Elokuvan suomalainen juliste kaameine translitteraatioineen.
Elokuvassa pienet ihmiset kituuttavat viimeisillä voimillaan hirviömäistä pormestaria vastaan. Pormestari haluaisi pakkolunastaa Nikolain tontin, mutta mies ei antaudu taistelutta. Vanha ystävä, lakimies Dimitri saapuu Moskovasta saakka puolustamaan Nikolaita, mikä pistää hetkeksi pikkukaupungin johdon pasmat sekaisin. Käy kuitenkin ilmi, että valtion mahti on voittamaton kuin livyatan melvillei, kauan sitten sukupuuttoon kuollut valas. Enää siitä tosin muistuttaa vain rannikolla lojuva, hapertuva luuranko.
Nikolai ei tyypillisen antisankarin tapaan onnistu missään: 14-vuotias Roman-poika karkaa sortuneelle kirkolle kavereidensa kanssa ja avioelämäkään ei ole silkkaa onnea - Nikolain toinen vaimo Lilja ei juuri miestään rakasta. Kuitenkin kaikki perheenjäsenet ovat omalla tavallaan sympaattisia. Ainakaan katsoja ei voi olla säälimättä heitä: Nikolai on valtiovallan uhri, Lilja taas kuumapäisen miehensä. Ja Roman-parka joutuu seuraamaan tätä kaikkea voimatta paeta minnekään.
Elokuva tuo mieleen myös Thomas Hobbesin (homo homini lupus -letkautuksen isä) yhteiskuntafilosofisen Leviathan-teoksen. Siinä valtiovaltaa verrataan myyttien merihirviöön - ja toisaalta painotetaan, että tälle hirviölle tulisi antaa kaikki valta, sillä jaettuna se on vaarallista. Onko yksi suuri paholainen parempi kuin tuhat keskikokoista? En tiedä, miten suhteuttaa elokuva Hobbesin filosofiaan. Ehkä pieni ihminen kärsii joka tapauksessa, oli valta sitten yhdellä kuninkaalla (tai sellaisen elkein käyttäytyvällä presidentillä) tai sitten usealla sikamaisella, korruptoituneella pormestarilla.
Visuaalisen kerronnan keinot elokuvassa ovat vaikuttavat. Jokainen kuva on kuin taideteos, ja välillä teki mieli pysäyttää elokuva, jotta olisin vain voinut ihailla tarkkaa kuvapintojen käyttöä, värimaailmaa ja ylipäänsä kuvien dynamiikkaa. Hitaat zoomaukset ja varmasti kymmeniä uusintaottoja vaatineet minuuttien pituiset, yhdestä kuvakulmasta kuvatut kohtaukset tuovat elokuvaan äärimmäistä uhkaavuuden tuntua. Samoin värimaailma, joka on ankean siniharmaa, on joko Murmanskin maisemien tai taitavan värimäärittelyn ansiota.
Myös musiikki, jota elokuvassa tosin käytetään niukasti, on loistavaa. Jouset luovat uhkaa, ja varsinkin loppukohtauksen aikana soinut musiikki oli kuin jäähyväislaulu Äiti-Venäjän hukuttamille: aaltojen raivotessa pauhannut kappale oli omiaan kuvaamaan paitsi elokuvan henkilöiden, myös katsojan sisäistä rajumyrskyä tarinan tultua loppuunsa. Taustalla kulkee monotoninen, hakkaava sello kuin aaltojen jaksoittainen liike, ja aina vain lohduttomammiksi käyvät viulut tuovat mieleen veden varaan joutuneiden räpiköinnin kymmenmetrisissä aalloissa. Aivan lopussa pahaenteisiltä kuulostavat puhaltimet synnyttävät mielikuvan merihirviöstä, joka kutsuu aina vain uusia uhreja kadotakseen jälleen Jäämeren syvyyksiin.
Philip Glass: Akhnaten
Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niitä katsoessa vain itkee lohduttomasti. Leviathan ei ollut sellainen, sillä sitä katsoessa ahdistaa niin epämääräisesti, ettei oikein tiedä, mihin voi tunteensa purkaa - jos ylipäänsä saa kiinni siitä, mitä tuntee. Suosittelen Leviathania elokuvallisena mestariteoksena kenelle tahansa, joka haluaa nähdä taiten tehdyn filmin.
P. S. Venäjällä elokuvaa ei ymmärrettävästi otettu hyvin vastaan mediassa. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa The New Yorker -lehti.