keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Elokuva: Leviathan / Левиафан (2014)

Sana Leviathan esiintyy Raamatussa ja tarkoittaa mytologista merihirviötä, joka syö auringon maailman loppuessa. Samannimistä, Andrei Zvjagintsevin ohjaamaa elokuvaa katsoessa ei juuri aurinkoa näy, ja mielessä kaikuvat vain T. S. Eliotin sanat: Tällä tavalla maailma loppuu / Ei paukahtaen vaan kitisten. Tälläkö tavalla maailma tosiaan loppuu, ei katsoja voi olla ajattelematta, romahduttaen unelmat ja ajaen lopulta kaikki perikatoon?

Elokuvan suomalainen juliste kaameine translitteraatioineen.


Elokuvassa pienet ihmiset kituuttavat viimeisillä voimillaan hirviömäistä pormestaria vastaan. Pormestari haluaisi pakkolunastaa Nikolain tontin, mutta mies ei antaudu taistelutta. Vanha ystävä, lakimies Dimitri saapuu Moskovasta saakka puolustamaan Nikolaita, mikä pistää hetkeksi pikkukaupungin johdon pasmat sekaisin. Käy kuitenkin ilmi, että valtion mahti on voittamaton kuin livyatan melvillei, kauan sitten sukupuuttoon kuollut valas. Enää siitä tosin muistuttaa vain rannikolla lojuva, hapertuva luuranko.

Nikolai ei tyypillisen antisankarin tapaan onnistu missään: 14-vuotias Roman-poika karkaa sortuneelle kirkolle kavereidensa kanssa ja avioelämäkään ei ole silkkaa onnea - Nikolain toinen vaimo Lilja ei juuri miestään rakasta. Kuitenkin kaikki perheenjäsenet ovat omalla tavallaan sympaattisia. Ainakaan katsoja ei voi olla säälimättä heitä: Nikolai on valtiovallan uhri, Lilja taas kuumapäisen miehensä. Ja Roman-parka joutuu seuraamaan tätä kaikkea voimatta paeta minnekään.

Elokuva tuo mieleen myös Thomas Hobbesin (homo homini lupus -letkautuksen isä) yhteiskuntafilosofisen Leviathan-teoksen. Siinä valtiovaltaa verrataan myyttien merihirviöön - ja toisaalta painotetaan, että tälle hirviölle tulisi antaa kaikki valta, sillä jaettuna se on vaarallista. Onko yksi suuri paholainen parempi kuin tuhat keskikokoista? En tiedä, miten suhteuttaa elokuva Hobbesin filosofiaan. Ehkä pieni ihminen kärsii joka tapauksessa, oli valta sitten yhdellä kuninkaalla (tai sellaisen elkein käyttäytyvällä presidentillä) tai sitten usealla sikamaisella, korruptoituneella pormestarilla.

Visuaalisen kerronnan keinot elokuvassa ovat vaikuttavat. Jokainen kuva on kuin taideteos, ja välillä teki mieli pysäyttää elokuva, jotta olisin vain voinut ihailla tarkkaa kuvapintojen käyttöä, värimaailmaa ja ylipäänsä kuvien dynamiikkaa. Hitaat zoomaukset ja varmasti kymmeniä uusintaottoja vaatineet minuuttien pituiset, yhdestä kuvakulmasta kuvatut kohtaukset tuovat elokuvaan äärimmäistä uhkaavuuden tuntua. Samoin värimaailma, joka on ankean siniharmaa, on joko Murmanskin maisemien tai taitavan värimäärittelyn ansiota.

Myös musiikki, jota elokuvassa tosin käytetään niukasti, on loistavaa. Jouset luovat uhkaa, ja varsinkin loppukohtauksen aikana soinut musiikki oli kuin jäähyväislaulu Äiti-Venäjän hukuttamille: aaltojen raivotessa pauhannut kappale oli omiaan kuvaamaan paitsi elokuvan henkilöiden, myös katsojan sisäistä rajumyrskyä tarinan tultua loppuunsa. Taustalla kulkee monotoninen, hakkaava sello kuin aaltojen jaksoittainen liike, ja aina vain lohduttomammiksi käyvät viulut tuovat mieleen veden varaan joutuneiden räpiköinnin kymmenmetrisissä aalloissa. Aivan lopussa pahaenteisiltä kuulostavat puhaltimet synnyttävät mielikuvan merihirviöstä, joka kutsuu aina vain uusia uhreja kadotakseen jälleen Jäämeren syvyyksiin.
Philip Glass: Akhnaten


Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niitä katsoessa vain itkee lohduttomasti. Leviathan ei ollut sellainen, sillä sitä katsoessa ahdistaa niin epämääräisesti, ettei oikein tiedä, mihin voi tunteensa purkaa - jos ylipäänsä saa kiinni siitä, mitä tuntee. Suosittelen Leviathania elokuvallisena mestariteoksena kenelle tahansa, joka haluaa nähdä taiten tehdyn filmin.

