai mitä pitäisi tehdä, kun mistään ei saa oikeutta? Millä syillä väkivallan voi oikeuttaa? Tällaisia suuria kysymyksiä pohdin Ihmisen tekoja lukiessani. Myös: Miten tämä on voinut tapahtua Etelä-Korean kaltaisessa sivistysvaltiossa? Toisaalta Euroopassakin on maita, jossa on joukkoteurastettu ihmisiä vielä 90-luvulla - puhumattakaan nyt Krimin tilanteesta.
Kang ei ole kotimaassaan saanut kaikkialla hyvää vastaanottoa sen vuoksi, että tonkii teoksissaan kansakunnan avoimia haavoja. Esimerkiksi Financial Times -lehden haastattelussa hän sanoo: "Etelä-Korean nykyinen hallitus haluaa pyyhkiä tietyt muistot historiasta ja luoda kouluihin yhtenäiset historian oppikirjat, joiden tekijät pidetään salassa. Tämä on mielestäni ongelmallista."
"Yhä useampia varjoja tuli öisin liki omaani. Kuten ennenkin, kohtaamisemme olivat aivan umpimähkäisiä. En tiennyt koskaan, kenet aistin, vaan osasin vain arvioida suurin piirtein, kuinka kauan olimme olleet lähekkäin. Erotin milloin varjoani vasten levittäytyi tai sen ympärille kietoutui joku alusta asti pensaikossa lojunut, milloin taas joku vasta sinne tuotu, vaikka en osannut sanoa, kuinka pystyin siihen. Joihinkin sieluihin tuntui jääneen jälki pitkistä ja raskaista kärsimyksistä, joiden syvyyttä en kyennyt ymmärtämään. Olivatko ne asuneet niissä ruumiissa, joiden vaatteet oli revitty rajusti ja joiden jokainen sormenkynsi oli tumman sinipunainen? Aina kun hipaisimme toisiamme, hirvittävän tuskan muisto välittyi minuun kuin sähköisku." (Katkelman suomentanut Sari Karhulahti.)
lauantai 20. tammikuuta 2018
Elokuva: Kosketuksissa / Testről és lélekről (2017)
Olen luistanut vaikka mistä velvollisuuksistani päästäkseni katsomaan Ildikó Enyedin elokuvaa Kosketuksissa. Syön Lidlin croisanttia ja yritän olla murustamatta Finnkinon hienolle, punaiselle penkille. Pienessä salissa on neljä ihmistä. Yksi heistä istuu aivan edessäni, ja kääntyy katsomaan minua sanoen jotain. En saa selvää, ja pyydän toistamaan. "Are you Hungarian?" hän kysyy. Naurahdan ja vastaan kieltävästi. Hän on, ja hän kertoo luulleensa, että vain unkarilaisia kiinnostaisi tämä elokuva. (Hän ei selvästi ole lukenut Imagea.) Juttelemme vähän aikaa, ja sitten toivotamme toisillemme hyvää elokuvaa - "Toivottavasti se on hyvä", nainen sanoo - ja minä uppoan penkkiini ja katselen trailereita tulevista ranskalaisista taide-elokuvista.
Elokuva alkaa kahdella rinnakkaisella kuvauksella, joiden välinen kontrasti antaa ensitahdit koko elokuvalle: Kuulaassa metsässä saksanhirvi painaa turpansa toisen saksanhirven säkää vasten, ja toisaalla lehmiltä riistetään kaikki arvokkuus repimällä niiden iho irti, viiltämällä niiden lihasta suuria kimpaleita ja ampumalla pulttipistoolilla päähän. Olen rehellinen: En voinut katsoa jälkimmäistä. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka katsovat esimerkiksi eläintilavideoita moraalisia valintoja pönkittääkseen. Olen aina tiennyt, mitä teurastamoissa tapahtuu (pakkohan eläin on tappaa, ennen kuin se syödään), ja tehnyt kuten jokainen järkevä ja empatiakykyinen ihminen tekee.
Jos olisin tiennyt, että elokuvan pääasiallinen tapahtumapaikka on teurastamo, en olisi mennyt katsomaan. Onneksi en tiennyt. Jos koskaan brutaali on ollut ylimaallisen kaunista, niin tässä elokuvassa. Kosketuksissa on täynnä julmaa väkivaltaa, mutta toisaalta sen yleinen seesteisyys tasoittaa raakuutta tai ainakin tuo siihen erilaisia sävyjä.
