Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan kieli. Se on hyvin ranskalaista, siis äärettömän koristeellista ja osan lauseista saatoinkin kääntää alkuperäiskielelle pohtien samalla niiden upeaa lyyrisyyttä. Välillä Barbery tuntui vähän yliyrittävän, mutta noin muuten kieli kyllä vakuutti.
Hahmot ja tarina taas valuvat tyhjiin kuin vesi sormien läpi. Hahmot ovat niin ohuita ja lukijalle täysin merkityksettömiä ja ikään kuin näyttelevät statistin roolia omassa tarinassaan.
Kirja on loppujen lopuksi aika tavallista fantasiaa, vaikka on hupaisaa huomata lähes kliseisen fantasiakaavan tungetun korkeakirjallisuuden muottiin. Mikäs siinä, ei pyörää tarvitse joka kerta uudestaan keksiä.
Huomaa, että kirjailijalla on ollut valtava tarve saada kerrottua suuri tarinansa jotenkin syvällisesti. Mutta vaikka taulu olisi kuinka kaunis, ei sitä kukaan tahdo katsoa mikäli kehys on kauhistuttavan ruma tai se ei tee taululle oikeutta.
Päällisin puolin kirjassa ei siis ole mitään valitettavaa, mutta temaattisen ja narratiivisen osuuden voimasuhteita vertaillessa huomaa, että jossain on menty vikaan. Tarinalle on tulossa jatkoa. Ehkä se siis saa hieman syvyyttä edetessään.