P. S. Venäjällä elokuvaa ei ymmärrettävästi otettu hyvin vastaan mediassa. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa The New Yorker -lehti.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Roman Sentšin - Jeltyševit, erään perheen rappio

En ollut ennen oikein tajunnut, mistä realismissa on kyse (kuka nyt haluaisi lukea kurjissa oloissa kärsivistä ihmisistä?), mutta venäläisen nykyrealismin huippunimen Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio oli varsinainen syväsukellus ko. kirjallisuudenlajin maailmaan. Kun korulauseet, ylevyys ja moraali on riisuttu, jäljelle jää ihminen paljaimmillaan ja myös kiinnostavimmillaan. Olisipa kirjailijaa suomennettu enemmän! Onneksi edes tämä yksi on saatettu suomalaisen lukijakunnan tietoon. Kenties venäläinen kirjallisuus alkaa kiinnostaa muutenkin.



Asetelma yksinkertaisuudessaan: Nikolai Jeltyšev, selviämisaseman miliisi, onnistuu tappamaan muutaman ihmisen lukitsemalla nämä ilmanvaihdottomaan siivouskomeroon ja saa potkut. Kirjastonhoitajana työskentelevä Valentina-vaimo ei kestä sosiaalista häpeää ja irtisanoutuu. Perhe ei voi asua enää kaupungissa, joten heidän on muutettava maalle Valentinan tädin luokse. Siellä todellinen rappio vasta alkaa. Ihmisistä on pikkukylässä kuoriutunut esiin pahuus, jota ei voi oikeastaan edes pitää pahuutena, sillä eri olosuhteissa asiat olisivat toisin. Rahat ovat kuitenkin loppu, ruoka samoin, autot hajonneet, varkaat mylläävät pitkin poikin... Kaiken päällä leijuu valtava häpeä siitä, millainen arvonalennus Jeltyševien perheessä onkaan tapahtunut. Nikolain ja Valentinan on kuitenkin alistuttava kohtaloonsa.

He itse Valentinan kanssa ovat koko kylän tuntemia pirtukauppiaita, joita lukemattomat täkäläiset vaimot kiroavat raivoissaan. Juoppoja tai sellaisiksi luisuvia kävi yötä päivää, varmaan kaikki Muranovon aikuiset asukkaat olivat jo käyneet täällä, Jeltyševien portilla. Jotkut ostivat tietenkin pirtua vain juhlapäivien edellä, koska ei ollut saatavilla kaupan votkaa, joku mummo tarvitsi puolikkaan pullon maksaakseen polttopuista tai kyntämisestä. Joka tapauksessa niitä tuli ja tuli, ne joivat ja joivat, koputtivat veräjään öin ja päivin. Jotkut ojensivat rahat korostetun välinpitämättöminä tai jopa halveksuen, kuin rikas ostaja köyhälle kauppiaalle. Jotkut taas äkkiä, varkain ja ympärilleen vilkuillen: kunhan vaimo ei tulisi.

Olen miettinyt köyhyyden käsitettä todella paljon. Elän opiskelijabudjetilla eli todella niukasti, mutta silti minulla on varaa nautintoihin ja suhteeni tavaraan tai omaisuuteen on paljon löyhempi kuin ns. tosiköyhällä. Olen päättänyt elää mahdollisimman vähällä, ja toteutan tavoitettani jatkuvasti. Tärkeä ero Jeltyševeihin ja heidän kaltaisiinsa venäläisperheisiin on se, että voin valita. Entä kun elää keskellä ei-mitään, lähimpään kauppaan on kaksikymmentä kilometriä ja ainoa elinkeino on salaviinan myynti? Voiko silloin paasata antikonsumerismista tai minimalismista? Tuskin. 

Kirjan perhekin harmittelee sitä, etteivät saa kuljetettua kaikkea tavaraa mukanaan kaupunkiasunnostaan. Ei aineellinen hyvä ole merkityksellistä hyvän elämän saavuttamiseksi, pieni ääni sisälläni sanoo, mutta entä kun elämässä ei kerta kaikkiaan ole jäljellä mitään muuta hyvää? Kaikki energia menee välittömän lähiympäristön ankeuden surkutteluun, ja siitä syntyy näköalattomuus, joka valitettavasti on todellisuutta hyvin monessa Venäjän tuppukylässä.

Tämän kirjan lukemisesta tuli jotenkin hyvin ahdistunut olo. Aina hoetaan, kuinka ihmisen pitää luoda itselleen hyvä elämä ja viitoittaa itse itselleen polkua menestykseen. Tämä on hyväosaisten puhetta. On myös hurjaa ajatella, että loppujen lopuksi Jeltyševien elämäntilanteessa on kyse suhteellisesta köyhyydestä. On myös absoluuttista köyhyyttä, äärimmäistä niukkuutta, joka takuulla ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Suhteellinenkin köyhyys tulee toki ottaa vakavasti, varsinkin hyvinvointivaltiossa, jolla on varaa huolehtia kansalaisistaan.