Toinen elokuvan päähenkilöistä, Mária (kaima, mikä riittää herättämään mielenkiintoni) on laaduntarkastaja, joka saapuu töihin teurastamoon edellisen tarkastajan lähdettyä äitiyslomalle. Hän lätkii lihakimpaleisiin kakkosluokan tarroja ja kyhjöttää työpäivänsä tietokoneen ruutua tuijottaen. Muut työntekijät suhtautuvat häneen nuivasti, mutta käsipuoli ja hieman liian herkkä (ainakin tähän maailmaan) johtaja Endre huomaa pitävänsä naisesta. He eivät vain saata puhua toisilleen - syistä, joita eivät ole tavanomaisista elokuvista poiketen ympäristön paine tai muut pakottavat esteet. Enyedi onnistuu vangitsemaan täydellisesti sen tuskan, kun kaksi ihmistä eivät koskaan saa sanotuksi toisilleen oikeita sanoja, vaan pitävät tunteensa piilossa väärinymmärrystä peläten. Heissä on kuitenkin jotain samaa, mikä heidät erottaa muista ja vetää kohti toinen toistaan: Kumpikin katselee työtovereitaan kuin eivät voisi ymmärtää, mitä näiden päässä liikkuu, he syövät niittysuolaheinää teurastamon ruokalassa - liha ei ymmärrettävistä syistä maistu - ja öisin kulkevat metsissä saksanhirvien hahmossa samaa unta nähden.
Kosketuksissa on latausta täynnä: sitä on henkilöhahmojen ja motiivien välillä, mutta jännitteen alkulähde löytyy humaaneista teemoista ja symboleista, joita elokuva on täynnä. Márian kyvyttömyys kosketukseen ja epätoivoiset keinot päästä ahdistavasta suojakuoresta eroon kuvaavat sitä, kuinka itsepintaisesti silmämme pysyvät kiinni maailman epäkohdilta, ja millaista raakuutta on kohdattava, ennen kuin saattaa katsoa hirmutekoja, erityisesti omiaan, päin. Lopulta Mária ja Endre kykenevät
puhumaan samaa kieltä, ja se on kuin kaikkein tuskallisin mutta puhdistavin herääminen koskaan.
Elokuvan lopputekstien ilmestyessä valkokankaalle itken niin, etten saa henkeä. Jokin sisälläni on muuttunut lopullisesti, ja ajatellessani viimeistä kohtausta talvisessa metsässä kyyneleet valuvat niin, että edessäni istuva nainen ojentaa minulle nenäliinan. Hänkin itkee. Kumpikaan meistä ei saa sanaa sanotuksi, vaikka ennen elokuvaa olimme jutelleet niin kepeästi. Poljen kotiin, menen nukkumaan ja toivon, että näen unta, josta en toivo herääväni.
***
Elokuvan alkuperäinen nimi, Testről és lélekről, tarkoittaa suomeksi "Ruumiista ja sielusta". Elokuvan katsottuaan sen ymmärtää, mutta niin ymmärtää suomenkielisenkin nimen, joka on alkuperäisestä poikkeavaksi käännökseksi erittäin kekseliäs ja tavoittaa elokuvan ytimen. Kosketuksissa on mestariteos ja pysyy todennäköisesti yhtenä parhaista, ellei parhaana, näkemistäni elokuvista vielä pitkän aikaa.
Tässä vielä elokuvan tunnuskappale What He Wrote (laulaja Laura Marling), joka on loistavaa kuunneltavaa - parasta rakkausmusiikkia ikinä, kuten levykaupan myyjä elokuvassa sanoi.
Yllättäen myös Juice Leskisen Viidestoista yö sopisi elokuvaan, ainakin kertosäe:
Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään
Sun kainaloosi käperryn ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Kirjavuosi 2017
Vuonna 2017 luin 77 kirjaa (ja 24 347 sivua), mikä on vähemmän kuin koskaan ehkä sitten varhaislapsuuteni. Perustelen tätä hirmuisen kiireisellä ja raskaalla vuodella, joita toivottavasti ei ole paljoa edessäpäin.
Luin todella paljon vanhoja suosikkejani uusiksi, mikä näin jälkikäteen katsottuna on pedannut uutta aluevaltaustani: klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta. Minun on sanottava hyvästi - tai paremminkin näkemiin - lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoille, ja valmistauduttava kokonaiseen uuteen kirjallisuuden lajiin, jonka kokeminen tulee olemaan jännittävää, mutta todennäköisesti myös vaikeaa, pitkästyttävää ja ärsyttävää. Vuoden 2018 tavoitteeni on siis lukea enemmän klassikoita. Olkoon se mahdollisimman tuskatonta ja älyllisesti tyydyttävää.
