Elokuva alkaa kahdella rinnakkaisella kuvauksella, joiden välinen kontrasti antaa ensitahdit koko elokuvalle: Kuulaassa metsässä saksanhirvi painaa turpansa toisen saksanhirven säkää vasten, ja toisaalla lehmiltä riistetään kaikki arvokkuus repimällä niiden iho irti, viiltämällä niiden lihasta suuria kimpaleita ja ampumalla pulttipistoolilla päähän. Olen rehellinen: En voinut katsoa jälkimmäistä. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka katsovat esimerkiksi eläintilavideoita moraalisia valintoja pönkittääkseen. Olen aina tiennyt, mitä teurastamoissa tapahtuu (pakkohan eläin on tappaa, ennen kuin se syödään), ja tehnyt kuten jokainen järkevä ja empatiakykyinen ihminen tekee.
Jos olisin tiennyt, että elokuvan pääasiallinen tapahtumapaikka on teurastamo, en olisi mennyt katsomaan. Onneksi en tiennyt. Jos koskaan brutaali on ollut ylimaallisen kaunista, niin tässä elokuvassa. Kosketuksissa on täynnä julmaa väkivaltaa, mutta toisaalta sen yleinen seesteisyys tasoittaa raakuutta tai ainakin tuo siihen erilaisia sävyjä.
Toinen elokuvan päähenkilöistä, Mária (kaima, mikä riittää herättämään mielenkiintoni) on laaduntarkastaja, joka saapuu töihin teurastamoon edellisen tarkastajan lähdettyä äitiyslomalle. Hän lätkii lihakimpaleisiin kakkosluokan tarroja ja kyhjöttää työpäivänsä tietokoneen ruutua tuijottaen. Muut työntekijät suhtautuvat häneen nuivasti, mutta käsipuoli ja hieman liian herkkä (ainakin tähän maailmaan) johtaja Endre huomaa pitävänsä naisesta. He eivät vain saata puhua toisilleen - syistä, joita eivät ole tavanomaisista elokuvista poiketen ympäristön paine tai muut pakottavat esteet. Enyedi onnistuu vangitsemaan täydellisesti sen tuskan, kun kaksi ihmistä eivät koskaan saa sanotuksi toisilleen oikeita sanoja, vaan pitävät tunteensa piilossa väärinymmärrystä peläten. Heissä on kuitenkin jotain samaa, mikä heidät erottaa muista ja vetää kohti toinen toistaan: Kumpikin katselee työtovereitaan kuin eivät voisi ymmärtää, mitä näiden päässä liikkuu, he syövät niittysuolaheinää teurastamon ruokalassa - liha ei ymmärrettävistä syistä maistu - ja öisin kulkevat metsissä saksanhirvien hahmossa samaa unta nähden.
Kosketuksissa on latausta täynnä: sitä on henkilöhahmojen ja motiivien välillä, mutta jännitteen alkulähde löytyy humaaneista teemoista ja symboleista, joita elokuva on täynnä. Márian kyvyttömyys kosketukseen ja epätoivoiset keinot päästä ahdistavasta suojakuoresta eroon kuvaavat sitä, kuinka itsepintaisesti silmämme pysyvät kiinni maailman epäkohdilta, ja millaista raakuutta on kohdattava, ennen kuin saattaa katsoa hirmutekoja, erityisesti omiaan, päin. Lopulta Mária ja Endre kykenevät
puhumaan samaa kieltä, ja se on kuin kaikkein tuskallisin mutta puhdistavin herääminen koskaan.
Elokuvan lopputekstien ilmestyessä valkokankaalle itken niin, etten saa henkeä. Jokin sisälläni on muuttunut lopullisesti, ja ajatellessani viimeistä kohtausta talvisessa metsässä kyyneleet valuvat niin, että edessäni istuva nainen ojentaa minulle nenäliinan. Hänkin itkee. Kumpikaan meistä ei saa sanaa sanotuksi, vaikka ennen elokuvaa olimme jutelleet niin kepeästi. Poljen kotiin, menen nukkumaan ja toivon, että näen unta, josta en toivo herääväni.
***
Elokuvan alkuperäinen nimi, Testről és lélekről, tarkoittaa suomeksi "Ruumiista ja sielusta". Elokuvan katsottuaan sen ymmärtää, mutta niin ymmärtää suomenkielisenkin nimen, joka on alkuperäisestä poikkeavaksi käännökseksi erittäin kekseliäs ja tavoittaa elokuvan ytimen. Kosketuksissa on mestariteos ja pysyy todennäköisesti yhtenä parhaista, ellei parhaana, näkemistäni elokuvista vielä pitkän aikaa.
Tässä vielä elokuvan tunnuskappale What He Wrote (laulaja Laura Marling), joka on loistavaa kuunneltavaa - parasta rakkausmusiikkia ikinä, kuten levykaupan myyjä elokuvassa sanoi.
Yllättäen myös Juice Leskisen Viidestoista yö sopisi elokuvaan, ainakin kertosäe:
Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään
Sun kainaloosi käperryn ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.