Erikseen täytyy kiittää suomentaja Kirsti Eraa, joka on onnistunut tavoittamaan ns. Русская душа (russkaja duša, venäläinen sielu) -hengen, joka kirjasta suorastaan huokuu. Venäjä on käännettynä aina jotenkin hyvin lakonisen kuuloista, mikä onneksi hieman piristää ahdistunutta lukijaa. Спасибо вам большое!

Samantyylistä kirjallisuutta edustavat Dina Rubinan ja Sergei Dovlatovin teokset. Jeltyševit, erään perheen rappio kannattaa lukea, jos kaipaa muistutusta siitä, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

Ikuisuuden TBR-listalla keikkunut Pieni suklaapuoti päätyi vihdoin luettavakseni, kun karsin kirjoja hyllyistäni pari viikkoa sitten ankarasti. Laitoin syrjään kirjat, joita en halua säilyttää, mutta jotka kuitenkin tahdon lukea, ja tämä oli yksi niistä kirjoista. (Luen elokuuhun mennessä -pino on aivan liian korkea, huoh...) Joanne Harrisilta en ollut lukenut aiemmin mitään, joten siinä mielessä kirja oli uusi aluevaltaus. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan parikin kertaa, jossa päärooleja näyttelevät Juliette Binoche ja Johnny Depp (!), ja muistan pitäneeni siitä nimenomaan maagisen ja ihmeellisen tunnelman vuoksi.



Olin pitänyt Joanne Harrisia hömppäkirjailijana, mutta oikeastaan Pieni suklaapuoti on paitsi viihdyttävä, myös melko syvällinen teos. Harris myös kirjoittaa todella hyvin. Välillä kirjassa oli todella epämääräisiä kielikuvia ja kömpelöhköä kieltä, mutta missäpä kirjassa ei? Yllätyksekseni päätin jo puolessavälissä kirjaa, että luen Harrisin muunkin suomennetun tuotannon. Verrattuna johonkin Roman Sentšinin ankeaan, yhteiskunnallisesti tiedostavaan kirjallisuuteen tämä on suorastaan sokerikuorrutettua hattaraa, mutta mitä siitä? Joskus ihminen tarvitsee jotain, mistä tulee hyvä mieli.

Kirjan päähenkilö on Vianne, joka saapuu pieneen ranskalaiskylään kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä kanssa. Hän avaa suklaapuodin, jonne ihmiset alkavat virrata - joskin aluksi kyräillen ja hieman peloissaan. Huumaavat makunautinnot ja se tosiasia, että Anouk on isätön, riittävät saattamaan kylässä valtaa pitävän papin raivon valtaan. Vastakkain ovat vapaa aistillisuus ja kahlitseva uskonto, ja lienee ilmiselvää, kumpi voittaa kyttäämiseen ja pikkukylän menoon kyllästyneiden kyläläisten mielissä. Viannesta tulee tärkeä henkilö, ja hänen tyttärensäkin sopeutuu joukkoon jotenkuten.

Kaikki muuttuu, kun jokimustalaiset* saapuvat veneillään kylän liepeille. Keski-Euroopassa ei suhtauduta kiertolaisiin ylipäänsä suopeasti, mutta pappi ja monet muut tuntuvat suorastaan vihaavan asuntolaivoissaan paikasta toiseen seilaavia ihmisiä. Kenties toisten äärimmäinen vapaus tekee kahlitun ihmisen kateelliseksi. Varsinkin yksi kiertolaisista, Roux, herättää inhoa ja kateutta, koska kohtelee erästä vanhusta paremmin kuin tämän omat lapset! Tästä hyvästä Roux saa vihat niskaansa.

Joistakin arvioista olen saanut sen käsityksen, että lukijoiden mielestä Vianne on ollut liian täydellinen päähenkilö eli ns. Mary Sue. Olen eri mieltä. Monessa kohtaa Viannesta huomaa, että hänen luonteensa on turhankin dominoiva ja itsepäinen (siis oikeasti, ei Mary Sue -tavalla). Hän taivuttelee ihmisiä paitsi sanoin, mutta myös taikavoimiensa avulla, minkä voisi jo katsoa olevan todella häijyä.

Kirjaa suosittelisin maagisen realismin ja romantiikan ystäville, mutta myös niille, jotka haluavat nautinnollisen lukukokemuksen. Suklaata kannattaa varata lähistölle. Itse luin kirjan yhteen putkeen, eikä minulla ollut suklaata... No, koskaan ihanien suklaaherkkujen kuvitteleminen ei ole ollut niin helppoa kuin Pientä suklaapuotia lukiessa!

*Epäkorrekti termi, jota kirjassa käytetään. Oletettavasti kyseessä on ns. gens du voyage -kansa, suoraan suomennettuna matkustavaiset (eivät siis romanit).