Hanya Yanagiharan Paratiisiin pääsi lukulistalleni heti Pienen elämän luettuani. Pieni elämä vei – ja murskasi – sydämeni, ja hieman epäröiden tartuin tähän 900-sivuiseen järkäleeseen. Romaani vei kuitenkin mukanaan, ja päädyin lopulta lukemaan sen muutamassa päivässä.
Yanagiharan uusimmassa romaanissa (vai pitäisikö sanoa romaanikokoelmassa) henkilöhahmot tavoittelevat vimmaisesti samoja asioita halki vuosisatojen. Vanhassa newyorkilaisessa talossa Davidit, Charliet ja Edwardit taistelevat oikeudestaan vapauteen, terveyteen ja rakkauteen. Jossain toisaalla tuntuu olevan utopia, paratiisi, jota kohti on pyrittävä.
Teos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäisessä osiossa nuori yläluokkainen mies rakastuu köyhään pianonsoitonopettajaan ja kapinoi isoisänsä tahtoa vastaan. Toinen osio keskittyy 1900-luvun puolivälin Havaijille, jossa syrjäytetty kuningas koettaa rakentaa ihanneyhteiskuntaa. Kolmas ja pisin osio sijoittuu 2090-luvulle, jossa aikaisemmin niin liberaali Amerikka on muuttunut totalitaristiseksi, pandemioiden riivaamaksi dystopiaksi. Ensimmäinen ja viimeinen osio ovat selkeän yhtenäisiä tarinakokonaisuuksia, mutta toinen osio jää hidassoutuiseksi ja tuntuu irralliselta.
Hahmojen elämät kietoutuvat yhteen paitsi nimien, myös läpi teoksen toistuvien motiivien, kuten avioliiton ja sairauden kautta. Jokainen uusi sukupolvi pyrkii saattamaan loppuun aikaisempien sukupolvien työn ja punoo samalla itsensä osaksi tarinaa, myyttistä ketjua, joka kestää, vaikka valtiot ympärillä nousevat ja tuhoutuvat.
Teoksen tarkasti muovatun kerronnan lisäksi rakastan sitä, kuinka Yanagihara kirjoittaa: lauseet ovat anteeksipyytelemättömän pitkiä ja kielikuvat dramaattisia olematta kuitenkaan paatoksellisia. Suuri kiitos kuuluu tietysti myös suomentaja Arto Schroderukselle, jonka käyttämä kieli on luontevaa ja vivahteikasta.
Paratiisiin kuvaa erityisen onnistuneesti totalitarismia ja epäonnistuneita ihannevaltioita. Vaihtoehtohistoriallisten ja tulevaisuuteen sijoittuvien maailmojen kautta Yanagihara onnistuu paljastamaan myös nyky-yhteiskuntien heikkoja kohtia ja herättää lukijaa pohtimaan, elämmekö sittenkin totalitarismissa jo nyt. Hän kirjoittaa: “[D]ystopia ei näytä miltään, koska se voi itse asiassa näyttää samalta kuin kaikki muutkin paikat.” (s. 807). Vaarallisimpia eivät suinkaan ole ulkoiset totalismin merkit, vaan unohduksen ja historiattomuuden keinoin toteutuva hallinta.
Ja sitten yhtäkkiä on liian myöhäistä. Koko sen ajan, kun nukkui, teki työtä, söi, luki lapsilleen tai puhui ystäviensä kanssa, portteja lukittiin, teille pystytettiin barrikadeja, junaradat purettiin, laivat ankkuroitiin, lentokoneet ohjattiin muualle. Jonain päivänä tapahtuu jotain, ehkä vain jotain ihan vähäpätöistä, suklaa esimerkiksi katoaa kaupoista, tai tajuaa, ettei koko kaupungissa ole enää ainuttakaan lelukauppaa, tai näkee kadun toisella puolella olevaa leikkikenttää tuhottavan ja metallista kiipeilytelinettä purettavan ja lastattavan kuorma-auton lavalle ja ymmärtää äkkiä olevansa vaarassa: Että televisio ei tule ikinä takaisin. Internet ei tule ikinä takaisin. – – [K]aikki, mitä olit epäillyt tästä maasta – että Amerikkaa ei ollut tarkoitettu kaikille, ettei sitä ollut tarkoitettu sellaisille kuin minä tai sellaisille kuin sinä, että Amerikka on maa, jolla on synti syvällä sisimmässään – oli totta. (s. 753)
Jokin Yanagiharan dystopiassa kuitenkin tökkii. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneena on ristiriitaista lukea siitä, kuinka lastenhankinnan rahalliset kannustimet näyttäytyvät kertojalle kontrollin muotona. (Ovatko lapsilisät valtion keino hallita kansalaisten lisääntymistä?) On kiinnostavaa, kuinka varsinkin amerikkalaisessa dystopiakirjallisuudessa totalitaristinen yhteiskunta on usein jonkinlainen sosialistinen hyvinvointivaltio – aivan kuin yhteiskunta ei voisi olla yhtä aikaa hyvinvoiva, demokraattinen ja yksilönvapautta kunnioittava.
Ylipäätään romaani on voimakkaan yhteiskunnallinen – paljon yhteiskunnallisempi kuin ihmissuhteita painottavasta kansiliepeestä olisi osannut odottaa. Yanagihara maalaa kuvan Amerikasta, joka on ennen kaikkea kuviteltu paratiisi: unelma, joka ei koskaan toteudu. Paratiisin tematiikkaa voi pitää myös ironisena: vaikka teos liikkuukin pääosin varsin yläluokkaisten ja etuoikeutettujen henkilöiden elinpiirissä, on Amerikka monelle kaukana paratiisista.
Paratiisiin on vaikuttava ja hieno teos, jonka laajuus hengästyttää. Teoksessa lomittuvat onnistuneesti useat tapahtuma-ajat ja -paikat, teemat ja motiivit. Yanagihara on onnistunut jälleen kirjoittamaan suuren romaanin, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Jotakin Pienen elämän majesteetillisuudesta jää kuitenkin saavuttamatta. Samaistun kriitikko Riitta Vaismaahan, jota “Pienen elämän kaipuu jäyti läpi koko yli 900 sivun luku-urakan”. Paratiisiin ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle, mutta siinäkin näkyy tekijänsä ainutlaatuinen kädenjälki.