Erinomaisia kirjoja luin kuitenkin viime vuonnakin, jopa niin paljon, että teen kymmenen kohdan listan (mikä tarkoittaa 13% kaikista viime vuoden kirjoista). Jos olen kirjoittanut kirjasta, sen nimi on linkki postaukseen.
Luin todella paljon vanhoja suosikkejani uusiksi, mikä näin jälkikäteen katsottuna on pedannut uutta aluevaltaustani: klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta. Minun on sanottava hyvästi - tai paremminkin näkemiin - lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoille, ja valmistauduttava kokonaiseen uuteen kirjallisuuden lajiin, jonka kokeminen tulee olemaan jännittävää, mutta todennäköisesti myös vaikeaa, pitkästyttävää ja ärsyttävää. Vuoden 2018 tavoitteeni on siis lukea enemmän klassikoita. Olkoon se mahdollisimman tuskatonta ja älyllisesti tyydyttävää.
Erinomaisia kirjoja luin kuitenkin viime vuonnakin, jopa niin paljon, että teen kymmenen kohdan listan (mikä tarkoittaa 13% kaikista viime vuoden kirjoista). Jos olen kirjoittanut kirjasta, sen nimi on linkki postaukseen.
Kuva: Literary Hub
10. Patrick Rothfuss: The Rest of Us Just Live Here
8. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Päähenkilöt elävät taviksina dystooppisessa maailmassa eivätkä pelasta ketään, mikä tekee Rothfussin teoksesta loistavan YA-dystopian.
9. Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Ehkä koko Flavia de Luce -sarjan paras osa. Flavia kasvaa hahmona valtavasti, ja tunteet kuohuvat sekä sivuilla että lukijan mielessä.
8. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Kiehtova fantasiaromaani, joka tempaisi minut toiseen maailmaan. Myös jatko-osa Seleesian näkijä on hyvä.
7. Dubravka Ugresic: Kiputilahallitus
7. Dubravka Ugresic: Kiputilahallitus
Lakoninen romaani siitä, millaista on elää juurettomana sotaa paossa, ikuiseen välitilaan juuttuneena.
6. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
6. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Muistista, unohtamisesta ja totuudesta kertova teos kuljettaa lukijan läpi karnevaalikaupungin suoraan vinksahtaneeseen alitajuntaan.
5. Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa
5. Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa
Toisaalta raastava, toisaalta hupaisa lapsuuskuvaus, jonka ei toivoisi olevan totta, mutta jollaisesta kuitenkin lapsena itse haaveili.
4. André Brink: Tuokio tuulessa
4. André Brink: Tuokio tuulessa
Tumma mies + valkoinen nainen oli joskus todella skandaalinkäryinen yhdistelmä, mutta Brinkin herkkä kerronta vie huomion kielletystä rakkaudesta ehdottomaan, anteeksiantavaan ja rajoja uhmaavaan rakkauteen.
3. Han Kang: Vegetaristi
3. Han Kang: Vegetaristi
Nainen haluaa syödä kasveja ja lopulta muuttua sellaiseksi. Han Kang on runollinen prosaisti, ja Vegetaristi puolestaan loistava kurkistus toisenlaiseen kulttuuriin ja ihmismieleen, joka on kaikkien pakkokeinojen tavoittamattomissa.
2. Beth Lewis: Suden tie
2. Beth Lewis: Suden tie
Pitkästä aikaa kirja sai minut haukkomaan henkeä jännityksestä. Loistavaa: kaikki. Kieli, henkilöt, juonesta puhumattakaan.
1. Miki Liukkonen: O
1. Miki Liukkonen: O
Ei ehkä vuoden merkityksellisin kirja, mutta tämän kaltaisia kirjoja tulee vastaan vain kerran vuosikymmenessä. Noin sata neuroottista henkilöhahmoa, juoni, joka ei noudata mitään runousoppia ja paljon humaania huumoria.
***
Kaikkiaan luin viime vuonna aika laadukkaita teoksia. Ehkä olen siirtymässä siihen lukuvaiheeseen, jossa laatu korvaa määrän - ihanteellisintahan olisi tietysti lukea paljon hyviä kirjoja.
En kirjoittanut yhdestäkään elokuvasta tänä vuonna (asiaan on tuleva muutos), mutta Anna, A lopussa -sarjasta päätin kirjoittaa. Se pohjautuu L. M. Montgomeryn klassikkokirjoihin ja halusin ehkä saada kyseisestä kirjailijasta hullaantuneet, nimeltämainitsemattomat henkilöt katsomaan sarjan. :)
Toivottavasti teillä oli hyvä kirjavuosi - tulevasta ainakin toivotan sellaista!
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)