Tuulen varjo & Taivasten vanki

Olen palannut takaisin blogimaailmaan! Opiskelukiireiden hellitettyä ehdin lukea kaksi Zafónin kirjaa, Tuulen varjon ja Taivasten vangin, joista kumpikin kuuluu Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan. Osat voi lukea missä tahansa järjestyksessä. Aivan äskettäin ilmestyi viimeinen osa, Henkien labyrintti, ja se olikin syy sille, miksi päätin vuosien viivyttelyn jälkeen lukea aiemmin ilmestyneet osat. Enkelipelin luin tammikuussa 2014, eli siitä on todella kauan.

Valitettavasti minun on sanottava, että petyin hieman. Monet ystäväni ovat hehkuttaneet Zafónia, mutta itse en lämmennyt kömpelöhkölle dialogille ja ontuvalle kerronnalle. Muistan lukeneeni Enkelipeliä aivan hurmoksen vallassa, mutta nyt en voi käsittää, miten saatoin hehkuttaa kyseistä kirjaa niin sokeasti. Ehkä olen vain liian vanha pitämään varauksetta näistä kirjoista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö kirjat olisi hyviä. Kyllä ne ovat, mutta eivät erinomaisia.

Se, mistä pidin, on historiallisen Barcelonan kuvailu. Kaupunki on ainakin Taivasten vangin takaumaosuuksissa kaaoksen vallassa, ja oli melkein ironista lukea kirjoja nyt, Katalonian itsenäistymispyrkimysten aikana. Kirjat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen (ja jälkeiseen) Barcelonaan, ja vaikkeivat Zafónin teokset sotakirjoja olekaan, näkyy sota ihmisten kuihtuneissa kehoissa ja synkistyneissä sydämissä.

Tuulen varjo alkaa päähenkilö Daniel Semperen lapsuudesta, ja hieman haahuileva alku muuttuu pian jännitysnäytelmäksi. Danielilla on hallussaan viimeinen kopio kirjasta nimeltä Tuulen varjo, ja eräs paholaismainen mies etsii kyseistä teosta. Kirjan tarina on myös pahaenteisen samankaltainen Danielin oman elämän kanssa.

Lempihahmokseni nousi sivuhenkilö Fermín, jonka menneisyyttä valotetaan tarkemmin kirjassa Taivasten vanki. Fermín on hyvyyden perikuva, jolla valtava elämännälkä traumaattisten kokemustensa jälkeen - hän syö Sugus-pastilleja koko ajan ja tuijottaa lumoutuneena näyttelijätär Kim Novakia elokuvateatterissa. Hänen vuorosanansa ovat muutenkin koko kirjasarjan dialogien pelastus; hänen lempeän pisteliäs huumorinsa sai minut nauramaan joka kerta. Ihana hahmo.

En koe, että olisin menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt Tuulen varjon ja Taivasten vangin lukematta. Niiden kieli on kuitenkin inspiroivaa, joten jos haluaa itse kirjoittaa rönsyilevään, unenomaisen kuvailevaan tyyliin, kannattaa lisätä nämä kirjalliselle soittolistalleen. Toivon, että tuhatsivuinen viimeinen osa yllättäisi ja olisi huomattavasti parempi kuin muut osat.

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

"Katosin äärettömiin kaupunkeihin ja niin pieniin kyliin, ettei kenelläkään ollut niissä sen paremmin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan. En pysähtynyt minnekään pitemmäksi aikaa kuin oli välttämätöntä. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin pakenin taas sanaakaan sanomatta jättäen vain pari vanhaa kirjaa ja käytettyjä vaatteita synkkiin huoneisiin, joissa aika ei tuntenut armoa ja muistot polttivat. Minulla ei ollut muuta kuin epävarmuus. Vuodet opettivat minut elämään vieraan ruumiissa vailla varmuutta siitä, olinko tehnyt ne rikokset jotka saatoin yhä haistaa käsissäni, tietämättä, olinko menettänyt järkeni ja tuomittu harhailemaan liekehtivässä maailmassa, jonka olin uneksinut parista kolikosta ja lupauksesta huijata kuolemaa, vaikka juuri kuolema tuntui palkkioista suloisimmalta."

Ja minä kun luulin Ajattoman kaupungin varjoja mahtavaksi... En voi uskoa, että Espanjasta löytyy näin lahjakkaita kirjailijoita! Enkelipeli on niin mieleenpainuva, niin koskettava ja niin... Ennennäkemätön? Hieman outo tapa luonnehtia kirjaa, mutta näin vain on. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Zafón ei taiteile korukielellä, vaan Enkelipelin hienous löytyy sen käsinkosketeltavasta tunnelmasta ja upeasta, hieman mysteerisestä kuvailutavasta.

Yksi asia, jota Enkelipelissä rakastan, on sen genrettömyys. Sen voisi luokitella periaatteessa ihan minkä tahansa lajityypin edustajaksi, mutta toisaalta sen tunkeminen johonkin lokeroon ei antaisi sille oikeutta. Siinä on piirteitä monesta genrestä, mm. kauhusta, maagisesta realismista, rakkaustarinoista... Ja niin edelleen.

Kuten (pokkariversion) takakannessa kuvailtiin, kirja todellakin on värisyttävä. Ja toisin kuin monen muun kirjan kohdalla, luulisin että tästä voisi pitää melko moni. Enkelipelillä on tarjota jokaiselle jotain, sillä uskon että jokainen löytää siitä samaistumiskohteen ja jonkin tapahtuman, joka on saattanut sattua omassakin elämässä.

Juonesta tosin oli hieman hankalaa saada kiinni sen polveilevuuden ja rönsyilevyyden vuoksi. Tämän verran sain kuitenkin selville: David Martìn on kirjailija, joka ei saa minkäänlaista arvostusta osakseen huonon taustansa vuoksi. Kuitenkin eräs kustantaja, Andreas Corelli, tarjoaa hänelle valtavan summan rahaa ja ikuisen elämän, mutta vain yhdellä ehdolla: Davidin on kirjoitettava kirja. Yksi ainoa kirja. Sen ei tietenkään pitäisi olla vaikeaa Davidille, joka voi kirjoittaa kirjan kuukaudessa, mutta Corelli vaatii häneltä mestariteosta, uutta uskontoa kansien väliin painettuna.

Eivätkä raha tai kuolemattomuus merkitse Davidille mitään, jollei hän saa Cristinaa, elämänsä rakkautta joka on mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, omakseen. Välillä Davidin pakkomielle Cristinasta tuntui suorastaan hullulta. Ja vielä, kun hänellä todellakin olisi ollut vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Isabella, hänen avustajansa.

Mutta silti. Douze points. Täydet pisteet. Eikä viimeisillä sivuilla voi pidätellä kyyneliä, niin tunteellinen ja riipaiseva Enkelipelin loppu on. Aivan täydellinen kirja.